Katuoja

Katuoja palaa

2010-02-16T21:34:00.003+02:00

Olen Otto Sinisalo. Luen sarjakuvia, ja siksi minä juon.

Olen kirjoittanut sarjakuvista nyt kahdeksisen vuotta. Merkittävä osa teksteistä on julkaistu Katuoja-blogissa, ensin Kalaksikukko-verkkolehden alaisuudessa, sittemmin Blogger-blogipalvelun kautta. Nyt Katuoja muuttaa jälleen, tällä kertaa Suomen sarjakuvaseura RY:n Sarjakuvablogit.com -palveluun.

Blogger-palvelu on lopettamassa tuen FTP:n yli julkaisulle, joten Katuojan päivittäminen nykyisessä osoitteessaan muuttuu mahdottomaksi. Katuoja siirtyy nyt Wordpress-sovelluksen päälle rakennetun Sarjakuvablogit.com -sivuston alaisuuteen. Ja totta puhuen, oli jo aikakin.

Lukuisista keksinnöistäni Sarjakuvablogit.com saattaa olla paras. Se on vähän päälle vuoden ikäisenäkin kerännyt merkittävän joukon eteviä kotimaisia sarjakuvapiirtäjiä julkaisemaan luonnoskirjojaan ja nettisarjakuviaan. Sellaisena palvelu on tärkeä osa suomalaista sarjakuvakenttää. Puhun "keksinnöstäni", koska satuin eräänä krapulapäivänä Sarjakuvakeskuksen takahuoneessa ehdottamaan, että voisimme Sarjakuvaseuran nimissä tarjota sarjakuville räätälöidyn vaihtoehdon Vuodatus.net:ille ja vastaaville kotimaisille blogipalveluille. Muutaman päivän kuluttua kommentistani palvelin oli hankittu, blogialusta asennettu ja ensimmäiset blogit perustettu - kaikki ilman minkäänlaista työpanosta minulta. Sarjakuvablogit.com -palvelua ylläpitää joukko eteviä Sarjakuvaseuran työntekijöitä, mutta olenkin aina pitänyt itseäni enemmän ideamiehenä kuin toteuttajana. (Tämä ei estänyt minua ottamasta vastaan Kemin sarjakuvapäivien Lehti-Lempi -palkintoa, tosin.)

Joten: alkaen tästä viikosta, Katuojaa julkaistaan osoitteessa katuoja.sarjakuvablogit.com. Päivittäkää kirjanmerkkinne.

Annotoitu Quantum Discourse

2009-10-03T13:11:00.002+03:00

Yksi 24h-sarjakuvamaraton on jälleen takana. Tällä kertaa suolsin Quantum Discourse -otsikolla viitisenkymmentä sivua, iltapäiväneljästä aamuyhdeksään. Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että verrattuna viime vuoteen en ole kehittynyt käytännössä lainkaan, joskaan en toisaalta ole myöskään harjoitellut. Laiskuuttani toistin viime vuoden rutiinit metodeita ja välineitä myöten: tarina pohjautui jälleen Rami Rautkorven poimimiin lehtileikkeisiin. Sisällytin kaikki aihiot tarinaan tavalla tai toisella. Ulkoisesti lopputulos muistuttaa jopa hahmoja myöten viime vuonna piirtämääni Etusivu-tarinaa. Kiireessä on näemmä helppoa takertua tiettyihin maneereihin. Tällä kertaa tosin kirjoitin tarinan englanniksi, koska nyt se tuntui luontevammalta.

Koska kello käy vielä, ajattelin kirjata viime vuoden tapaan annotaatiot Katuojaan. Alla ovat kootut selitykseni ja huomioni sivu kerrallaan. Valmiin työn voi lukea 24tuntiasarjakuvaa.info -galleriasta, jahka se skannataan loppuun.

Etu- ja takakansi: Nämä tein viimeisenä. Etukansi syntyi vahingossa: alareunan kuva on paperin läpi imeytynyttä mustetta, joka tarttui hauskan näköisesti aluspaperille. Takansi on väsynyt Stan Lee -imitaationi.

Sivu 3: Aloitin numeroinnin ikään kuin suunnittelisin valmista lehteä. Otin välittömästi käyttöön huomiovärit, koska luottamukseni kykyihini piirtää sama hahmo tunnistettavasti useita kertoja on rajallinen.

Sivu 4: Päähenkilömme Aldous Lund. Hän on ruskea, koska minulla oli ruskea tussi.

Sivu 5: Tahaton alluusio levynkanteen. Musta banaani oli yksi Ramin arpomista aihioista. Otsikko syntyi, kun tein tarinan yleislinjauksen maratonin alkuhetkillä. Ei vetävin mahdollinen, myönnettäköön. "Graphic novella" kuulostaa sopivan turhantärkeältä.

Sivu 6 - 7: Loputon banaanikeskustelu alkaa. Esittelemme myös näkökulmahenkilön ja protagonistin suhteen.

Sivu 8: Kun et tiedä mitä piirtää, piirrä lähikuva kasvoista. Näitä on paljon.

Sivu 9: Lundin banaanimonologi miellyttää minua jostain syystä.

Sivu 10: Halusin sisällyttää Foucault-teemoja, koska tulin hiljattain puhuneeksi aiheesta useastikin. Tuntemukseni diskurssianalyysistä on toki olematon, joten bluffaan kaikki tarinan "tieteelliset" faktat.

Sivu 11: Pöllin tämän vitsin koomikko Demetri Martinilta.

Sivu 12 - 13: Lopulta pääsemme eteenpäin. Isot otsikkosivut sisällytin laiskuuttani.

Sivu 14: Puuvärejä! Ajattelin niiden erottavan Lundin lapsuuskuvat nykyhetkestä, mutta unohdan sen pian ja käytän tussia kuten muuallakin. Hippivanhemmat oli yksi aihioistani.

Sivu 15: Teennäinen puheen ja kielen kanssa pelehtiminen saattaa johtua Paul Austerin kirjoista, joita olen lukenut hiljattain.

Sivu 16: Tästä sivusta pidän. Vanhempien ilmeet onnistuivat puolivahingossa.

Sivut 17 - 19: Tämä skenaario perustuu viime viikolla valmistujaisjuhlissa käymääni dialogiin tutkimusmetodeista.

Sivu 20 - 21: Rouva Lundin puheet tulevat suoraan aihioista. Oudosti makaava epämuodostunut koira johtuu siitä, että piirsin sen ensi ja sitten huomasin piirtäneeni itseni pussiin sommitelman kanssa.

Sivu 22: Tässä tunsin hetkellisesti saavani kirjoitettua jotain samastuttavaa. Viimeistään tässä vaiheessa olin päättänyt että Lundin epäkieli on puuvärisuhruja.

Sivu 23: Täysin järjetön sommitelma yläruudussa. Vaikutelma päihtyneestä valokuvaasta, joka on ottanut kehnosti rajatun kuvan on täysin kohtuullinen. Sommittelu voi johtua piirtämishetken mielentilastani. Kello lähestyi tässä vaiheessa puolta yötä.

Sivu 24 - 25: Tämä oli kohtuuttoman työläs piirtää, varsinkin ottaen huomioon, että se ei edes näytä kovin hyvältä.

Sivu 26: Ensimmäinen kultakalani, joka näyttää edes vähän kalalta.

Sivu 27: Tarinan ehkä onnistunein yksittäinen sivu. Syynä mahdollisesti se, että jaksoin värittää tätä muita sivuja pidempään.

Sivu 28: Yritin piirtää rouva Lundin tuhoamassa kultakalamaljaa, mutta tekstilaatikot olivat tiellä, joten rouva riehuu geneerisesti. Tarina on muutenkin kohtuuttoman tekstiraskas ja se sotkee sommittelua enemmän kuin kerran.

Sivu 29: Kultakalojen syöminen oli siis yksi aihioista. Olin päättänyt nimetä kappaleet välimerkkien mukaan, tämän ollessa kappale "puolipiste". Tämä varmasti vaikutti hyvältä intertekstuaaliselta idealta jossain vaiheessa.

Sivu 30 - 31: En näemmä osaa päättää, onko tämä luento vai seminaari vai puhe.

Sivu 32: Diktaattorin diggaaminen oli yksi aihioista. Huomatkaa tahaton symmetrinen high five.

Sivu 33: Miltä näyttävät halaavat ihmiset? Eivät tältä.

Sivu 34 - 35: Nenäbingo! Ilmeisesti Suomen televisiossa tulee tällainen ohjelma, mutta väitän minun versioni olevan parempi.

Sivu 36: Raksamies saa täyttää "roudarin" rooli.

Sivu 37: Kuvataiteilija Sinisalo yrittää piirtää asioita perspektiivistä aamuneljältä. Lopputulos arvattavissa.

Sivu 38-39: Laaja ymmärrykseni kvanttimekaniikan luonteesta käynee tästä ilmi selvästi. Kvantit ovat pieni asioita. Joihin liittyy epävarmuutta.

Sivu 40: Otsikko mainittu! Kuolleet filosofit ja fyysikot ympäri maailman pyörivät haudoissaan.

Sivu 41: Laskekaa "end" -sanojen määrä tästä eteenpäin. Saatoin olla väsynyt.

Sivu 42: Tässä lainataan arvatkaa ketä skottikirjoittajaa! En ole varma, onko termiä "unlanguage" käytetty aiemmin fiktiossa, mutta jos ei, Unlanguage on (C) ja (R) Otto Sinisalo 2009.

Sivu 43: Tyhjä puhekupla oli varmaankin ennalta-arvattava ratkaisu epäpuheelle.

Sivu 44: Alun perin ajattelin, että saisin valkoista tekstiä vihreän vahaliitupohjan päälle, mutta olin väärässä. Tarinan maailmankaikkeudessa käytetään sitten paljon mustia liituja.

Sivu 45 - 47: Miksiköhän aamukuuden jälkeen piirretyt sivut näyttävät parhailta? Johtunee väreistä. Sivun 47 epäonninen herra on cameo Etusivusta.

Sivu 48: Kirjoitin tähän alun perin "Lind lives". Hyvä merkki, jos unohdan tarinan ainoan nimetyn hahmon nimen.

Sivu 49: Pidän mysteereistä, joissa pengotaan erikoisten hahmojen jäämistöä. Siksi tämä oli mukava piirtää ja kirjoittaa.

Sivu 50: Tämän loppukoukun keksin jossain vaiheessa prosessin aikana. Liitutauluteema täsmentyi puolessavälissä, mutta myöhemmin laajensin sen myös loppuratkaisuun.

Sivu 51 - 52: Näiden sivujen piirtäminen tuntui aidosti hyvältä. Jonkinlainen oma katharsiksen tunteeni saattaa kenties välittyä tästä lukijallakin.

Appendix A: Tässä muistoksi kaikki lähdeaihiot Metro-lehdestä.

Ja nyt, ulos. Miksi aurinko on noin kirkas?

Kynnystä ylittämässä

2009-09-11T10:00:00.006+03:00

PIMEÄN POLUT - PROLOGEJA
Sari Manninen
32 sivua, mustavalkoinen / osittain värillinen
pimean.polut(at)gmail.com
ttluciferal.deviantart.com/

Sanotaan, että kaikkien ihmisten sisältä löytyy romaani. Yleensä kuitenkin jätetään sanomatta, että useimpien kohdalla se on syytä pitääkin siellä. Jostain syystä jos rajataan tarkastelua sarjakuvan tekemisestä kiinnostuneisiin ihmisiin, sama sääntö tuntuu pätevän fantasiaeepoksiin. Sari Manninen on taidekoulun päättötyönään uskaltautunut päästämään ulos ensimmäisen osan omasta fantasiaeepoksestaan.

Ne fantasiaeepokset, joiden olisi pitänyt pysyä piilossa, kertovat yleensä erityislaatuisesta yksilöstä, jonka kohtalo on valinnut suorittamaan Tärkeää Tehtävää. Ongelma ei ole niinkään se, että se on kulunut klisee, vaan se, että kohtalon oikkujen armoilla oleva sätkynukke ei ole niin kiinnostava kuin valinnoillaan oman polkunsa määrittävä toimija. Jälkimmäinen tämän lehden kahdesta prologista on tässä suhteessa aika huolestuttava. Jonkin ihmeellisen valtakunnan kruununperijä nousee aikuistumisriitissä korkean tornin katolle, missä hän kohtaa varjo-olennon, joka tunnistaa hänet kauan odotetuksi Varjon Lapseksi, joka on tuova mukanaan uuden kunniakkaan aikakauden.

Tällainen on prologi pahimmassa merkityksessään: Pelkkiä suuria lupauksia siitä, kuinka vaikuttavia asioita sarjassa tulee joskus myöhemmin tapahtumaan, piittamatta lainkaan siitä, että lukijan pitäisi vaikuttua jo siitä julkaisusta, jota hän on parhaillaan lukemassa. On oireellista, että prinssiä ei nimetä tarinassa laisinkaan. Hän ei tee mitään kiinnostavaa, kunhan vain potee suurpiirteisen profetian ruumiillistumalle ymmärrettävästi aiheutuvaa eksistentiaalista angstia.

Ensimmäinen prologi sen sijaan tuo vahvasti mieleen erään eeppisen fantasiaromaanin, joka hyvin paljon ansaitsi tulla kirjoitetuksi: Susanna Clarken Jonathan Strange & herra Norrellin. Pimeän poluissa liikutaan hieman Clarken kirjan kahden vuosisadan takaista eurooppalaista luokkayhteiskuntaa muistuttavassa maailmassa, jossa magiasta kiinnostuneet kirjanoppineet joutuvat tekemisiin vaarallisen yliluonnollisen olennon kanssa.

Herttua van der Axell löytää metsästysretkellään metsenhengeksi epäilemänsä haavoittuneen, ihmismäisen olion ja kohtalokkaan ylimielisesti ottaa sen vangikseen analysoitavaksi. Kiehtova jännite syntyy kahden maailman välisen rajapinnan tarkastelusta: Kun van der Axell tekee ruumiinavauksen olennolle, hän huomaa sisäelimien olevan riimujen peitossa. Tämä hienovarainen yksityiskohta on dramaattisesti ristiriidassa meidän tuntemamme maailman lainalaisuuksien kanssa. Luonteeltaan maaginen olento voi pinnallisesti muistuttaa ihmistä, mutta sen ei tarvitse olla meidän tuntemiemme evoluutiomekanismien selitettävissä.

Kuvitus on kunnianhimoisesti harmaasävytettyä, muutamalla sivulla jopa tietyillä huomioväreillä tehostettuna. Viivankäytössä, perspektiiveissä ja hahmoissa on selvää harjaantumattomuutta, mutta kuvakerronta on täysin sujuvaa. Parhaimmillaan Mannisen perusteellinen kuvitustekniikka tekee ruuduista ikkunoita, joiden lävitse lukija seuraa tapahtumia dokumentaarisesti. Tämä edesauttaa ihmeen tunnun syntymistä huomattavasti tehokkaammin kuin genren kliseisiin turvautuminen.

SUOSITUS: Jos nämä kaksi prologia olisivat kaksi erillistä julkaisua, en epäröisi jättää suosittelematta toista niistä. Ja siinäkin tapauksessa epäröisin suositella julkaisua, joka on vain prologi pidemmälle tarinalle. Mutta se on hyvä prologi: Se antaa ymmärtää, että jatko voisi olla lukemisen arvoista.

Hype: Lukuisasti palkittu

2009-09-09T00:35:00.003+03:00

Vilkaisin juuri kalenteriani ja kas, Helsingin 24. sarjakuvafestivaalit ovat alkaneet! Festarisivuilla on luettavissa alusviikon ohjelma ja itse viikonloppuna nähdään päätapahtuma, lauantaina 12.9 ja sunnuntaina 13.9 Gloriassa ja lauantaina 12.9 Lasipalatsissa.

Itse en juuri esiinny tapahtumassa muutoin kuin sinne tänne säntäilevänä mustana varjona, mutta tänään keskiviikkona 9.9 olen puhumassa Kultturitehdas Korjaamolla, Salon Korjaamo -tapahtumassa suomalaisesta ja venäläisestä sarjakuvasta pietarilaiskollegani Dmitry Iakolevin kanssa. Tervetuloa kuuntelemaan - tilaisuus on maksuton.

Kirjoitusrintamalla olen tehnyt festareiden takia mahdollisimman vähän. Juttujani kuitenkin löytyy Sarjainfo-lehden numerosta 1/2009, jota myydään nyt numeron 2/2009 rinnalla hyvinvarustetuissa liikkeissä. Ykkösnumerossa haastattelen Karstein Vollea ja arvioin sarjakuvia. Lisäksi olen arvioitavana, kun pienlehtipalstalla Reetta Laitinen kirjoittaa Etusivu-omakustannesarjakuvastani. Ensimmäinen saamani sarjakuvakritiikki!

Sarjainfo on aina ollut laatujulkaisu, mutta nyt se on myös todistettu: lehden toimitus pokkasi Kulttuurilehtien laatupalkinnon viime viikolla. Tästä uutisesta järkyttyneenä päätimme saman tien etsiä uuden päätoimittajan. Jos laatuzinen toimittaminen ja kehittäminen kiinnostaa, vilkaisehan työnhakuilmoitustamme.

Perjantaina ilmestyvässä Vihreä lanka -lehdessä julkaistaan artikkelini "Viisi valhetta sarjakuvasta". Otsikko saattaa kalskahtaa tutulta manga-aiheista kolumnisarjaani lukeneille, mutta valheet ovat kokonaan uusia.

Hype: Kultaturbo

2009-08-18T16:39:00.003+03:00

Täytin 30 ja ainoa mitä sain, oli tämä henkilökultti:

Klikkaa suuremmaksi, tulosta ja ripusta ala-asteesi tai seurakuntasi ilmoitustaululle! (Taide: Pertti Jarla)

Kulteista puheenollen, voit nyt alkaa "seuraajakseni" Twitter-mikroblogipalvelussa, joka on suosittu tapa välittää tarpeettomia tiedonmurusia, päivityksiä syömistäsi voileivistä ja muuta tekstisaastetta. Yritän käyttää ko. palvelua kirjaamaan lyhyitä päivityksiä ja linkkejä, jotka liittyvät - aivan, arvasitte! - sarjakuviin. Päästöjäni voi lukea kirjautumatta palveluun Twitter-sivuni kautta.

Vuoden 2008 Muutoksen illuusio -luentokiertueeni palaa yllättäen, tällä kertaa Ouluun. Ensi torstaina 20.8, osana Oulun taiteiden yön ohjelmaa, luennoin supersankarisarjakuvien historiasta Oulun kaupunginkirjastossa. Paikalla on muutakin sarjakuvaohjelmaa, muun muassa Jaana Suorsan satutunti, Mikko Jylhän sarjispaja ja näytös Watchmen-elokuvasta.

Stahanovilainen tietotyön sankari ja kollaboraattorini Rami Rautkorpi on onnistunut korjaamaan Suomen sarjakuvaseura ry:n Sarjakuvablogit.com -palvelun tehokkuusongelmat, tai ainakin osan niistä. Nyt suomalaisen nettisarjakuvan ykkösportaali toimii taas jouhevasti!

Aikanaan kirjoittamani NaNoWriMo-romaani ei ole "yllättäen" vieläkään löytänyt julkaisijaa - minulla on vasta 7 hylkäyskirjettä eri kustantamoilta - mutta sitä on myös luettu. Tuoreeltaan teoksen arvioi Mari Ahokoivu blogissaan ja nyt arvostelun on tehnyt jäljittelemättömään tyyliinsä Tuukka Teponoja. Myönnettäköön, että molemmat hävisivät marraskuisen vedonlyöntimme siitä, kuka kirjoittaa pisimmän kirjan, häviäjien ollessa velvollisia kuvittamaan ja arvioimaan voittajan teoksen. Lyhyempään tulokseen päätyneet Ahokoivu ja Teponoja ovat nyt julkisesti maksaneet velkansa.

Ahokoivusta puheen ollen: taiteilijan esikoisalbumi ilmestyy syyskuussa. Ahokoivu on pitkäaikainen yhteistyökumppanini, joka on muun muassa kuvittanut kirjoittamani Anime-lehden kolumnit, joten suositukseni saattaa olla puolueellinen. Mutta silti: käykää ostamassa Löydä minut tästä kaupungista. Olen nähnyt luonnokset ja ne näyttävät fantastisilta.

Kolmekymmentä

2009-08-12T01:21:00.003+03:00

Olen tänään kolmekymmentä vuotta vanha. Jos olisin syntymävuonnani ilmestynyt sarjakuva, olisin vessapaperille painettu, kellastunut pulp-lehti, joka kiinnostaisi lähinnä keräilijöitä.

Tämän kyseenalaisen merkkipäivän kunniaksi olen koonnut listan 30 mainiosta sarjakuvasta. Olen jättänyt suosiolla pois monet sarjakuvan vakiintuneet klassikot ja koostanut listan teoksista, joita suosittelisin itselleni, jos en olisi vielä lukenut niitä, niin vinksahtaneelta kuin se ehkä kuulostaakin.

Lista heijastelee paitsi mieltymyksiäni, mutta myös omaa lukuhistoriaani. Monet teokset ovat 2000-luvulta tai sellaisia, jotka olen lukenut 2000-luvulla. Kokoelmakirjojen yleistyttyä englanninkielinen sarjakuvamaailma muuttui omituisesta keräilyharrastuksesta edes jossain määrin järkeväksi toiminnaksi, jossa pystyin kävelemään kauppaan ja ostamaan minua kiinnostavan kirjan 22-sivuisen läpäreen sijaan.

Listassa on vääjäämättä paljon supersankareita. Supersankarisarjakuvat toivat minut sarjakuvan pariin ja olen edelleen genrelukija ja sinä päivänä, kun koen että minun pitää pyydellä sitä anteeksi, lopetan sarjakuvien lukemisen kokonaan.

Lista on aakkosissa.

1. 2001 NIGHTS (Hoshino)
2001 Nights on isojen ideoiden avaruusoopperaa - kenties genren paras edustaja sarjakuvassa. 2001 Nightsin kaltaista sense of wonderia tihkuu ani harva tieteisromaani ja vielä harvempi sarjakuva.

2. THE ADVENTURES OF LUTHER ARKWRIGHT (Talbot)
"Maailman ensimmäinen sarjakuvaromaani" yhdistelee 2000AD-henkistä tieteisfantasiaa Talbotin underground-ilmaisuun. Brittiläinen UG-sarjakuva levisi 1970-luvulla pilvikaupoissa. Luther Arkwrightia lukiessa tämä seikka ei jää epäselväksi.

3. AGE OF BRONZE (Shanower)
Eric Shanowerin hidastempoinen historiallinen eepos Troijan sodasta. Unohda Millerin hysteerinen 300 ja muut "historialliset" sarjakuvat - Shanower näyttää, mitä tapahtuu kun historiantutkija ja ensiluokkainen tarinankertoja pääsee käsiksi miekka- ja sandaaligenreen.

4. ALIAS (Bendis / Gaydos)
Nykyään taajaan pilkatun Brian Bendisin Marvel-maailmaan sijoittuva etsiväsarja Alias oli ensimmäisiä "aikuisia" Marvel-sarjakuvia, joskin aikuinen tarkoittaa tässä tapauksessa kiroilua ja peppuseksiä. Alias on kuitenkin Bendisia parhaimmillaan ja albumissa 4 päähenkilömme oksentaa ukkosen jumala Thorin kengille, joka on jo itsessään hieno asia.

5. ALL-STAR SUPERMAN (Morrison / Quitely)
Huikein ja olennaisin koskaan kerrottu Teräsmiestarina. Vain yksi monista tämän listan esimerkeistä siitä, miten kultasormi Grant Morrison onnistuu kerta toisensa jälkeen löytämään vuosikymmeniä vanhoista hahmoista jotain traagisen olennaista - ja samalla kertomaan hyvän tarinan.

6. THE AUTHORITY (Ellis / Hitch)
Ellis ja Hitch repivät supersankarit 2000-luvulle, unohtaen saippuaoopperan ja keskittyen spektaakkeliin. The Authority olisi Michael Bay -filmi sarjakuvana, jos Michael Bay osaisi ohjata elokuvia.

7. EVAN DORKIN: DORK
Maito ja Juusto -sarjakuvasta tuttu Dorkin revittelee nokkelasti tabuilla ja sarjakuvakliseillä räävittömässä huumoriantologiassaan. Varsinainen syöksylasku taiteilijan psyykeen nähdään sarjan toisessa albumissa, jossa Dorkin kuvittaa vavahduttavasti hermoromahduksensa reaaliajassa.

8. FILTH (Morrison / Weston)
Grant Morrison tekee oodin kuolleelle kissalleen ja onnistuu tekemään sarjakuvamestariteoksen. Tiivimpi vaihtoehto Morrisonin magnum opukselle, The Invisiblesille: The Filth tarjoilee samat teemat tiiviimmässä paketissa.

9. THE GOON (Powell)
Eric Powellin hirviörieha on selkeästi Hellboyn henkinen perillinen - mutta hauskempi. The Goon on yksi niitä sarjakuvia, jotka voivat vaihtaa vaihdetta farssista tragediaan ilman, että se tuntuisi lainkaan luonnottomalta.

10. HUMAN TARGET (Milligan / Biukovic)
Peter Milliganin kirjoittama jännäri on toimintasarjakuvaa esimerkillisimmillään. Edvin Biukovicin varhainen kuolema oli todellinen menetys, vaikka myöhemmätkin Milliganin Human Targetit (sans Biukovic) olivat sangen vinkeitä.

11. LEAGUE OF EXTRAORDINARY GENTLEMEN (Moore / O'Neill)
Suomeksi nimellä Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga julkaistu sarja on Alan Mooren nokkela, nihilistinen ja intertekstuaalisiin viittauksiin hukkuva pulp-aarreaitta. Moore onnistuu myös yllättämään sentimentaalisuudellaan, ja toisen osan finaali ei olekaan vähempää kuin sydäntäsärkevä.

12. MARSHAL LAW (Mills / O'Neill)
Jos Miller ja Moore tappoivat supersankarit, Mills ja O'Neill tanssivat niiden haudoilla tässä ultraväkivaltaisessa kyberpunk-satiirissa. Vaikka myöhemmät osat häviävät hieman yhdentekevän satiirin suohon, FEAR AND LOATHING -albumi on brutaalin kylmää sarjakuvapunkkia.

13. MONSTER (Urasawa)
Naoki Urasawan sarjamurhaajatrilleriin kätkeytyy liikuttavaa humanismia. Urasawa on selkeästi sukupolvensa kirkkaimpia ääniä Japanissa - 21ST CENTURY BOYS näyttää ensimmäisten osien perusteella nousevan vielä Monsteriakin huikeammaksi eepokseksi.

14. NEMESIS THE WARLOCK (Mills / O'Neill / Talbot)
Goottilaisen tieteissarjakuvan nörttitaivas ja hienoin yksittäinen tarina, joka kuunaan nousi brittiläisestä 2000AD-antologiasta. Se tiivistää 2000AD:n parhaat puolet: satiirin, komedian ja julkean yhteiskuntakritiikin.

15. NEW X-MEN (Morrison / useat)
Vaikka Chris Claremont teki X-Men-tuoteperheestä sen jättiläisen joka se on nykyään, Grant Morrison kirjoitti parhaat Ryhmä-X-tarinat. Jo sarjan 1. ruutu kertoo, mistä tulee olemaan kysymys: siinä Kyklooppi toppuuttelee riehuvaa Wolverina ja kehottaa tätä lopettamaan tappelun - New X-Men on Morrisonin yritys kertoa pasifistisista supersankareista.

16. POWERS (Bendis / Oeming)
Bendisin puhelias poliisidraama supersankarimaailmassa, Oemingin jännällä art deco -tyylillä kuvittama. Bendisin keskusteluvetoista, hidastempoista ja kokeilevaa kerrontaa parhaimmillaan.

17. PREACHER (Ennis / Dillon)
Garth Ennisin läpimurtohitti, joka yhdistelee jumalanpilkkaa, väkivaltaa ja perversioita ollen silti yllättävän sentimentaalinen western-pastissi. Myös Ennisin ja Dillonin pitkä yhteistyö Hellblazer-sarjassa kestää hyvin aikaa.

18. PUNISHER (MAX) (Ennis / useat)
Uudempaa Ennisiä. Kymmenosainen Punisher on synkintä kostajafiktiota jota on kuunaan sarjakuvamuotoon tehty. Se saavuttaa nihilistisen huippunsa SLAVERS-albumissa, joka on niin kyynisen armoton rikostarina, että lukija kokee tarvitsevansa suihkun sen jälkeen.

19. SCOTT PILGRIM (O'Malley)
Videopelisukupolven toimintaromanssissa kung-fu-taistelevan nimihenkilön on päihitettävä mielitiettynsä 7 pahaa ex-poikaystävää. Super Mario kohtaa kakskyt-ja-risat sukupolven romanssit - hauskaa, absurdia mutta yllättävän totta. Eikö elämä olekin tasohyppelypeli?

20. SLEEPER (Brubaker / Phillips)
Kovaksikeitetty vakoilujännäri vie lukijan supersankarigenren hämärään alamaailman. Brubaker tekee mitä parhaiten osaa ja laittaa joukon kiehtovia sosiopaatteja juonimaan toisiaan vastaan.

21. TOP TEN (Moore / Cannon)
Alan Mooren poliisidraama yli-ihmisten täyttämästä kaupungista. Moore kuvittajineen pyörittää mestarillisesti kymmenien hahmojen kaartia ja palauttaa ihmissuhdedraaman onnistuneesti supersankarien fantasiamaailmaan.

22. TRANSMETROPOLITAN (Ellis / Robertson)
Warren Ellisin läpimurtotyö on rakkauskirje journalismille sekä hurmaavan hävytön kuvaus tulevaisuudesta, jossa mikä tahansa on mahdollista - sääli vain, että ihmiset ovat edelleen lyhytnäköistä roskasakkia.

23. SWAMP THING (Moore / useat)
Sarjakuva, joka synnytti Vertigo-alamerkin ja jota kaikki Vertigo-taiteilijat yrittivät vaihtelevalla menestyksellä imitoida. Swamp Thing olisi kenties parasta kauhusarjakuvaa, jonka tiedän, elleivät olisi olemassa...

24. UZUMAKI & GYO (Ito)
... Junji Iton kylmäävät kauhusarjat, joissa tekijä esittelee makaabereja kauhunäkyjään lukijalle suorastaan sadistisella vimmalla. Ito tietää parhaiten, miten herättää pelkoa ja inhoa sarjakuvan lukijassa.

25. UMBRELLA ACADEMY (Way / Bá)
Minua kaksi vuotta vanhempi Gerard Way on paitsi menestynyt rock-laulaja, myös sarjakuvakäsikirjoittaja, joka esikoisteoksellaan näytti, että voisi hyvinkin olla Grant Morrisonin manttelinperijä. Vihaan sinua, Gerard Way.

26. WAR STORIES (Ennis / useat)
Unohda Korkkarit: Ennis näyttää kuinka tehdään sotasarjakuvia. Englanninkielisen sarjakuvan virallinen sotahullu briljeeraa historiantuntemuksellaan, mutta ei säästele lukijaa sodan turhuudelta ja julmuudelta. Ennisin Battlefields-sarja jatkaa samoilla linjoilla.

27. WATCHMEN (Moore / Gibbons)
Flippety floppety floo.

28. WE3 (Morrison / Quitely)
Söpöt kotieläimet muuttuvat kyborgitappajiksi Morrisonin kyberpunk-eläinsadussa. Viimeistään, kun kärsinyt koe-eläinkoira kohtaa emäntänsä, silmät kostuvat. GUD DOG.

29. X-STATIX / X-FORCE (Milligan / Allred)
Milliganin kirjoittama ja Allredin mestarillisen velmusti kuvittama mediasatiiri pitää sisällään vetoavan supersankarioopperan. X-Statix on surullinen muistutus Marvelin 2000-luvun alun kulta-ajasta, jolloin yhtiö oli valmis kokeilemaan uusia, radikaalejakin ideoita.

30. YLI 10 000 KOIRAN KOIRANÄYTTELY (Nissinen)
Listan ainoa kotimainen. Nissinen popkulttuurilukutaito tuntuu olevan samantyyppinen kuin itselläni, vaikka hänen sarjakuvansa eivät muistuta mitään tämän listan sarjakuvia. Siltikin Nissisen punk-sarjakuviin ei voi olla ihastumatta, paitsi jos on huumorintajuton hirviö - jollainen en vielä myönnä olevani. Katsotaan 10 vuoden päästä uudelleen.

Hype: Se on puoliksi täytetty

2009-07-19T21:06:00.003+03:00

Katuojan Rasismia, pedofiliaa ja jumalanpilkkaa 2009 -kiertue saattaa vielä jatkua, mutta kiertueen pääetapit on nyt käyty. Kiitokset kaikille, jotka olivat kuuntelemassa puhettani toissaviikolla FinnCon-AnimeCon -tapahtumassa Helsingin Kaapelitehtaalla, Tampere kuplii -festareilla tai Kemin sarjakuvapäivillä.

Olin istumassa Suomen sarjakuvaseuran pöydän takana FinnConissa esitelmäni jälkeen, kun kaksi tuntematonta (oletettua) mangaharrastajaa tuli pyytämään nimikirjotustani, koska olen kuulemma "jumala". Signeeratessani vieressäni istuva kollega, ajatellen ääneen, kysyi minkä takia meillä yleensäkään on osasto FinnCon-AnimeConissa. "Tietenkin siksi", sanoin, samalla kun ojensin nimikirjoitusvihon takaisin, "että voimme paremmin rakentaa henkilökohtaista kulttiani."

Joten jatkaen näissä tunnelmissa, tässä on joitain viimeaikaisia ja tulevia ihmetekoja, joissa olen ollut osallisena.

Olli "Hillo" Hietalan festivaalijuliste

Helsingin 24. sarjakuvafestivaalit lähestyvät ja julkistamme kaikki kunniavieraamme ensi viikon aikana. Miltä Stan Sakai kuulostaisi, noin aluksi?

Kyseenalainen "urani" sarjakuvataiteilijana sai verrattaen absurdin käänteen, kun ranskalainen Association Na julkaisi taannoisen 24 tunnin sarjakuvani pienlehtenä. Lehteä mahdollisesti löytyy vielä yksi kappale Pitkämies-kaupasta. Viimeisin sarjakuvani on samaisen yhdistyksen Modern Spleen -tabloidiin tekemäni sivun mittainen nonsense-pläjäys Shrimp Intervention. Kyseistä piece de resistancea saa myös Suomen sarjakuvaseuran Sarjakuva-automaatista, Helsingin mbar-ravintolasta.

Nero työssään, jonkinlainen.

Uudet numerot sekä Anime-lehdestä, Sarjainfosta että Tähtivaeltajasta ovat ilmestyneet hiljattain. Animessa jatkuu Bedefiili muistelee -kolumnisarjani. Sarjainfossa puolestaan on joukko kirjoittamiani arvioita. Tähtivaeltajassa kirjoitan hämmästyttävästä Drifting Classroom -mangasta Katuojan pohjalla -palstalle. Kaikkia lehtiä saa hyvinvarustetuista kirjakaupoista.

Sana ja ylistys!

Katuoja katsoo televisiota: Life

2009-06-24T01:54:00.002+03:00

Huomio: te, jotka suosittelitte minulle LIFE-televisiosarjaa: virtsatkaa muuntajaan. Tarkoitan sitä, ja tiedän keitä olette. Jos seuraavan kerran tavatessamme teillä ei ole esittää sähköstä johtuvia palovammoja nivusalueellanne, luvassa on seuraamuksia.

Käytin kuitenkin parikymmentä euroa ja useamman illan Lifeen, joten tässä on lyhyesti joitain ajatuksia TV-sarjasta, joka kertoo poliisista. Poliisi ratkoo rikoksia. Tiedän, tämä on hyvin jännittävää. Yrittäkää hillitä itsenne.

Vastaus: ei niin paljon, että välittäisin.

Life on täysin yhdentekevä televisiosarja. Viihteellä – jollaiseksi Life luetaan – on oikeus olla typerää tai banaaliakin, mutta silti sen pitäisi tarjoilla yleisölle jotain, joka jäisi elämään sen mielessä. Jos teoksessa ei ole mitään muistamisen arvoista, epäonnistuu teos viihteenä. Ja Life on niin typerryttävän unohdettava, että tätä kirjoittaessani en edes muista sen päähenkilön nimeä.

Todellakin, vaikka katsoin tusinan verran Lifen jaksoja, en kuollaksenikaan muista ainoankaan hahmon nimeä. Virnistelevää perunasäkkiä muistuttava päähenkilömme nimi saattaa olla Tom tai Sam tai Arvonlisävero, mutta en todellakaan kykene palauttamaan sitä mieleeni. Kutsutaan häntä vaikka Perunanaamaksi. Perunanaama on aikanaan tuomittu syyttömänä vankilaan poliisitoverinsa murhasta. Uusien todisteiden löydyttyä hänet vapautetaan ja vankilassa zen-filosofiaa opiskellut Perunanaama palaa poliisietsiväksi, vaikka kotona odottaisi kymmenien miljoonien korvausrahat. Poliisityön ohessa Perunanaama yrittää paljastaa hänet lavastanutta salaliittoa. Parikseen hän saa maailman vähiten uskottavan entisen narkkarin, joka on aikanaan onnistunut piilottamaan riippuvuutensa poliisitovereita. Hahmoa esittää nainen, joka näyttää samalla tavalla tehdasvalmisteiselta kuin tuhansien muidenkin tusinasarjojen geneerisesti kauniit nuoret naishahmot.

Itse asiassa koko Lifen visuaalinen maailma on auttamattoman geneerinen. Se tapahtuu samoissa aurinkoisissa maisemissa kuin suuri osa jenkkisarjoista, television versiossa Miamista tai Los Angelesista: kaupungissa, jossa kasvaa palmuja, kaikki autot ovat uusia ja kaikki ihmiset – niin lakimiehet kuin spurgutkin – ovat supermalleja. Näin sarja siirtyy jonkinlaiseen epätodelliseen fantasiamaailmaan. Se olisi yhtä uskottava, jos se tapahtuisi Keski-Maassa tai avaruudessa. Sarjassa tutkittavat murhatkin muistuttavat enemmän epäonnistunutta performanssitaide-esitystä kuin satunnaista väkivaltarikosta: on todennäköisempää, että jakson uhri löytyy klovniasussa uponneen öljytankkerin kaappipakastimesta kuoliaaksi palaneena kuin kadulta puukotettuna.

Life seuraa tällä vuosikymmennellä pandemiaksi puhjennutta trendiä, jossa etsivähahmo naitetaan yhteen jonkinlaisen kikan kanssa. Myönnettäköön, että eksentrisen etsivän idea ei ole uusi: Hercule Poirot on belgialainen etsivä, Columbo on rasittava etsivä, Sherlock Holmes on oopiumia rakastava etsivä. 2000-luvulla olemme kuitenkin jo nähneet ainakin maagisen pseudotiede-etsivän (CSI), neuroottisen etsivän (Monk), lääkäri-nihilisti-etsivän (House), psyykkisen etsivän (Näkijä) ja sarjamurhaajaetsivän (Dexter).

(Sivuhuomiona mainittakoon, että Dexteristä pidän aidosti, ei vähiten sen takia, että se on salaa supersankarisarja: siinä salaista identiteettiään piilotteleva mies ottaa öisin oikeuden omiin käsiinsä ja rankaisee nokkelasti pahantekijöitä. Lisäksi Michael C. Hall saa nimiroolissa toisinaan hyvän Patrick Bateman -vaihteen päälle.)

Lifen kikkana on Perunanaaman zen-filosofia, joka sarjan kontekstissa tarkoittaa sietämätöntä myhäilyä ja latteita aforismeja, joille Maailman Vähiten Uskottava Narkkaripoliisi saa pyöritellä päätään. Kaikesta päätellen katsojan pitäisi pitää päähenkilön eksentrisyyttä huvittavana ja lähestyttävänä ominaisuutena, mutta joitain poikkeuksia lukuunottamatta Perunanaaman lepertely sai minut toivomaan, että joku heittäisi hänet lähimmästä ikkunasta katuun, kysyen "osutko sinä katuun – vai osuuko katu sinuun?"

Life epäonnistuu olemaan millään tavalla kiinnostava. Se on niin loppuun tuotettu ja kiillotettu ja samalla riemastuttavan yhdentekevä, että sen nimi voisi olla "Lifen" sijaan "Televisiosarja". Se on kuin kaksijalkainen hevonen: hetken aikaa kiinnostava, mutta lopulta täysin tarpeeton.

Mutta koska satunnaisiin kikkoihin perustuvat etsiväsarjat ovat tulleet jäädäkseen – toisin kuin Life, joka ilmeisesti päättyy toiselle kaudelleen – esitän alla joitain konsepteja ryöstöviljeltäviksi yhdysvaltaisille TV-tuottajille - jokainen varmasti kiinnostavampi, kuin Life.

COPRO COP: Etsivä Carl Hotilla on kyky: hän näkee ulosteissaan menneisyyden. Rikosta tutkiessaan Hot kurkistelee vessanpönttöön, nähden siellä välähdyksiä, jotka johtavat hänet syyllisen jäljille. "Etsivä on saanut vainun."

INVESTIGATOR BABY: Maailman parhaalla etsivällä on ongelma: hän on kolme kuukautta vanha. Vauvaetsivän pitää kontata rikospaikoilla ja kuulustella epäiltyjä kirjainpalikoiden avulla. "Kerrankin poliisi, joka ei ole liian vanha tähän skeidaan."

TOPSY TURVY DETECTIVE: Tavallinen etsiväsarja, mutta kuvattu ylösalaisin. "Uusi näkökulma rikokseen."

Soitelkaa, Hollywood.

Katuoja katsoo televisiota: Battlestar Galactica

2009-06-18T11:12:00.003+03:00

Matkallani kohti keskinkertaisuuden ydintä olen istunut kotonani ja katsonut amerikkalaisia televisiosarjoja. Viime aikoina moni, minä mukaan lukien, on ehtinyt toitottaa yhdysvaltalaisen television elävän jonkinlaista renessanssia. On väitetty, että jatkuvajuoniset televisiosarjat ovat muuttuneet kertakäyttöisestä satunnaisviihteestä kohti todellista taidetta. Joidenkin poikkeustapausten kohdalla tämä pitääkin todistettavasti paikkansa, mutta surullinen totuus on, että merkittävä osa televisiosarjoista on edelleen sietämättömän kertakäyttöistä tauhkaa – fakta, joka paljastuu julmasti, kun ne katsoo nopeasti läpi DVD:lta viikottaisten annosten sijaan.

BATTLESTAR GALACTICA -sarjan 1. kausi oli ensimmäinen koskaan ostamani TV-sarja DVD:lla. Nyt sarjan viimeinenkin kausi on saatavilla. Juuri jatkuvan, hitaasti avautuvan juonensa vuoksi Galactica on ollut otollista katsottavaa juuri intensiivijaksoissa, useampi jakso kerrallaan. Mutta juuri intensiivinen katseluaikataulu on omiaan paljastamaan muutaman ikävän faktan: Battlestar Galactican kirjoittajat mitä ilmeisimmin keksivät juonta sitä mukaa, kun sitä kirjoittivat ja kun on aika antaa vastauksia, he sanovat "se oli taikaa".

Battlestar Galactican piti olla televisioscifin suuri valkoinen valas, se oikeasti hyvä televisiosarja, joka sattuu vain sijoittumaan avaruuteen. 2000-luvun Battlestar Galactica siis perustuu 1970-luvulla alkaneeseen, nykyään varmaankin noloksi campiksi luettavaan avaruusseikkailuun, jossa ihmiskunnan jäänteet etsivät uutta kotia murhanhimoisten Cylon-robottien takaa-ajamana. Konseptin modernisointi ottaa selkeän pesäeron edeltäjäänsä ja reipashenkisen avaruussodan sijaan meille esitellään veren maku suussa selvitymisensä puolesta kamppaileva joukko ihmisiä jatkuvassa kuolemanvaarassa. Sisäkohtaukset on kuvattu klaustrofobisissa, pimeissä lavasteissa, mutta niiden vastapainoksi nähdään lähes psykedeeliseksi painovoimabaletiksi yltyviä avaruustaisteluita.

Miten niin raamatullisia viittauksia?

Battlestar Galactican eduksi on luettava, että sen tarina lähtee liikkeelle nopeasti. Tavallisesti telescifin ongelmana on ollut hitaus, jota fanit ovat olleet valmiita puolustamaan. "Kunhan jaksat katsoa ensimmäiset kaksi kautta", he sanovat, "pääsee tarina kunnolla liikkeelle." Samalla argumentilla Josef Fritz sai varmasti lapsensa pysymään kellarissa. "Ensimmäisen parin vuoden jälkeen se alkaa tuntua kodilta." Kiitos, Joe: vilkaisen niitä Buffy-videoita ihan kohta.

Battlestar Galactica lähtee kuitenkin juosten liikkeelle ja pitää momentin enimmäkseen esimerkillisesti puolellaan. Ihmiskunnan tuhouduttua avaruudessa harhailevat jäänteet elävät jatkuvassa puutteessa ja kokevat toistuvia menetyksiä, sukeltaen yhä syvemmälle epätoivoon ja eläen hetkessä. Tämä ei ole kliinisen kiillotettua seikkailuscifiä, vaan itsensä suorastaan koomisen kuolemanvakavasti ottavaa avaruusoopperaa. Mukaan mahtuu vain kourallinen sarjan uskottavuutta syöviä selkeitä täytejaksoja, joissa puidaan ihmiskunnan jäänteiden sisäpolitiikkaa. Jos maailmankaikkeudessa on jäljellä enää 40 000 ihmistä, ketä kiinnostaa pääsevätkö he äänestämään ja onko lehdistön sananvapaus kunnossa?

Battlestar Galactica on täynnä angstia. Kaikki hahmot naivat, vetävät viinaa sekä huumeita ja hallusinoivat samalla, kun taustalla soi Bob Dylanin säveltämä (ja Jimi Hendrixin tunnetuksi tekemä) All along the Watchtower, tehden kokonaisuudesta jonkinlaisen avaruus-Woodstockin. Paitsi että hahmoilla on kurjaa jatkuvasti: he kyräilevät, irvistelevät ja murisevat, harhaillen pimeissä lavasteissa hautoen itsemurhaa, niin kuin olisivat ehdolla esiintymään avaruuteen sijoittavaan Unelmien sielunmessun jatko-osaan, ohjaajana Lars von Trier. Onneksi näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan ainakin siedettäviä ja parhaimmillaan fantastisia, kuten James Callisin esittämä universumin suurin nilkki, hysteerinen Cylon-kollaboraattori Gaius Baltar.

Battlestar Galactican koko viisivuotinen juonikaari oli alusta alkaen mystiikan värittämä, seisten tukevasti enemmän perinteisen fantasian kuin todellisen science fictionin puolella. Meille kerrottiin jumalista, ennustuksista ja muinaisista astronauteista. Vaikka sarjan mystiikassa olikin moniselitteisyyttä, ei ollut lopulta yllätys, että sarjan finaali syöksyy päätää pahkaa pseudouskonnolliseen mustaan aukkoon.

Varoitus! Kuvan alla JUONIPALJASTUKSIA Battlestar Galactican viimeisestä jaksosta!

Näin itse asiassa tapahtuu Galactican viimeisessä jaksossa

Tarinan lopussa käy ilmi, että Jumala on todellinen, maailma on täynnä maagisia enkeleitä ja lopuksi avaruussankarit temmataan taivaaseen, jossa he lyöttäytyvät yhteen Jeesuksen kanssa ja ratsastavat yksisarvisilla taistelemaan dinosauruksia vastaan. Liioittelen vain hieman.

Henkistynyt loppuratkaisu ei ole kuitenkaan yllätys, sillä sarja edetessään uppoaa yhä syvemmälle new age -höttöön. Ja mitä voi olettaa sarjalta, joka nähtävästi perustuu Mormoniuskontoon?

Onneksi Battlestar Galactica on ollut vahvasti hahmovetoinen sarja ja se sitoo päättyessään hahmojen tarinat yhteen sievästi. Tämä antaa sarjan panttivankina viisi vuotta viruneelle katsojalle miellyttävän lopullisuuden tunteen. Tätä TV-sarjat tekevät: ne saavat katsojan välittämään itsestään ja kestämään heikotkin jaksot, koska me haluamme nähdä, mitä hahmoille tapahtuu ja haluamme nähdä meille lopuksi luvatut vastaukset. Ja sitten, kaikesta huolimatta, jäämme kaipaamaan päättynyttä sarjaa.

Kuin pääsisi lopulta ulos kellarista ja silti löytäisi itsensä ajattelemasta, että olihan siellä juoksevaa vettä ja ruokaakin tuotiin melkein joka päivä.

Hype: Katuoja lähtee Moskovaan

2009-04-30T13:41:00.004+03:00

Tänään, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, nousen Tolstoi-junaan. Aion onnistua siinä, missä Napoleon ja Adolf Hitler epäonnistuivat: päästä Moskovaan. Olen kutsuvieraana Moskovan 8. sarjakuvafestivaaleilla.

Jotain! Tapahtuu!

Moskova on lähtökohtaisesti outo paikka pitää kansainvälistä sarjakuvatapahtumaa. Neuvostoaikaan animaatiota suosittiin, mutta sarjakuvaa pidettiin kapitalistisena hapatuksena. Sittemmin venäläiset ovat joutuneet keksimään sarjakuvakulttuurin käytännössä tyhjästä. Kaksi festivaalia hallitsee venäjän sarjakuvakenttää: Pietarin Boomfest ja Moskovan KomMissia, edellinen keskittyen vaihtoehtoisempaan taidesarjakuvaan ja jälkimmäinen perinteisempään, "klassiseen" kerrontaan.

Aktiivien toimista huolimatta Venäjältä puutuvat merkittävät sarjakuvakustantajat ja siten julkaisukanavat ulkomaiselle tuontitavaralle. Venäjän omat piirtäjät ovat minulle toistaiseksi mysteeri, jonka uskon viikonlopun aikana valottuvan.

Sarjakuvakentän kehittymättömyys ei ole kuitenkaan estänyt suomalaisia yrittämästä Venäjän-valloitusta. Tästä äärimmäisenä esimerkkinä on viime vuoden vientihanke Moskovan ("non-fiction") kirjamessuille, jossa upotettiin kymmeniä tuhansia euroja suomalaista sarjakuvaa esittelevään näyttelyyn. Osa ko. näyttelyn töistä on toki myös nyt esillä Moskovan sarjakuvafestareilla.

En kuitenkaan väitä, Venäjän sarjakuvafestivaalit olisi aivan pienen piirin puuhastelua: Moskovan 3 viikkoa auki olevaan näyttelyyn ja sen ympärille järjestettävään ohjelmaan odotetaan yhteensä 20 000 kävijää. Näyttelyssä on myös koordinoimani otos suomalaistekijöiden töitä. Erikoisin triviatieto, johon hankkeessa olen törmännyt on se, että Pertti Jarlan Fingerpori kääntyy pitkälti sellaisenaan venäjäksi.

Sarjakuvaworkshopin kunniavieras luennoi

Pidän tapahtuman aikana kaksi luentoa aiheista, jotka epäilemättä tulevat valottumaan matkallani halki Venäjän valtavien ulottuvuuksien. Kaikki maailman sarjakuvaharrastajat yhtykää!

Tarpeetonta mestariteoksen pilkkaa

2009-03-14T18:53:00.003+02:00

Minulla oli ensi-iltaviikonloppuna parempaakin tekemistä kuin mennä katsomaan Watchmen, mutta nyt ehdin vihdoinkin näkemään vuoden kohutuimman elokuvan. Ammattikriitikot ovat sekä ylistäneet että parjanneet Watchmeniä. Sarjakuvafanien mielipiteitä ovat väistämättä hämärtäneet ennakko-odotukset sekä kunnioitus alkuperäisteosta kohtaan. Jotkut tuomitsevat elokuvan tarinaan tehtyjen muutosten takia, ja jotkut arvostavat sitä sen takia, kuinka pitkälti se on kuitenkin onnistunut siirtämään Alan Mooren ja Dave Gibbonsin luomuksen valkokankaalle.

En yrittänyt lainkaan vältellä spoilereita ennen elokuvan näkemistä. Loppujen lopuksi kuitenkin se, että tuntee alkuperäisteoksen niin hyvin, tekee suurelta osin mahdottomaksi yllättyä elokuvan sisällöstä ja asettaa niin paljon ennakko-odotuksia, että on parempi vain pyrkiä säätämään ne ennakko-odotukset oikeanlaisiksi kaiken saatavilla olevan tiedon avulla.

Tämän takia olin tietoinen siitä, että elokuvaversio poikkeaa sarjakuvasta monin tavoin, erityisesti loppuratkaisun tapauksessa. Tämä sinänsä ei ole minulle ongelma. Tosiasia on kuitenkin se, että elokuva ja sarjakuva ovat eri välineitä, ja elokuvateos ja sarjakuvateos ovat aina erillisiä. Sovitettaessa materiaalia yhdestä toiseen joudutaan aina tekemään ratkaisuja, joiden on ennen kaikkea palveltava lopputuloksena olevaa teosta.

Mutta on täysin eri asia tehdä täysin mielivaltainen muutos, jota toiseen välineeseen sovittaminen ei edellytä suoraan eikä muiden tarpeelliseksi katsottujen muutosten kautta. Muutos, joka kyseenalaistaa täysin sen, että tekijät olisivat todella lukeneet ja ymmärtäneet alkuperäisteoksen niin hyvin kuin ovat halunneet yleisön luulevan.

Itse asiassa olin nähnyt tähän muutokseen viitattavan eräällä nettisivulla, mutta pidin niin epätodennäköisenä, että sellaiseen virheeseen olisi voitu sortua, että oletin tarkkaamattoman katsojan vain muistaneen tai ymmärtäneen asian väärin. Mutta nyt kun olen nähnyt elokuvan, voin vain järkyttyneenä todeta, että havainto piti paikkansa.

Ja mikä pahinta, tämä moka tapahtuu elokuvan lopussa. Loppu määrää sen, millä mielellä katsoja poistuu teatterista. Hyvä loppu voi pelastaa keskinkertaisen elokuvan; huono loppu tuhota hyvän. Ja kun Watchmenin lopputekstit lähtivät pyörimään, ainoa mielessäni pyörivä kysymys oli:

Miksi ihmeessä Seymour sanoo, että Ronald Reagan aikoo pyrkiä presidentiksi vuonna 1988, vaikka sarjakuvassa se oli Robert Redford? Miksi, voi miksiiiiii?

Hype: Mykkäelokuviin kuuluva ääni

2009-03-09T11:25:00.006+02:00

Minä ja Riikka kävimme YleX:n kutsumana katsomassa Dave Gibbonsin (ja jonkun kirjoittajan, joka halusi nimensä pois alkuteksteistä) sarjakuvaan perustuvan Watchmen-elokuvan. Kaunotar ja Sarjisfriikki -esityksemme kuulet YleX-kanavalta tänään kello 13.30. Jutun voi kuunnella nyt myös Yle Areenasta.

Koska elokuvaa seuranneet kommenttini ovat lähinnä koulutyttömäistä kikatusta, puran leffaa hieman tekstiksikin.

Ensinnäkin Watchmen on uskollinen. Zack Snyder tulkitsee alkuperäisteosta kuin syvästi uskonnollinen ohjaaja tulkitsisi Raamattua elokuvaksi. On vaikea määritellä, miksi on kiinnostavaa nähdä näin pedantti sovitus, varsinkin kun tulkinta on tehty visuaalisesta mediasta toiseen eikä esimerkiksi kirjasta elokuvaksi. Tutut kuvat räväytettänä silmien eteen seinän kokoiseksi suurennettuna, musiikin pauhatessa taustalla aiheuttavat kuitenkin jonkinlaisen alkukantaisen tunnistamisreaktion ja paikoin Watchmen onkin hykerryttävä, vastustamaton, vaikka tietäisinkin repliikkejä myöten, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Tunteisiin vetoaminen on kuitenkin Watchmen-elokuvan kauneusvirhe. Alkuperäinen sarjakuva oli etäinen, viileä teos, joka tarkasteli hahmojaan vähän niin kuin tiedemies katselisi bakteereja mikroskoopillaan. Watchmen-sarjakuva ei kutsu lukijaa välittämään, vaikka lopulta hän kenties niin tekeekin. Watchmen-elokuva sen sijaan kalastelee varsin räikeästikin reaktioita katsojilta. Toimintakohtaukset ovat tarpeettoman raakaa estetisoitua väkivaltaa, joka ei varsinaisesti saavuta mitään. Sekopäinen naamiokostaja Rorschach näyttäytyy elokuvassa sympaattisena hahmona, vaikka onkin kyseenalainen, vainoharhainen katufasisti. Ja kun Snyder pamauttaa Leonard Cohenin Hallelujah-kappaleen soimaan hidastattuna kuvatun seksikohtauksen päälle, teatterisalin kollektiivinen vaivaantuminen on konkreettista kuin betoniseinä. Voi olla, että Snyder yrittää rakentaa jonkinlaista kritiikkiä toimintafilmeistä samalla tavalla kuin Watchmen-sarjakuva teki kritiikkiä toimintasarjakuvasta. Snyderin yritys jää kuitenkin puolitiehen: kaikki leffan syvyys löytyy alkuperäisteoksesta.

Oli kiinnostavaa kuulla myös leffassa mukana olleiden sarjakuvaan vihkiytymättömien katsojien reaktioita. Snyderin kunniaksi on mainittava, että mukaan ahdetun materiaalin määrästä huolimatta Watchmen-elokuva näytti avautuvan myös ummikoille. Hauskaa oli havaita, että supersankarisarjakuvan kontekstissa taustalla hengaava leijuva sininen kaveri on täysin luontevaa, mutta elokuvassa Dr. Manhattan hämäsi monia, varsinkin kun hahmon alkuperätarina kerrotaan vasta leffan puolivälin tienoilla, sarjakuvan kronologiaa mukaillen.

Kaiken kaikkiaan uskon, että Watchmenista tulee välitön kulttiklassikko ja se mahdollisesti myös muistetaan 2000-luvun supersankarifilmatisointien loogisena päätepisteenä: ensimmäistä kertaa on tehty supersankarileffa, jossa on sovitettu nimen omaan yksittäinen tarina, eikä ainoastaan hahmo tai konsepti. Watchmenin uskottiin olevan pitkään filmauskelvoton sarjakuva, mutta kuten arvelinkin, sovituksistaan tunnettu Snyder oli juuri oikea mies asialle. Kauneusvirheistään huolimatta Watchmen on verraton, rohkea, hävytön menestys.

Ja lopuksi terveisiä maailman Internet-foorumeille: siitä Dr. Manhattanin heiluvasta, sinisestä jättikullista vouhottamisen voi lopettaa koska tahansa. Olen nähnyt isompiakin*.

* Housuissani.

Batman: Karvarintainen rakkauden jumala

2009-02-18T11:16:00.004+02:00

"The fanbase for superhero comics in this day and age tends to be a devolved group clinging to degrading psychosexual power fantasies that take them away from their daily powerlessness. White males on the sidelines of society who are attached to juvenile escapades and repetitive, stunted storytelling."
- Devin Faraci, C.H.U.D, 15.2.2009

Batman, senkin sonni. Lisää tähän oma "Bat-voide" -vitsisi.

Otto Sinisalo: Ajattelen Batmania joka päivä. Kaikista alentavista psykoseksuaalisista voimafantasioistani Batman on suosikkini. Batman on mahtava. Batman on kaveri, jonka ainoa supervoima on se, että hänen vanhempansa ovat kuolleet. Silti Batman pieksee kaikkivoipia avaruusjumalia, on maailman paras etsivä ja kovin naistenmies. Batman on Sherlock Holmes, James Bond, kapteeni Kirk ja Jumala yhdessä miehessä. Batman on, yksinkertaisesti muotoiltuna, maailman paras fiktiivinen hahmo. Tai olkoon, ei olla nuivia: Batman on maailman paras hahmo.

Joskus toivoisin, että olisin Batman. Tai edes Robin. Ei Jason Todd kuitenkaan. Hän on ääliö.

Grant Morrison on puolestaan yksi parhaita koskaan eläneitä sarjakuvakäsikirjoittajia. Monipuolinen kirjoittaja muistetaan muun muassa happoisesta THE INVISIBLES -saagastaan sekä pitkästä rupeamastaan NEW X-MEN -lehdessä. Morrison on myös kirjoittaja, joka ymmärtää näiden psykoseksuaalisten voimafantasioiden päälle. Hänen supersankaritarinansa, ehkä parhaana esimerkkinä riemastuttava All-Star Superman, eivät ole olleet turvallisesti ironisen etäännytettyjä tai parodisia, vaan sekä vilpittömän innostuneita tulkintoja että parhaimmillaan koko genreä uudistavia merkkiteoksia. Morrison todistettavasti rakastaa supersankareita ja sitä kautta myös Batmania.

Alan paras kirjoittaja kohtaa genren suosituimman hahmon: minun näkökulmastani täältä yhteiskunnan laitamilta oli täysin anteeksi annettavaa ajatella, että Grant Morrisonin Batman olisi ollut merkittävin teos länsimaisen kulttuurin historiassa, kun Morrisonin ilmoitettiin aloittavan Batman-lehden kirjoittajana vuonna 2006. Lisäksi Morrison oli kirjoittanut ikimuistoisen jäänviileän tulkinnan Batmanista JLA-sarjakuvaansa 90-luvulla. (Tässä vaiheessa olin ilmeisen tietoisesti unohtanut myöskin 90-luvulla ilmestyneen Morrisonin ja Dave McKeanin Batman-albumi ARKHAM ASYLUMIN, jossa laahaava juoni yhdistyi paikoin läpitunkemattomaan kuvitukseen.)

Sarjan saamasta kritiikistä päätellen Morrisonin Batman ei yltänyt erityisiin sfrääreihin. Varsinkin sarjan loppua on kehuttu juosten kustuksi ja käsittämättömäksi.

Katuojassa perehdytään nyt Morrisonin Batman-sarjakuviin useamman artikkelin ajan. Luemme Batman-albumit BATMAN & SON, THE BLACK GLOVE ja BATMAN R.I.P ja katsomme, mikä oikein meni vikaan.

Seuraani artikkelisarjan ajaksi liittyy Internetin välityksellä, suoraan Tampereelta, kustannustoimittaja ja piirtäjä Jouko Ruokosenmäki. Jouko, kertoisitko aluksi Batmania kohtaan tuntemistasi psykoseksuaalisista tunteista?

Jouko Ruokosenmäki: Kiitoksia, Otto! Tuo Faracin sitaatti päätyi muuten omienkin silmieni eteen tänään netissä vieraillessani, pitäisi varmaan lukea koko artikkeli jossakin vaiheessa. Miekkonen, jonka mielestä uudet IHMENELOSET-elokuvat ovat olleet onnistuneempia kuin BATMAN BEGINS, on eittämättä juuri oikea taho kertomaan minulle keskenkasvuisista voimafantasioista!

Mitä itseeni tulee, minä olen digannut Batmania aina. No, jos en nyt ennen syntymääni, ainakin kauan ennen kuin edes tiesin, että hahmo on sarjakuvasankari. Nelivuotiaana lahjaksi saamani Batman-pelikortit vakuuttivat minut siitä, että tuo harmaaseen ja siniseen asuun pukeutunut mies (kuten myös muut pakan hahmot, erityisesti Jokeri, joka syystä tai toisesta oli piirretty kääpiöksi) olivat mahdollisesti hienoin juttu, mitä missään on ikinä ollut. Kun sitten yhdeksänvuotiaana viimein sain kätösiini Lepakkomies-sarjakuvalehden, saatoin todeta, että näinhän se tosiaankin on. Värikkäiden huligaanien kansoittama Gotham City oli kaupungeista parhain, ja sen asukkien kummalliset maniat ja roistojen toimintatavat (alkuaikoina olin varsin otettu Signaalimiehestä!) ohjasivat omatkin ajatukset mielenkiintoisemmille laduille kuin vanhat tutut Tintit tahi Ankat.

Signaalimiehen kuolettavuus oli todella vähäinen 15 vuotta sitten.

Batmanissa tiivistyi kaikki sarjakuvan ja mielikuvituksen mahtavuus! Samaa mieltä olen edelleen, luettuani n. 99% kaikista Batman-sarjakuvista, jotka on 70-luvun alun jälkeen julkaistu. Näistä sarjoista osa on parempia, osa huonompia, mutta lähes poikkeuksetta kaikki Batman-sarjisten parissa työskennelleet immeiset ovat ylittäneet aiemmat (ja usein myös myöhemmät) saavutuksensa, joten luonnollisesti minäkin olin varovaisen innoissani, kun kuulin Morrisonin ryhtyvän sarjan vakikirjailijaksi. Tähän väliin lienee syytä mainita, että minulle Morrisonista tulee aina ensimmäisenä mieleen TUHOPARTIO. En tiedä miksi, ehkä sen vuoksi, että tuo sarja tutustutti minut ukon tuotantoon. Tai ehkä se vain tiivistää kaikista mukavimmalla tavalla Grantin sarjakuvalliset ansiot? Joka tapauksessa, minusta Morrison on aina ollut vahvimmillaan kirjoittaessaan Vertigon sarjoja (joko omia luomuksiaan tahi sitten muiden keksintöjä), ja tuumasin, ettei hänellä varmaan Batmanin kanssa tule olemaan samaa vapautta kuin vaikkapa Animal Manissa tai Filthissä. Toiveeni eivät siis ehkä olleet aivan yhtä korkealla kuin sinun, Otto... mutta monin tavoin Morrison onnistui ylittämään tai ainakin kiertämään odotukseni.

Aluksihan Morrison uhosi palauttavansa sarjakuvien sivuille 70-luvun karvarintaisen, naisia kaatavan sekä ennenkaikkea elämänmyönteisen Batmanin, ja kun kuvittajaksikin oli valittu Andy Kubert, varauduin jonkinasteiseen kepeämpään O'Neil/Adams -henkiseen tulkintaan. Ja ensimmäinen tarinakokonaisuus, neliosainen BATMAN & SON, vastasi minusta melko lailla tätä mielikuvaa...

SEURAAVAKSI: Batman & Son!

Luettuja läpysköjä

2009-02-15T18:37:00.000+02:00

The Amazing Spider-Girl #28

Hämähäkkitytön ja Vihreän Menninkäisen lopullinen yhteenotto etenee kaavamaisesti: Peter Parkerin kehoon siirtynyt Norman Osborn käyttää supervoimiaan ja henkilöllisyytensä yllätysetua Hämähäkkitytön liittolaisten päihittämiseen. Selviteltyään välinsä Mustan Tarantulan kanssa Hämähäkkityttö lähtee Menninkäisen perään, ja Tarantula puolestaan maksamaan kalavelkojaan Arañalle, joka kamppailee Mayn kaksoisolennon kanssa kanssa.

Pelinappuloiden siirtelyssä ei oikein ole mitään erityisen jännittävää, mutta siinä sivussa pohjustetaan pari mysteeriä, joiden ratkaisut tulevat luultavasti olemaan enemmän tai vähemmän tärkeitä paljastuksia tarinan loppuratkaisussa. Hyökätessään Menninkäisen päämajaan Hämähäkkityttö on näkevinään jotain tuttua Menninkäisen apulaisessa Renéssä. Araña puolestaan näkee jotain outoa tapahtuvan Mayn kaksoisolennon kasvoille.

Those eyes--but you can't be a s--

Ottaen huomioon, kuinka vapaasti Tom DeFalco voi käyttää Marvelin universumin elementtejä Spider-Girlissä, tuo s:llä alkava sana voisi hyvin olla vaikka Superadaptoidi.

Thunderbolts #127 & #128

Warren Ellisin Ukonnuolet tulevat tiensä päähän, kun Laululintu kamppailee hengestään Napakymppiä, Kuukiveä ja Venomia vastaan. Miekkamies tulee apuun viime hetkellä, ja lopulta hahmojen tiet erkanevat. Andy Diggle ja Roberto de la Torre onnistuvat toisintamaan hyvin Ellisin ja Deodaton synkän toimintajännäritunnelman.

Norman Osbornin puolella olleiden Ukonnuolten kohtalo jää toistaiseksi hämärän peittoon, kun Dark Reign -tarinakokonaisuuden myötä esitellään aivan uusi ryhmä. Virkavalansa vastikään vannonut presidentti kutsuu YPKVV:n korvaavan järjestön johtoon nimitetyn Osbornin lennolle Airforce Onella. Mukana onkin tohtori Leonard Samson, joka yrittää osoittaa presidentille Osbornin rikollisen toiminnan Ukonnuolten johtajana.

Tuntuisi hieman kummalliselta, jos presidentti Obama (jota ei selvästä yhdennäköisyydestä huolimatta Obamaksi nimetä jostain syystä) kirjoitettaisiin lankeamaan Osbornin valheisiin, mutta tilanteen keskeyttää kätevästi uusien Ukonnuolien hyökkäys lentokoneeseen.

On tavallaan sääli, että Norman Osborn on nyt nostettu Thunderboltsista Marvelin universumin keskiöön Dark Reignin myötä, koska lehden status quo saattaa tämän takia olla täysin muissa lehdissä tapahtuvien juonenkäänteiden armoilla. Eikä minua kiinnosta ollenkaan seurata Marvelin tusinaa eri Avengers-lehteä. Hyvällä tuurilla kuitenkin Thunderbolts pystyy pääjuonen reunamilla liikkuen lähestymään Dark Reigniä samaan tapaan kiinnostavalla tavalla kuin Secret Invasionin aikana.

Conan the Cimmerian #6 & #7

Conanin kotiinpaluu päättyy ainoalla tavalla kuin se saattoi. Jo #5:n lopusta lähtien oli odotettavissa, että Caollanin lapsen isä Brecan tappaa Caollanin, ja Conan puolestaan tappaa Brecanin. Menetettyään nuoruudenrakkaansa Conan jättää Kimmerian taakseen ja jatkaa harharetkiään eteläisiin maihin.

Ei välttämättä ole sinänsä huono asia, että lukija tietää jo varhain, miten tarina tulee päättymään. Tragedian luennassa taitaa olla jopa ehdottoman oleellista se, että lukija ymmärtää hahmoja paremmin sen, mitä kohti ne ovat kulkemassa. Mutta samalla korostuu myös kerronnan menetelmien toimivuus. Tässä tapauksessa lopputuloksessa oli parantamisen varaa. Tim Truman yrittää korostaa Conanin ja Brecanin taistelun huipentumaa tekstilaatikoilla, mutta tässä vaiheessa tilanne on – tai sen pitäisi olla – niin intensiivinen, että sanat vain laimentavat sitä. Valitettavasti Tomás Giorello ei tunnu olevan niin kiinnostava kuvittaja, että hänkään olisi yksinään pystynyt viestimään kaiken tarpeellisen.

Onneksi mukana oli Richard Corbenin kuvittama osuus Conanin isoisästä Connachtista. Kaikkien kaukomaiden seikkailujen jälkeen hänen tarinansa päättyy auringonlaskuun Kimmerian kukkuloilla ja pojanpojan syleilyyn. Erityisen merkityksellisen Connachtin kohtalosta tietenkin tekee se, että Conanin tarina ei tule päättymään samalla tavalla. Voi olla, että tämän jälkeen hän ei enää ikinä tule näkemään kotiaan.

Solomon Kane #4

Kaivoin vihdoin esiin The Savage Tales of Solomon Kane -kokoelman tarkistaakseni, kuinka paljon Scott Allie on laajentanut Robert E. Howardin alkuperäistä The Castle of the Devil -fragmenttia tätä tarinaa varten. Ellei Howardilta ole jäänyt muita muistiinpanoja tarinaa koskien (tosin Wandering Starin / Del Reyn Howard-kokoelmat ovat olleet kiitettävän kattavia), vain Kanen ja toisen päähenkilön, John Silentin kohtaaminen tarinan alussa on Howardin kirjoittamaa.

Allie ansaitsee siis jokseenkin kokonaan kunnian tämän tarinan erinomaisuudesta. Toisaalta on ymmärrettävää, että hän valitsi tuon fragmentin laajennettavakseen, koska se sisältää tämän aivan verrattoman ja tunnusomaisen lausahduksen Solomon Kanelta:

It has fallen upon me, now and again in my sojourns through the world, to ease various evil men of their lives.

Tämä numero sisältää hieman hätäisen oloista sarjakuvakerrontaa Mario Guevaralta, mutta lyijykynänjälki ja väritys toimivat edelleen yhdessä taianomaisesti, erityisesti ulkoavaruuden enkelipirun hyökätessä Kanen ja Silentin kimppuun.

Kull #2 & #3

Arvid Nelsonin kehittelemän prologinumeron jälkeen jatketaan sovituksella Robert E. Howardin The Shadow Kingdomista. Kaivoin saman tien esille myös Kull: Exile of Atlantis -kokoelman ja tein vertailuja Nelsonin sovitukseen.

Nelson on järjestellyt materiaalia uudestaan aika reippaalla kädellä, mutta muutokset eivät varmaankaan ole täysin mielivaltaisia. Esimerkiksi kohtaus, jossa Kull kuvittelee rakennusten puhuttelevan häntä, kun hän ratsastaa takisin piktineuvonantaja Ka-nun luota, on siirretty tapahtumaan kuninkaiden salissa ennen tapaamista. Puhuvat rakennukset voisivat olla hieman liian surrealistisia tähän tulkintaan, joten teksti on sovitettu kuolleiden kuninkaiden patsaille.

Merkittävin muutos, jonka Nelson on tehnyt tarinaan, on kuninkaan vaimoja koskeva sivujuoni. Valusian nujertaman Kommorian kuningas Euxmenes tarjoaa tytärtään valtakuntien välisen sovun merkiksi. Myöhemmin käy ilmi, että Kull on jo naimisissa valtaistuimelta syöksemänsä kuningas Bornan tyttären Igrainen kanssa.

En muista, että Howardin Kull-tarinoissa olisi ikinä mainittu ainuttakaan vaimoa, saati rakastajatarta. Itse asiassa tarinassa The Cat and the Skull tehdään asian laita melko selväksi:

Her lips were full and red and usually, as at present, curved in a faint enigmatical smile and her silken garments and ornaments of gold and gems hid little of her glorious figure.

But Kull was not interested in women.

Mutta Nelsonin tarina ei oikeastaan ole ristiriidassa Howardin kuvauksen kanssa. Kun Igraine kyseenalaistaa uuden naimakaupan, Kull tekee selväksi, että hänen motiivinsa ovat poliittiset, ja lopulta Igrainen raivokohtaus johtaa paljastukseen heidän suhteensa luonteesta:

Don't be surprised if I take another lover!

Igraine, I realize it's hard on you. Being my queen. My first queen. I won't begrudge you the comfort of a... kept man. I only ask that you be discreet.

Irrallisten kertomusten sijasta lehdessä on selvästi tarkoitus kertoa yhtenäinen tarinajatkumo, joten on ymmärrettävää, että Nelson on katsonut tarpeelliseksi kuvata myös tätä jokseenkin välttämätöntä puolta Valusian kuninkaan velvollisuuksista.

Will Conradin komeasta kuvituksesta on mainittava erityisesti koko aukeaman kuva, joka esittää ihmisten ja eri hirviörotujen väkivaltaista yhteistä historiaa, jonka Kull kuulee Brule Keihästäjältä. Kuten ensimmäisen numeron taistelussa kentaurihirviötä vastaan, harmahtavien sävyjen ja räikeän punaisen yhdistelmä antaa hyvin hurjan ja omalaatuisen säväyksen kuvitukselle.

Final Crisis: Secret Files #1

Hankin Final Crisisin oheislehtiä ainoastaan sillä perusteella, olivatko ne Grant Morrisonin kirjoittamia, ja tämän kohdalla tein selvästi virheen. Itse sarjakuvatarina on Len Weinin kirjoittama, ja Morrisonin osuus rajoittuu yhteen Antielämän yhtälön historian kertaavaan sivuun ja neljään sivuun Morrisonin ja J.G. Jonesin luonnoskirjasta.

Tarinassa kerrotaan erään Final Crisisin liikkeellepanevan voiman, superroisto Libran historia. Juoni on hyvin suoraviivainen, eikä sisällä minkäänlaista kiinnostavaa dramaattista elementtiä. Ainoa tarkoitus näyttää olevan jatkumon yksityiskohdista pakkomielteisesti kiinnostuneiden fanien palveleminen/vedättäminen.

Kuvittaja Tony Shasteenilla on hyvin realistinen, mutta varsin kliininen tyyli. Toisin kuin Alex Rossin ja Bryan Hitchin kaltaiset kuvittajat, jotka yhdistävät realismiin supersankarielementtien edellyttämää mahtipontisuutta. Shasteenin hahmot ovat hyvin jäykkiä ja vähäeleisiä, ja vaikutelma on kuin jostain postmodernisti ironisesta supersankariparodiasta.

Final Crisis: Superman Beyond 3D #2

En tiedä, mitä tämä meinaa, mutta ainakin ymmärsin, mitä siinä tapahtuu: Monitorit, joiden on tarkoitus valvoa multiversumia, ovat alkaneet muuttua vampyyreiksi, joten Teräsmies ja hänen antimateriavastineensa Ultramies törmäävät ja muuttuvat energiaksi, joka aktivoi monitorien todellisuuden tasolla toimivan Teräsmiehen muotoisen ajatusrobotin, joka tuhoaa vampyyrien johtajan Mandrakkin.

Superman Beyond 3D ehkä kärsii jonkin verran siitä, että se on alisteinen Final Crisisille, mutta sitä voi silti pitää osoituksena siitä, ettei Grant Morrison ole vielä romahtanut keskinkertaisuuteen. Tarina on täynnä mainioita morrisonmaisuuksia, etunenässä Teräsmiehen itselleen kirjoittama hautakirjoitus, ja kaikenlaista höpinää itsensä kasaavista hypertarinoista, mikä on tietysti ihan hönttiä, koska Grant Morrison se näitä tarinoita kasaa, mutta ainakin Morrisonilla on ollut kova yritys päällä änkeä tähän lehteen merkitystä.

Doug Mahnken loistava kuvitus kärsii hieman 3D-jaksossa, joka on ovelasti sijoitettu alkamaan Teräsmiehen ja Ultramiehen siirtyessä ajatusrobottiin monitorien todellisuudessa. Jos kerran DC katsoi tarpeelliseksi julkaista Final Crisis #1:stä pelkät mustavalkoiset kuvitukset ilman tekstausta sisältäneen variantin, tästäkin olisi hyvin voitu julkaista eksoottinen 2D-variantti.

Final Crisis #6 & #7

Ei epäilystäkään, Final Crisis oli yksi iso sotku. Mutta on kyseenalaista, kuinka paljon siitä voi syyttää Grant Morrisonia. Ilmeinen ongelmien lähde on se, että minisarja oli toimituksellisesti suunniteltu oheisjulkaisujen haarautumispisteeksi. Juonenpätkät alkavat mutteivät pääty, päättyvät ilman että olisivat alkaneet minisarjan sivuilla. Muutaman ensimmäisen numeron verkkaisen tahdin jälkeen oli selvää, että seitsemään numeroon ei tulisi mahtumaan kovin monimutkaista juonta, mutta sarjan sullominen täyteen lukuisiin eri hahmoryppäisiin liittyviä katkonaisia kohtauksia teki hyvin vaikeaksi seurata sitä vaatimatonta perusjuonta, jonka Morrison yritti kaiken muun ohessa kertoa.

Final Crisisin ehdoton huippuhetki on se, kun Batman uhmaa Darkseidia viimeisen kerran. Morrison on kirjoittanut kohtauksen, jonka voi antaa vain miehelle, joka on nostanut itsensä vanhempiensa verilammikosta rikollisten kauhuksi, yli-ihmisten vertaiseksi ja lopulta pahuuden jumalan teloittajaksi. Tehtyään ainutkertaisen poikkeuksen ampuma-aseita koskevaan valaansa Batman kohtaa kuolevan Darkseidin omegasäteet:

Hh.

Gotcha.

Hyvin tehokas on myös Doug Mahnken kuvittama Teräsmiehen raivoisa syöksy verenpunaiselta taivaalta noutamaan Batmanin erittäin edesmenneen näköistä ruumista. Viimeinen ruutu toimii viittauksena vastaaviin asetelmiin Crisis on Infinite Earths #7:n kannessa ja Batmanin Kuolema kulkee suvussa -tarinan viidennessä osassa.

Ongelmallista tässä koko tapahtumasarjassa on se, että sekä Batman että Teräsmies ilmestyvät tarinaan täysin tyhjästä. Batman nähtiin minisarjassa edellisen kerran Simyanin ja Mokkarin pahuuden tehtaan ihmevekottimeen vangittuna, eikä missään vaiheessa paljastu, miten hän pääsi vapaaksi, tai miten on mahdollista että hän pystyi kiinni jäätyään säilyttämään mukanaan luodin, jota hän käytti Darkseidia vastaan. Teräsmies puolestaan kirjaimellisesti katosi numeron alussa, heti palattuaan Superman Beyond 3D:n tapahtumista, ja kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että hänet vain on pitänyt jollain verukkeella saada pois tarinasta, jotta hän ei aiheuttaisi sen loppumista ennen aikojaan (Morrisonin versio Teräsmiehestä on, huolimatta siitä kuinka ongelmallista se on DC:n jaetussa universumissa, uskomattoman superkykyinen: hän jopa tunnistaa Darkseidin valtaaman kehon kuuluvan Dan Turpinille lukemalla sen DNA:n).

Käsittämätöntä on myös se, että Darkseidin tuhon jälkeen Morrison tuo lopputaistelun vastustajiksi Superman Beyond 3D:n Mandrakkin ja hänen vampyyriksi muuttamansa Ultramiehen. Tässä vaiheessa, jos en olisi lukenut Superman Beyond 3D:tä, olisin täysin ymmälläni. Koska luin sen, olen vain hyvin ymmälläni. Kyseessä ei edes ole varsinainen lopputaistelu, vaan Mandrakk ja Ultramies tuhotaan käden käänteessä, kun Teräsmiehen tueksi ilmestyvät Vihreät lyhdyt, rinnakkaistodellisuuksien Teräsmiehet, Jumalan enkelit ja muutama supervoimainen eläin. Jossain kohtaa tuossa ehkä lipsahdettiin ylilyönnin puolelle.

Mystistä, eikä suinkaan vain käsittämätöntä, on se, mitä minisarjan viimeinen sivu on tarkoittavinaan. Näimme Batmanin kuolleena Teräsmiehen käsivarsilla, joten miten hän voisi olla piirtämässä lepakoita luolan seinälle ihmislajin aamunkoiton hämärässä...?

Seitsemän vuoden kutina

2009-02-04T22:13:00.006+02:00

Minä olen Otto Sinisalo. Tervetuloa Katuojaan.

Tänään olen kirjoittanut sarjakuvasta 7 vuotta päivälleen. Ensimmäinen Katuoja-palsta ilmestyi Sfnetin uutisryhmiin 4.2.2002 ja sarjakuvaharrastukseni on sittemmin sanotaanko nyt vaikka laajentunut hieman. Mutta sen sijaan, että märehtisimme nostalgiassa, katsomme tulevaisuuteen. Alla on joitain satunnaisia poimintoja sarjakuvavuodelle 2009.

Hyvältä näyttää, 2009.

Sarjakuvat ovat olleet ideapolttoainetta Hollywoodille jo vuosia eikä sarjakuvasovitusten määrä tunnu ainakaan vähentyvän satunnaisista flopeista huolimatta. Toissaviikolla minulla oli kyseenalainen kunnia nähdä Rami Rautkorven siipimiehenä Frank Millerin esikoisohjaus The Spirit, joka jää elokuvahistoriaan hämmentävässä epäpätevyydessään. The Spirit on elokuva, joka ei tule unohtumaan, niin poikkeuksellisen käsittämätön se on. Sillä ei ole väliä, että se perustuu Will Eisnerin arvostettuun sarjakuvaan. Spirit ei koskaan hahmona ollut merkittävän ikoninen – hän on tyyppi, jolla on hattu – vaan tärkeintä oli Eisnerin kyky tehdä näkemyksellisiä sarjakuvatarinoita. Sillä on väliä, että elokuva koostuu kohtauksista, jotka sukeltavat niin syvälle nolostuttavaan campiin, että syöksyvät kaiken hyvän ja oikean läpi jonkinlaiseen pelkästä huonoudesta koostuvaan meta-maailmankaikkeuteen. The Spirit on merkkipaalu sarjakuvaelokuvissa ja kenties elokuvassa yleensä. Se on niin järjetön, että sille ei yksinkertaisesti löydy vertailukohtaa.

Vuoden 2009 kenties tärkein filmatisointi on Zack Snyderin Vartijat-sovitus. Olen varovaisen optimistinen mitä hankkeeseen tulee, vaikka sarjakuvakerrontaa uudistaneen Watchmenin sovittaminen elokuvaksi on ideana yhtä mielekäs kuin minun sohvani sovittaminen musikaaliksi. Snyder on kuitenkin tehnyt jo kaksi sovitusta – Kuolleiden aamunkoiton ja 300:n – ja molemmissa hän on todistanut ymmärtävänsä alkuperäismateriaalia. Vartijoiden ensi-ilta on maaliskuussa ja minä olen jo nyt hieman innoissani.

Leffojen menestyksestä huolimatta yhdysvaltalaisten valtavirran sarjakuvakustantamojen tulevaisuus näyttää juuri nyt sangen ankealta. Ainakin Marvelia ja DC:ta uhkaa taloudellinen ahdinko lukijamäärien pudotessa ja yksittäisten lehtien hinnan kasvaessa. Nostamalla 22-sivuisen läpyskän kansihinnan neljään dollariin ovat kustantajat tuominneet perinteisen jenkkisarjakuvan syvemmälle marginaaliin.

Eiffel-torni on menettänyt järkensä! (Umbrella Academy)

Sekä Marvel että DC ovat jo pitkään tarponeet myös luovassa konkurssissa, siirtyen aavistuksen epätoivolta haiskahtaen megacrossoverista toiseen. Huolestuttavampaa on, että ainakin DC:n kymmeniin lehtiin levinneet tarinapökäleet ovat näemmä onnistuneet mahdottomassa: ne ovat tehneet Grant Morrisonista keskinkertaisen. Sekä Morrisonin kirjoittamat Final Crisis ja Batman R.I.P ovat saaneet murska-arvioita kautta linjan. Naurettavinta tässä on se, että Morrison on vastuussa 90-luvun lopun JLA:sta, yhdestä kaikkien aikojen parhaasta mainstream-supersankarisarjakuvasta.

Muutenkin yhdysvaltalainen popsarjakuva näyttää sangen ankealta ainakin minun näkökulmastani. Suosikkikirjoittajani ovat joko väsähtäneet kuten Morrison, kadonneet kuten Alan Moore tai jääneet polkemaan paikoilleen kuten Garth Ennis ja Warren Ellis. Tämä surettaa minua, koska pidän hyvästä genresarjakuvasta ja tietyntyyppiset genretarinat toimivat parhaiten juuri sarjakuvina.

Pystyn kylmiltäni nimeämään ainoastaan kourallisen amerikkalaisia sarjakuvia, joiden ilmestymistä odotan aidosti. Kieron Gillenin ja Jamie McKelvien Phonogramin ensimmäinen osa oli jotain merkillisen uutta ja jatko-osa The Singles Club tuntuu vieläkin kiinnostavammalta. Viimeaikainen ihastukseni on ollut Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim -sarja, josta aion myöhemmin kirjoittaa pidemmin. Sarjan viimeiset 3 osaa ilmestyvät ilmeisesti kaikki vuonna 2009. Lisäksi tänä vuonna nähdään jatkoa Gerard Wayn ja Gabriel Bán Umbrella Academylle, joka oli paras viime vuonna lukemani englanninkielinen sarjakuva. Tapa, jolla Way ottaa supersankarigenren haltuun ei ole vähempää kuin ilmiömäinen: jos pidät supersankarigenrestä, lue Umbrella Academy tai lyö itseäsi, koska olet tyhmä. Aion myös antaa Grant Morrisonille uuden mahdollisuuden, koska olen heikko: jatko-osa vuoden 2004 sydäntäsärkevälle Seaguylle ei voi olla huono, eihän?

Jenkkimainstreamia suomessa julkaiseva Egmont kustannus jatkaa Spider-Manin ja X-Menin julkaisua. Paradoksaalista kyllä, suomalaisissa Marvel-julkaisuissa on viime aikoina nähty kohtalaisen hyvää viihdesarjakuvaa. Hämähäkkimiehessä hiljattain tapahtunut konseptin osittainen uudelleenkeksiminen on ärsyttänyt faneja, mutta sen jälkeen on nähty toimivimpia Hämähäkkimiestarinoita vuosiin. Samoin Ryhmä-X:ssa käynnistynyt pitkä tarinakokonaisuus tuntuu pitkästä aikaa seuraamisen arvoiselta. Toisaalta koska Egmont julkaisee suomessa vain murto-osan yhdysvalloissa ilmestyneistä tarinoista, kustantamon on mahdollista poimia kirsikat kakusta ja jättää yhdentekevät täytesarjat julkaisematta.

Ei, ei Daada books!

Suomessa sarjakuvavuosi alkoi lopetusilmoituksilla: Marko Turusen ja Annemari Hietasen luotsaama Daada books on lopettamassa kustannustoimintaansa ja samoin pillit pussiin laittoi Happy Horse -kollektiivi. Daada on potkinut jo vuosia tutkainta vastaan tuoden markkinoille eurooppalaista laatusarjakuvaa, jota kukaan ei ole edes osannut toivoa: Martin tom Dieckia, Anke Feuchtenbergeria, Yvan Alagbéa. Happy Horse on puolestaan jaksanut viihdyttää vilpittömällä halullaan järkyttää sarjakuvilla, kuin yli-innokas sarjakuvia piirtävä koiranpentu. Toisinaan kollektiivi on onnistunut julkaisemaan kirotun terävää mustaa huumoria, parhaimpina ehkäpä Jukka Tiluksen välähdyset nyrjähtäneestä sielunmaisemasta. Happy Horsen tekijät onneksi jatkavat sarjakuvien tekemistä omilla tahoillaan ja Daada julkaisee loppuun vinkeän Ufoja Lahdessa -lehtisarjan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kiinnostavaa suomenkielistä materiaalia olisi tulossa myös vuonna 2009. Yhdeksänkymmenluvun lopun totaalisen käännössarjakuvalaman merkkejä ei ole ainakaan vielä ilmassa. Esimerkiksi Like kustannus on julkaisemassa Alison Bechdelin Fun Home -sarjakuvan suomeksi nimellä Hautuukoti. Bechdelin omaelämäkerralinen muistelmateos saattaa paperilla kuulostaa toivottoman kliseiseltä omakustannesarjakuvalta: Fun Home maalaa rehellisen kuvan tekijän vaikeasta isäsuhteesta ja heräämisestä homoseksuaalisuuteen. Bechdel on kuitenkin riittävän hauska ja terävänäköinen nostaakseen kokonaisuuden merkittävästi triviaalia muistelmateosta kiinnostavammaksi.

Huuda Huuda -pienkustantamo on nousemassa täyttämään muun muassa Daadan jättämää aukkoa linjakkaalla kustannusohjelmallaan. Kustantamon maaliskuun uutuuksista kiihottavin on Ruppert ja Mulot -kaksikon Uhkapeliä. Sen sisällöstä en tiedä käytännössä mitään, mutta herrojen ensimmäinen suomennos Apinatarha kirvoitti minut aikanaan puhumaan siitä vuoden 2007 käännössarjakuvatapauksena. Kiinnostavaa on myös se, että Huuda Huuda on julkaisemassa Yong-Deuk Kwonin Yölinjalla-sarjakuvan, ollen harvinainen esimerkki suomalaisesta sarjakuvakustantamosta, joka julkaisee aasialaista indieta.

Mainstream-mangaa nähdään edelleen kioskihyllyjen täydeltä. Alkuvuoden tärkeimpänä käänteenä suomalaisessa mangakentässä oli Punainen Jättiläinen -pienkustantamon myynti Sangatsu manga -linjan omistavalle Tammelle. Toivon mukaan resurssien keskittäminen johtaa uskaliaampiin julkaisuhankkeisiin. Tällä hetkellä seuraamisen arvoisia mangasarjoja suomessa ovat lähinnä jännäri Death Note (Egmont) ja klassinen ekoscifi Tuulen laakson Nausicaä (Sangatsu).

Mitä tulee suomalaiseen sarjakuvaan, henkilökohtaisena suosikkinani jatkaa lannistumaton Jyrki Nissinen, jonka jokaisessa Borgtron-lehdessä on jotain naivistisen nerokasta. Lehteä julkaisee Zum Teufel -kustantamo, joka on myös vastuussa viime vuoden parhaasta kotimaisesta albumista, Nissisen Yli 10 000 koiran koiranäyttely -sarjakuvaromaanista.

Muuten kotimaisen sarjakuvan kiinnostavimmat laineet liplattavat Internetissä. Sarjakuvablogista on muodostumassa eräänlainen uusi sarjakuvan underground, paitsi ainoastaan esteettisessä mielessä. Suosituimpien blogien päivittäiset kävijämäärät kun saattavat hyvinkin olla nelinumeroisia. Marraskuussa esitelty Sarjakuvablogit.com -sivusto on nykyisellään tärkein keskus suomalaiselle nettisarjakuvalle.

Vuoden 2009 ankeat talousnäkymät eivät ainakaan toistaiseksi ole vaikuttaneet kotimaisiin sarjakuvatapahtumiin. Tampere kuplii -tapahtuma poreilee keskuuteemme jälleen maaliskuussa, 27.3 – 29.3. Olen jälleen osallistumassa tapahtuman ohjelmaan.

Samoin tulen esiintymään FinnCon-AnimeConissa, joka järjestetään tällä kertaa Helsingin kaapelitehtaalla.10. - 12.7. Riemukseni mustapukuisten sci-fi-harrastajien ja nuorien cosplayaajien keskelle laskeutuvat kaksi kirjailijasuosikkiani, George R. R. Martin ja Alistair Reynolds.

Näiden ohella järjestetään jälleen Kemin sarjakuvapäivät sekä noin tuhat erilaista con-päätteistä tapahtumaa sekä tietysti henkilökohtainen silmäteräni Helsingin sarjakuvafestivaalit, jotka järjestetään 12. - 13.9 Gloriassa ja Lasipalatsissa. Olen juuri laittamassa niin sanotusti bändiä takaisin kokoon, festaritalkoot kun ovat jokseenkin ympärivuotiset. Jos puoletkaan suunnitelmistani toteutuvat, voin luvata, että kunniavieraslista tulee olemaan kerrassaan tavallistakin merkillisempi. Muina vuodenaikoina Helsinkiläisen sarjakuvakulttuurin sydämenä toimii Kallion Sarjakuvakeskus.

Katuojan ohella tekstejäni tulee myös vuonna 2009 ilmestymään säännöllisesti Anime-lehdessä, Sarjainfossa ja Tähtivaeltajassa. Kaikki ovat siis laatujulkaisuja!

Tältä näyttää uusi sarjakuvavuosi ja Katuojan kahdeksas vuosi. Nyt: juhlitaan kuin olisi 2009.

Hype: Radioon kuuluvat kasvot

2009-01-26T09:54:00.002+02:00

Kävin perjantaina katsomassa Frank Millerin ohjaaman THE SPIRIT -elokuvan Yleisradion piikkiin. Reaktioni voi kuulla tänään YleX-kanavalta klo 13.30. Osio tulee olemaan kuunneltavissa myös Yle Areenassa kuukauden ajan.

Se oli ensimmäinen radiohaastatteluni. Luulen, että se meni hyvin. En ainakaan muista sanoneeni mitään erityisen tyhmää, mutta jälkeenpäin kyllä tajusin, että yhdessä kohdassa minun olisi ilmiselvästi pitänyt sanoa YÖN RITARI, mutta en sanonut. Ei niin, etteikö Christopher Nolanin Yön ritarista olisi jo puhuttu aivan tarpeeksi, mutta en yrittänyt olla sillä tavalla ovela, vaan se ei vain kertakaikkisesti tullut mieleeni.

(EDIT: Nyt kun olen kuullut sen radiosta, voisin tiivistää mielipiteeni yhteen sanaan: Niinku. Ja tietenkin se kohta, johon yllä viittasin, oli jäänyt leikkaushuoneen lattialle. Kysymys koski sarjakuvaelokuvaa, jota suosittelisin The Spiritin sijasta. Yön ritari jäi siis suosittelematta, mutta Hellboy 2 oli se, jolle olisin halunnut ihmisten suovan aikaansa.)

Erillisen arvion kirjoittaminen tuskin on enää tarpeellista, mutta tietenkin tein elokuvasta joitain hajanaisia huomioita, jotka eivät haastatteluun päätyneet, ja jotka eivät YleX:n kohdeyleisöä välttämättä erityisesti kiinnosta.

Esimerkiksi se, kuinka Miller viljeli dialogissa ja teksteissä sarjakuvantekijöiden nimiä. Suurin osa taisi olla Eisnerin yhteistyökumppaneita: (Jerry) Iger, jonka kanssa Eisner perusti Eisner & Iger -studion, sekä mm. (Jules) Feiffer ja (George) Tuska, jotka työskentelivät studiossa. Eisneriin suoranaisesti liittymättömiä nimiä olivat ainakin (Harry) Donenfeld, DC Comicsin edeltäjän National Allied Publicationsin perustaja sekä (Steve) Ditko, toinen Millerin suurista idoleista.

Tai se, että Miller jätti pois Spiritin apulaisen Ebony Whiten, koska kyseessä oli niin räikeä rasistinen stereotyyppi, mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä laittamasta Samuel L. Jacksonia esiintymään blackfacessa.

En väittänytkään, ettei Frank Millerillä olisi pokkaa.

Hype: Ratsastaa jälleen

2009-01-15T16:34:00.003+02:00

Ennen vuodenvaihdetta ilmestyneessä Tähtivaeltaja-lehdessä 4/2008 on kirjoittamani arvio Kieron Gillenin ja Jamie McKelvien Phonogram-sarjakuvasta. Alun perin vuonna 2006-2007 ilmestynyt Phonogram on siitä jännittävä sarjakuva, että se tuntuu aidosti tarjoilevan jotain uutta. Vaikka Gillen lainaakin Hellblazerin kaltaisista arkimaagi-tarinoista, Phonogram onnistuu kertomaan magiasta ja etenkin musiikista kiinnostavasti - temppu, joka sarjakuvassa on lähtökohtaisesti hankala. Uuden Phonogram-minisarjan ensimmäinen numero on ilmestynyt ja kokonaisuus vaikuttaa jälleen erittäin lupaavalta. Uusi kokoelma ilmestynee tänä vuonna.

Ennen vuodenvaihdetta ilmestyi myös Japan Pop -lehti, johon kirjoitin aukeaman mittaisen arvion Porco Rosso -animaatiosta. Silläkin uhalla, että minua syytetään sieluttomuudesta, pitää sanoa, etten olen koskaan ollut suuri Ghibli-animaatioiden ystävä. Animaatio on toki mestarillista ja Miyazakin elokuvien visuaalinen ulosanti muutenkin ensiluokkaista, mutta yleensä niiden päähenkilöt jäävät vähän yksiulotteisiksi sivustakatsojiksi. Kysymys voi olla samastumisesta: harvemmin näen itseäni pikkutyttönä taianomaisella seikkailulla, vaikka kuinka pinnistelisin. Porco Rosso on kuitenkin toista maata. Sen ryyppäävän ja syöpöttelevän nimihahmon kohtalo kiinnostaa merkittävästi enemmän, kuin maagisessa maassa mökeltävien kakaroiden toikkarointi.

Warda Ahmed perusasioiden äärellä

Viime vuonna työstin kourallisen sarjakuvakäsikirjoituksia eri tekijöille. Warda Ahmed on ensimmäinen, joka on saanut puristettua tekstistäni tolkullisen sarjakuvan. Hämmästyttävä neiti Ahmed kuuluu Nettinarttu-kollektiiviin ja itse sarjakuva, Miesten kesken, on osa Nettinarttujen viimeisintä teemanumeroa. On myös jollain tavalla oikein, että ensimmäinen koskaan julkaistu käsikirjoitukseni kertoo pillusta puhuvista luolamiehistä. (Käännös on Vanessa Jörgenin ja on paikoin alkutekstiä parempi. "Cock holder!")

Luettuja läpysköjä

2008-12-27T23:43:00.004+02:00

The Amazing Spider-Girl #27

Vihreän Menninkäisen perijätär Fury putoaa yllättäen pois pelistä ennen loppuhuipentumaa. Tavallaan Fury olikin vain paikanpitäjä Vihreälle Menninkäiselle, eikä mitenkään kiinnostava hahmo itsessään. Peter Parkerin ja Norman Osbornin välinen konflikti jatkuu uudella tavalla, jatkaen temaattisesti Normanin henkiinherättämisen jälkeisistä tarinoista, joissa hän kaavaili Peteristä sukunsa jatkajaa edesmenneen, pettymyksen tuottaneen Harryn sijasta.

Toisaalta DeFalco on poiminut samalta aikakaudelta Mustan Tarantulan Hämähäkkitytön ikiomaksi vastavoimaksi. Tarantula ei ehkä kuitenkaan ole Hämähäkkitytön varsinainen arkkivihollinen, koska hänen tavoitteensa on saada Hämähäkkitytöstä itselleen arvoisensa puoliso. Enemmän Hämähäkkityttö on vaarassa hänen kanssaan kehoja vaihtaneen Arañan takia.

On sinänsä hupaisaa, että kun Araña alunperin luotiin, hän oli tietyssä mielessä Hämähäkkitytön pahin vihollinen. Spider-Girl -lehti ei ole ikinä myynyt kovin hyvin, ja sen sijaan, että Marvel olisi panostanut sen markkinointiin, sille luotiinkin suora kilpailija, jota päätoimittaja Joe Quesada itse selvästi suosi.

Hämähäkkitytön tulevaisuudessa entisestä teinisupersankarista on tullut keski-ikää lähestyvä moraalisesti epämääräinen hahmo, joka kadehtii Hämähäkkitytön nuoruutta ja kauneutta. Jos olisin aiemmin ollut Arañan fani, saattaisin paheksua sitä, miten DeFalco käyttää häntä – mutta kun en ollut.

Solomon Kane #3

Nyt juonessa alkaa olla tolkkua. Tarinan tarkoitettu rytmitys on selvästi aivan muu kuin mihin se on lehtimuotoon pilkkomisen takia päätynyt. Tuntuu todella oudolta, että kahden hyvin hillitysti ja salailevasti kerrotun numeron jälkeen tulee näin vuolas infodumppi.

Huono lehti tämä ei kuitenkaan missään nimessä ole. Scott Allie hahmottelee paroni von Stalerista todella kiehtovan pahiksen. Hän noudattaa ohjeita, joita jonkin ylimaallisen olennon muumioitunut keho lähettää hänen mieleensä telepaattisesti. Paronin vaimon ja Kanen matkakumppanin, John Silentin, välinen dialogi menee suoraan paronin edustaman ajatusmaailman ytimeen:

Judgment belongs to the Lord. The thing lied to Albrecht. If I heard a voice that I believed to be from Heaven, would I not obey?

Or is it some evil within your husband, ma'am, that robbed him of doubt, when the thing flattered him, promised him glory?

Final Crisis #5

Edelleen tuntuu, että suurin osa tästä tarinasta tapahtuu jossain muualla kuin tämän lehden sivuilla. Tapahtumat maapallolla eivät oikein jäsenny. Pahat jumalat ovat selvästi saaneet maailman sekasorron valtaan, mutta mitä supersankarit nyt tekevät? Mikä heidän tavoitteensa on? Kun kamppailuilla ei ole selkeää tarkoitusta, kaikki vaikuttaa ylvään mutta epätoivoisen taistelun sijasta pelkältä sähläykseltä.

Juoneen alkaa kuitenkin tulla vähän ryhtiä, kun Vihreät Lyhdyt saavat nujerrettua omia joukkojaan vastaan laaditun salajuonen ja lähtevät pelastamaan Maata.

Morrison pääsee myös selvästi omaan elementtiinsä, kun lehden lopulla hullujenhuoneelle heitetty, ihmisen muotoon toistaiseksi kahlittu monitori Nix Uotan saa kosketuksen todelliseen luonteeseensa, ja koko lehden huipentava Darkseidin saarna antaa kuvan siitä, miltä todellinen pahuuden jumala näyttää.

Entisessä ryhmässä on vielä eloa

2008-12-23T00:37:00.003+02:00

ASTONISHING X-MEN VOL. 2 HC
Joss Whedon, John Cassaday & Laura Martin
Marvel
320 sivua, värillinen

Kun Grant Morrisonin New X-Men päättyi, Ryhmä-X oli minun puolestani ohi. Tavallaan tämä on vain vitsi. Ryhmä-X ei ollut ennen Morrisoniakaan ollut erityisen tärkeä sarjakuva minulle enää moneen vuoteen, muutamia ilonpilkahduksia (mm. Alan Davisin tarinat) lukuunottamatta. Tietenkin oli odotettavissa, että Morrisonin jälkeinen Ryhmä-X ei kiinnostaisi enää yhtä paljon.

Mutta karu totuus on se, että kaksi viimeistä Ryhmä-X:n numeroa olivat jääneet minulta lukematta tähän päivään saakka. Ne eivät vain tuntuneet niin tärkeiltä. Näin ei olisi käynyt, jos Joss Whedonin ja John Cassadayn ASTONISHING X-MENin loppupuolisko olisi nähty täkäläisessä Ryhmä-X:ssä. Tätä ei tule tapahtumaan, koska Tanskassa sen julkaisi joku muu kuin Egmont, ja pelkän suomijulkaisun painattaminen ei olisi kannattavaa.

Tämän valitettavan tilanteen ei pidä estää ketään lukemasta Astonishing X-Meniä, ja jos suinkin mahdollista, se pitää lukea tässä kovakantisessa, isokokoisessa formaatissa. John Cassaday on ehdottomasti yksi parhaista supersankarisarjakuvan piirtäjistä. Tällä hetkellä. Ikinä, ehkä. Cassadayn kuvituksessa yhdistyy pikkutarkka realismi, ilmeikäs karrikointi, elokuvamaiset asetelmat ja ennen kaikkea huikea selkeys, sekä elegantissa viivankäytössä että tehokkaassa sarjakuvakerronnassa.

Lisäksi Cassadayn värittäjänä Astonishingissa on Laura Martin, jonka kanssa hän on tehnyt yhteistyötä ainakin Planetarysta lähtien viime vuosituhannen puolella. Martin tietää tarkalleen, miten Cassadayn kuvituksen saa näyttämään mahdollisimman hyvältä.

Periaatteessa kuvitus olisi jo riittävä syy ostaa tämä kokoelma. Mutta täytyy myöntää, että Joss Whedon ei ole täysin avuton kirjoittaja. Joku Marvelilla ainakin uskoo hänen kykyihinsä, koska Whedonin nimi on kannessa isommalla kuin itse sarjakuvan nimi. Hyvin pienellä lukee, että hän on Buffy, vampyyrintappajan luoja. Ilmeisesti oletetaan, että tämä on yleisesti tunnettu asia.

Whedonin tv-fiktion pahin puoli, itseironiaan hukkuva pikkunäppärä dialogi, ei muodostu haitaksi sarjakuvassa. Ehkä vain sen takia, että keskinkertaisten näyttelijöiden maneerisen replikoinnin sijasta välineenä ovat neutraalit puhekuplat, joille ei mielessään tarvitse antaa sen enempää painoa kuin on pakko.

Hahmot Whedonilla on täysin hallussaan. Kitty Pryde on tietenkin Astonishingin keskushahmo, hyvin klassisen whedonilainen nörttityttö joka osaa myös taistella ja rakastaa. Whedon nostaa kuitenkin hyvin vahvasti esille myös Ryhmä-X:n pitkään kaltoinkohdellun kenttäjohtajan, Kykloopin. Ensitöikseen Whedon murskaa Kykloopin täysin. Hänen naisystävänsä Emma Frost, Helvetintulen klubin Valkoinen kuningatar, kääntyy Ryhmä-X:ää vastaan ja poistaa Kykloopin pelistä selittämällä, että hän ei ikinä ansainnut johtajan asemaansa. Psykologisesti kuohittu Kyklooppi menettää supervoimansa kokonaan.

Kyklooppia on vuosien varrella kirjoitettu niin huolimattomasti, että Whedonin Emman suuhun laittamat syytökset ovat täysin vakuuttavia. Miksi ihmeessä kukaan on ikinä arvostanut Kyklooppia millään tavalla? Miten hän voi ikinä enää olla uskottava Ryhmä-X:n johtajana? Whedon ei turhaan yritä laatia perusteluja sille. Hän vain näyttää sen.

Astonishingin viimeinen tarinakokonaisuus kokoaa yhteen juonenpätkät, jotka kolmessa ensimmäisessä pantiin alulle: Kolossin paluu kuolleista, ennustus Murtomaailman tuhosta, tietoisuuden kehittänyt Vaarahuone ja Kykloopin voimattomuus. Lopulta koko Maapalloa uhkaa tuho, ja kaikki planeetan supersankarit hälytetään apuun. Ja Whedon pitää juonen kasassa vaivattomasti.

Erityisesti pitää ihailla sitä, miten Whedon pelaa lopussa yhden nappulan pois laudalta. Kuolemasta on tullut vitsi Marvelin universumissa: kirjoittajat yrittävät napsia halpoja draamapisteitä listimällä hahmoja, joista muut kirjoittajat ovat vaivannäöllään tehneet lukijoille tärkeitä. Whedon ansaitsee paatoksensa omin avuin, eikä yritä lukita ovea takanaan muilta kirjoittajilta. Mitä nyt telkeää sen jättimäisellä, raskaalla esineellä.

SUOSITUS: Ryhmä-X, vielä kerran, niin kuin sen muistatte lapsuudestanne, vaikka se ei ikinä oikeasti näin hyvä ollutkaan. Te tiedätte, että te haluatte sitä.

Luettuja läpysköjä

2008-12-01T19:52:00.002+02:00

Thunderbolts #126

Kirjoittaja Andy Diggle ja kuvittaja Roberto De La Torre ottavat Ukonnuolet haltuunsa. Toimintapainoitteisten Secret Invasion -numeroiden jälkeen palataan Warren Ellisin mallin mukaiseen verkkaiseen juonitteluun.

Digglellä näyttää olevan hyvä käsitys hahmoista. Ainoa yllättävän tuntuinen käänne on se, että Miekkamies suunnittelee kostoa Norman Osbornille. Christos Gage jätti sen vaikutelman, että Osborn oli onnistuneesti uskotellut skrullien olevan syyllisiä Miekkamiehen sisaren kloonin kuolemaan. Ehkä Diggle ajatteli, että ryhmässä ei olisi oikeastaan ketään, josta olisi vastusta Osbornin nerokkuudelle, ellei itsensä paroni von Struckerin poika pystyisi näkemään hänen juonittelujensa lävitse.

De La Torre edustaa paluuta Mike Deodaton synkän ja teknisesti taidokkaan kuvituksen suuntaan, mutta välillä hän lipsahtaa Top Cow -tyylisten maneerien puolelle. Lopun hyytävät hetket Laululinnun ja Napakympin välillä hän kuitenkin kuvaa aivan erinomaisesti.

Conan the Cimmerian #5

Tim Truman vie juonta eteenpäin hitaasti mutta määrätietoisesti. Conanin tarinaa kiinnostavampi on kuitenkin Richard Corbenin kuvittama Conanin isoisän saaga.

Vilkaistuani Corbenin huoliteltua piirrosjälkeä Marvelin tuoreessa H.P. Lovecraft's Haunt of Horror -kokoelmassa en voi olla erään lukijakirjeen kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että Corben olisi Conanissa parhaimmillaan, mutta hätäisesti tuherrettunakin Corbenin kuvituksessa on taikaa. Ei niin, että Tomás Giorellon kuvituksessa päätarinassa olisi mitään varsinaisesti pielessä, mutta jotenkin se jää kaikessa jäyhyydessään Corbenin varjoon.

Hype: Kerää koko sarja

2008-11-27T18:52:00.003+02:00

Lumonetti on julkaissut suuressa viisaudessaan kirjoittamani arvion, jossa paloittelen Stephen Kingin romaaneihin perustuvan Musta torni -sarjakuvan toisen osan sekä Lordi 3: Verensininen -albumin. Rami Rautkorpi kirjoitti kolmannesta Lordi-sarjakuvasta jo aiemmin Katuojaan ja hän myös piti sarjakuvasta enemmän kuin minä. Mahdottoman kehno ei Verensininen kuitenkaan ollut ja vertailussa täysin tarpeettomaan Mustaan torniin, Lordi suorastaan loistaa.

Anime-lehden numerossa 32 jatkuu kolumnisarjani Bedefiili muistelee. Ja kyllä, annoin palstalleni nimen viimeisenä aamuyönä ennen ensimmäisen kolumnin deadlinea, ja se näemmä kelpasi. Sarjan kolmannessa osassa jaan vinkkejä manga-tapahtumia järjestäville tahoille ja yritän varmistaa, ettei minua kutsuta enää yhteenkään mangapaneeliin, ikinä, siinä todennäköisesti onnistumatta.

Tässä kuussa olen myös vieraillut Amerikan Yhdysvaltojen jännittävässä fantasiamaailmassa, New Yorkin maagisessa kaupungissa. En nähnyt Hämähäkkimiestä, ja lentoyhtiö kieltäytyy silti antamasta rahojani takaisin. Englanninkielisen matkaraporttini voi lukea Af-Riikka -blogista.

Fiktiopolis tai kuinka lakkasin huolehtimasta ja kirjoitin romaanin

2008-11-25T15:35:00.006+02:00

Ensimmäinen romaanini, Fiktiopolis, on valmis.

"Valmis" voi tässä tapauksessa olla törkeää liioittelua. Vajaassa kolmessa viikossa kirjoitettu proosateelmä on tuskin millään mittarilla "valmis", vaikka NaNoWriMo-standardien mukaan olenkin voittaja:

Haluaisin kiittää äitiäni ja isääni ja akatemiaa

Tekstini pituus ylitti kisan vaatimat 50 000 sanaa viime sunnuntaina. Valvoin lauantaiyön läpi tekstini kanssa ja väänsin tarinan loppuun sunnuntaina, Sillä Sen Täytyi Kuolla. Kokonaisuus on 50 889 sanaa, 412386 merkkiä ja 160 A4-tulostesivua pitkä (fontti 12, riviväli 1,5, ei sisennyksiä) ennen kunnollista oikolukua. Tekstimassa on suurempi, kuin mitä kirjoitan kokonaisen normivuoden aikana. Romaanin pituuteen mahtuu esimerkiksi parisen sataa sarjakuva-arvioita.

NaNoWriMo on näin jälkikäteen tarkasteltuna koko lailla älyvapaa hanke. NaNoWriMo on huono massiivimoninpelaajaroolipeli, jossa leikitään kirjailijaa. Välillä pysähdytään vertailemaan high scorea. 10 000! 35 000! 50 000! Voitto! Lisäksi käytössä on erilaisia palkkeja ja käyriä, jotka nousevat sitä mukaan, kun pelaaja hakkaa näppäimistöä. Kenellä on suurin? On vaikea kuvitella, että romaanin pikakirjoittaminen opettaa kenestäkään parempaa kirjoittajaa.

Toisaalta minun on myös vaikea kuvitella, millä muulla tavalla romaanin voisi kirjoittaa. Romaanin työstäminen tarkoittaa, että kirjoittajan pitää kuljettaa mukanaan tarinan hahmoja, teemoja ja tapahtumia kaiken aikaa. Minä aloin kyllästyä niihin jo parin viikon jälkeen. Kyllästyin selittämään lukijalle, mistä tarinassa on kysymys. Kyllästyin odottamaan, koska pääsisin kirjoittamaan kiinnostavia juonenkäänteitä ja kun lopulta pääsin kirjoittamaan niitä, toivoin että pääsisin nopeasti seuraavaan kohtaukseen. Ja kyllästyin hahmoihin, jotka harhailivat kohtauksesta toiseen puhuen latteuksia, ryypätäten, tupakoiden, nussien, itkien, kusten housuunsa ja tappaen toisiaan. Jos joutuisin pyörittämään kokonaisuutta päässäni esimerkiksi vuosia, yrittäisin ennen pitkään lobotomiaa ruosteisella haarukalla.

(Ovatko romaanit avain kirjailijan ajatuksiin? Jos näin, hahmoistani päätellen vihaan ihmisiä. Kaikki romaanin hahmot tuntuvat olevan epäpäteviä häviäjiä, jotka ovat näemmä alati purskahtamassa itkuun. Kiitos fiktio, tunnen itseni todella kypsäksi juuri nyt.)

Mutta onko Fiktiopolis hyvä romaani? Totta puhuen, ei harmainta aavistusta. Olen edelleen täysin sokea omille kyvyilleni tai niiden puutteelle.

Jos haluat lukea tekstini - anteeksi, romaanini - laita sähköpostia tai jätä kommentti yhteystietoinesi, niin lähetän sen. En julkaise sitä Katuojassa, vielä ainakaan. Ajattelin lähettää sen käsikirjoituksena valikoiduille kustantamoille.

Kaikesta huolimatta on parempi olla hylätty kirjailija kuin pöytälaatikkokirjaija.

Luettuja läpysköjä

2008-11-24T22:00:00.001+02:00

Thunderbolts #125

Christos Gage sai epäkiitollisen tehtävän luotsata Ukonnuolten seikkailuja Warren Ellisin jälkeen. Tämä on ilmeisesti hänen viimeinen numeronsa. Täytyy sanoa, että hän suoriutui hienosti. Hän ei ole mikään Warren Ellis, mutta kukapa olisi? Elliskin joutuu yleensä pinnistelemään ollakseen legendansa arvoinen.

Gagen numerot käsittelivät Marvelin megacrossovertapahtuma Secret Invasionia ikään kuin sivurajalta, ja se sopikin minulle mainiosti. Thunderbolts on ollut ainoa kosketukseni Secret Invasioniin. Sen sijaan, että olisin joutunut käristämään aivoni yllättävillä paljastuksilla siitä, kuinka kauan mikäkin Marvelin supersankari on oikeasti ollut todellisuudessa skrullisoluttautuja (ja mitä jatkumomokia tämän pitäisi muka selittää pois), olen päässyt nauttimaan itse asiasta: Skrullien valtausarmeijan listimisestä.

Jujuna on se, että skrullien valtaussuunnitelmaan kuului Tony Starkin teknologian tekeminen toimintakelvottomaksi, mutta Ukonnuolten johtaja Norman Osborn oli pitänyt huolen, että hänen alaisensa käyttävät pelkästään Oscorpin teknologiaa. Tämän ansiosta Osbornista ja Ukonnuolista tulee skrullien vastaisen taistelun yllätyssankareita.

Gage leikittelee mukavasti Ukonnuolten ihanteellisella julkisuuskuvalla ja raadollisella todellisuudella. Samaan aikaan kun televisiotoimittaja ylistää Manhattanille lähdössä olevia Ukonnuolia maailman pelastajiksi, Osborn joutuu hätistämään Venomia lentokoneeseen:

... Brains...
Shut up and get in there.

Kuvittaja Fernando Blanco hallitsee hyvin toiminnan kuvauksen, mutta hänen tyylinsä ei ole kovin vakuuttava. Välillä näyttää siltä, kuin hän vain plagioisi huonosti Ron Limiä.

The Amazing Spider-Girl #26

Ällistyttävintä Tom DeFalcon Hämähäkkityttö-tarinoissa on se, kuinka hän onnistuu sisällyttämään viihdyttävällä tavalla niihin elementtejä, jotka ovat alunperin olleet ärsyttäviä, tarpeettomia tai jopa haitallisia lisäyksiä Hämähäkkimiehen maailmaan. Tässä numerossa esiintyvät Hämähäkkitytön klooni ja etninen Hämähäkkinainen Araña. Lisäksi Hämähäkkitytön tajunta seikkailee astraalitasolla mystisen suojelusenkelin (varmaankin hänen kaimansa May Parker) opastamana. Ja minä pidän siitä.

DeFalco ilmeisesti valmistelee muutaman numeron päästä päättyvän TASG:in loppuhuipentumaa, kun Hämähäkkitytön liittolaiset kerääntyvät yhteen taistellakseen Vihreän Menninkäisen perijätärtä Furya vastaan. Hämähäkkitytön seikkailujen luvataan jatkuvan ensi vuonna Amazing Spider-Man Family -lehden sivuilla, mutta silti ikävää, että Hämähäkkimiehen tyttären tarina on jatkuvasti lakkauttamisuhan alla.

Thor: The Truth of History

On hieman vaikea käsittää, miksi Marvel on julkaissut tämän one-shotin Alan Davisilta, tai miksi Davis on halunnut tehdä sen. Minisarjat, jotka voi julkaista kirjakauppoihinkin sopivina kokoelmina, ovat ymmärrettävämpiä formaatteja. Vähän pelottaa, että Davis on oikeasti vakavissaan siitä pseudohistoriallisesta spekulaatiosta, joista Ohukaisen ja Paksukaisen näköiset tutkijat kiistelevät kehyskertomuksessa. Tiedemaailman kaatopaikalla on tilaa vain yhdelle Neal Adamsille.

Itse tarina on tietenkin varsin moitteeton – ja kuvitteellinen, mutta eivätkö ne kaikki ole? – toimintaseikkailu, jossa Thor ja hänen ystävänsä Kolmoissoturit pelastavat muinaisen Egyptin hirviöiltä. Davisin kuvitusta katselee aina mielellään, vaikka käsikirjoitus ei mikään maailmojamullistava olisikaan.

Kull #1

Robert E. Howardin Conan ja Kull ovat hyvin samankaltaisia hahmoja, mutta alkuperäistarinoissa oli nähtävissä se ero, että Kull oli enemmän kotonaan mystiikan ja filosofian parissa. Tässä Dark Horsen uudessa lehdessä painotus ei ole aivan samanlainen, mutta jotenkin sillä on kuitenkin aivan oma identiteettinsä jo oman asemansa ja tyylinsä vakiinnuttaneen Conan-sarjan rinnalla.

Ehkä se johtuu harmaaseen ja punaiseen painottuvasta värimaailmasta, joka antaa jonkinlaisen goottilaisen kauhun tunnelman. Kun Kull lahtaa demonisen kentaurihirviön, se tuntuu paljon oopperamaisemmalta ja myyttisemmältä kuin vastaava taistelukohtaus Conanissa. Mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan sarja tulee etenemään.

Solomon Kane #2

Vielä on vähän vaikea edes käsittää, mistä tässä tarinassa on kyse, mutta miljöö ja tähän asti esille tulleet tarinaelementit ovat kyllä ihan omiaan Howardin puritaaniseikkailijalle. Mario Guevaran kuvitus on todella komeaa ja persoonallista, joten tätä kyllä viitsii lukea niin kauan että juonessa alkaa olla tolkkua.

JSA Kingdom Come Special: Superman

Alex Rossin ensimmäinen ihan itse kirjoittama, piirtämä ja tussaama sarjis ei ole jatko-osa Kingdom Comelle, vaan sen laajennus. Tämä tarkoittaa, että Kingdom Comen loppu oli sen tarinan päätöspiste, ja tähän tarinaan Teräsmies on lainattu eräästä Kingdom Comen kriittisestä kohdasta. Juonellisesti tämä liittyy jotenkin JSA:n oman sarjan tapahtumiin, ja tämä lehti tuntuu katkeavan kesken, koska kehyskertomuksessa ei oikeastaan tapahdu mitään merkittävää.

Varsinainen pointti onkin sen näyttäminen, mitä Kingdom Comen Lois Lanelle tapahtui. Pääpiirteittäin tämä tietenkin oli jo tiedossa – Jokeri tappoi hänet – mutta Ross halusi vielä kuvata Loisin ja Teräsmiehen viimeiset hetket yhdessä. Kovin mielekäs kokonaisuus tämä ei ole, mutta Rossin kuvitus on edelleenkin upeaa, ja toimii hieman paremmin tällä menetelmällä (Rossin harmaasävyt, Alex Sinclairin väritys) kuin Justice-maksisarjan menetelmällä (Doug Braithwaiten hahmotelmat, Rossin maalaus).

Final Crisis: Submit

Tämä Grant Morrisonin Final Crisisin oheisspesiaali ei tavoita aivan Morrisonin tavanomaisia trippailun tasoja, muttei varmaan ole tarkoituskaan. Parasta antia ovat Darkseidin Justifierien julistukset heidän vallatessaan maailmaa ihmisyydeltä:

What disagrees with Darkseid is heresy.
What agrees with Darkseid is superfluous.

Fire needs no teacher!
Flame needs no instruction!
Anti-life justifies my ignorance!

Ensimmäinen sitaatti on itse asiassa mukaelma vastauksesta, jonka kalifi Omar legendan mukaan antoi muslimiarmeijan vallatessa Aleksandrian vuonna 642, kun häneltä kysyttiin mitä kaupungin kuuluisalle kirjastolle pitäisi tehdä.

Final Crisis #4

Tässä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että suurin osa Final Crisisista tapahtuu oheisspesiaaleissa. Pääsarjan tarina etenee hyvin kiireettömän oloisesti. Melkein alusta alkaen on ollut selvää, että Dan Turpin on muuttumassa Darkseidin avataraksi, mutta vasta tämän numeron lopussa hän saa kypärän päähänsä. Barry Allen palasi kuolleista jo kaksi numeroa sitten, ja nyt vasta hän ehtii edes käymään kotona. Maailman nopein mies muka!

Suurin pettymys on se, että J.G. Jones ei ole ehtinyt piirtämään koko lehteä. Osan taakasta on ottanut harteilleen Carlos Pachecon ja Jesús Merinon tiimi, mikä ei olisi mitenkään huono asia, jos Pachecon jälki olisi tavanomaisella tasollaan. Välillä oikeastaan näyttää siltä, että jopa Pacheco on delegoinut joitain sivuja alihankkijalle.

Se toinen JB

2008-11-23T20:25:00.003+02:00

QUANTUM OF SOLACE
Ohjaus Marc Forster
Käsikirjoitus Paul Haggis, Neal Purvis & Robert Wade
Pääosissa Daniel Craig, Olga Kurylenko, Mathieu Amalric, Judi Dench
Elokuva

SISÄLTÄÄ SPOILEREITA

Kun edellistä Bond-elokuvaa, Casino Royalea, alettiin tehdä, odotukseni perustuivat yhteen asiaan: Se olisi ensimmäinen Bourne-elokuvien jälkeinen Bond (Medusan verkko ja Kuolema saa odottaa valmistuivat molemmat vuonna 2002). Bondin esittäjän vaihtuminen oli suhteellisen pieni muutos verrattuna siihen, että Bondin tuottajien täytyisi reagoida Bourne-elokuvien relevantin, itsetietoisen mutta silti populäärin ja viihdyttävän vakoojatoiminnan asettamaan haasteeseen.

Casino Royale tietenkin onnistui tässä suhteessa loistavasti. Ero edelliseen Bondiin oli huomattava. Bondin konfliktit pysyivät hyvin henkilökohtaisina, ja niiden kuvaus tosimaailmaan ankkuroituna. Loppuyhteenoton sortuva talo oli jo suhteellisen spektaakkelimainen, mutta vanhalle Bondille se olisi ollut vasta alkulämmittelyä: Kuolema saa odottaa huipentui Bondin surffaukseen alas tietokoneanimoidusti murenevan jäätikön seinämää.

Casino Royalen jatko-osan haaste oli siis onnistua kaikessa, missä edeltäjänsäkin, vaikuttamatta kuitenkaan vanhan toistolta. Panoksia täytyy aina yrittää korottaa. Silti pidän vähiten QUANTUM OF SOLACEssa niistä asioista, jotka poikkeavat Bourne-elokuvien maanläheisestä mallista.

Lentokonetaistelu silmiinpistävine tietokone-efekteineen oli pahinta. Laskuvarjostuntti ei edes näyttänyt stuntilta ennen lopullista maakosketusta. Epäuskottavuuden lisääminen ei ole elokuvalle eduksi. Surullista tietenkin on, että vastaavanlaisia jaksoja on ollut aiemmissakin Bond-elokuvissa, ja niissä on onnistuttu paljon vakuuttavammin perinteisillä fyysisillä ja optisilla menetelmillä.

Myös tarinassa oli nähtävissä kehitystä huonompaan suuntaan. Perinteisesti Bond-elokuvissa on esitelty alussa pääpahis, jolla on piilopaikka jossain eksoottisessa ympäristössä, minne Bond sitten jotain mutkikasta reittiä kulkien päätyy ja lopulta tuhoaa koko paikan ja pääpahiksen jollain näyttävällä tavalla. Bourne-elokuvissa päämäärä ei ole selkeä, ja juonessa ei ole niinkään kyse johtolankojen seuraamisesta vaan tilaisuuksien hyödyntämisestä.

Quantum of Solacessa Bond seuraa Bournen mallia pitkään. Hän hyödyntää avautuvia mahdollisuuksia, vaikkei vielä ymmärtäisikään niiden merkitystä. Koko kuvio valjenee hänelle, ja yleisölle, vähitellen.

Mutta lopulta hän päätyy pääpahiksen piilopaikkaan ja tuhoaa sen näyttävällä tavalla. Paluu kuluneeseen Bond-kaavaan ei tietenkään ole hyväksi, mutta kaikkea edistystä ei heitetä hukkaan. Bondin loppukamppailu pääpahiksen kanssa ei huipennu vastustajan lahtaamiseen katsojien verenhimon tyydyttämiseksi. Bondin täytyy pitää hänet elossa, alistaa tappajan luontonsa tiedustelupalvelun työntekijän velvollisuuksilleen. Vasta sitten kun pahis on luovuttanut arvokkaat tietonsa, hänet voi ottaa hengiltä – mutta kameralta piilossa, runollisen oikeuden muttei väkivaltaviihteen tarkoituksien palvelemiseksi.

Quantum of Solace poikkeaa myös edellisistä Bond-elokuvista siinä, että se on suoraa jatkoa Casino Royalelle. Oikeastaan se vain solmii kiinni kaksi auki jäänyttä langanpätkää: Vesper Lyndin petturuuteen johtaneet olosuhteet ja Mr Whiten salaperäinen järjestö, joka välitti Le Chiffren palveluksia niitä tarvitseville. Casino Royale ja Quantum of Solace muodostavat kokonaisuuden, jonka jälkeen James Bond on valmistunut siksi legendojen supervakoojaksi. Trilogiaa tässä ei pedata.

Tosin siltä vaikutti myös Medusan iskun jälkeen. Jospa Bondin tuottajat iskevätkin sarjan kolmannen osan tapahtumat edellisen elokuvan kahden viimeisen kohtauksen väliin, kuten Medusan sinetissä häkellyttävän toimivasti tehtiin. Quantum of Solacessa olisi kyllä sopiva kolo siihen.

Nyt tietenkin voidaan kysyä, mitä virkaa on Bond-elokuvilla, jos vain haluan niiden olevan kaikin tavoin Bourne-elokuvien kaltaisia. Elokuvallisten tekniikoiden lainaaminen ei kuitenkaan ikinä voi muuttaa sitä, että James Bond on täysin eri hahmo kuin Jason Bourne. Monin tavoin he ovat toistensa vastakohtia, ja sen takia valkokankailla on tilaa molemmille.

Lisäksi tietenkin pitää panna merkille ne asiat, joita Bondin tekijät eivät ole lähteneet muuttamaan vain muutoksen takia. Jack Whiten ja Alicia Keysin Bond-tunnari kuulosti aluksi varsin omituiselta, mutta sen poljennossa on kyllä jotain hyvin klassisen bondmaista. Kappale toimii loistavasti alkutunnuksen kanssa, jonka suunnittelija ei ollutkaan enää Daniel Kleinman, joka oli perinyt pestin alkuperäiseltä Bond-tunnussuunnittelijalta, Maurice Binderiltä. Suunnittelufirma MK12 on naisvartalomaisemineen tehnyt oikeastaan paljon perinteisemmän tunnuksen verrattuna Kleinmanin Casino Royaleen, mutta mitäpä siitä. If it ain't broke, don't fix it, ja tässä suhteessa peukalosääntöä oli noudatettu hyvin.

SUOSITUS: Bourne-elokuvien fanien on ehkä helpointa pitää tästä Bondista. Paljon on puhuttu siitä, että tämä on kaikkien aikojen lyhyin Bond, mutta minusta se ei tuntunut siltä lainkaan. Quantum of Solace on Bond-leffa, josta on leikattu pois kaikki ne tylsät kohdat, jos vain voitte uskoa.

Modernin supersankarin mallikappale

2008-11-22T13:31:00.003+02:00

HANCOCK
Ohjaus Peter Berg
Käsikirjoitus Vy Vincent Ngo & Vince Gilligan
Pääosissa Will Smith, Jason Bateman & Charlize Theron
Elokuva

SISÄLTÄÄ SPOILEREITA

Olin seurannut Internetin kautta Hancockin edistymistä siitä lähtien, kun se oli käsikirjoitus nimeltä "Tonight, He Comes", jonka ohjaaja Peter Berg (mm. The Rock -elokuva Pako viidakkoon) otti työstettäväkseen. Matkan varrella nimi vaihtui John Hancockiksi ja siitä vain Hancockiksi.

Totta puhuen vielä viime vuoden lopulla suhtauduin varsin kyynisesti Hancockiin. Will Smithin I Am Legend oli tuottanut minulle karvaan pettymyksen, siitä huolimatta että pidin Smithin roolisuorituksesta siinä. Hancockin markkinointikampanja tuntui rakentuvan täysin sen ympärille, että Smith esittää resuista juopposupersankaria, mikä ei sinänsä vedonnut minuun.

Kummallista tässä oli se, että ennakkotiedot olivat korostaneet täysin eri puolta käsiksestä: PR-mies tuo kotiinsa supersankarin, joka ryhtyy suhteeseen hänen vaimonsa kanssa. Kun elokuvan trailereissa tuskin näkyi vilaustakaan vaimosta, jota kuitenkin esittää Charlize Theron – Oscar-voittaja ja erittäin kaunis nainen – oli selvää, että elokuvantekijät oikeasti halusivat pitää jotain elokuvan juonesta salassa. Elokuvatraileri, joka ei paljasta koko elokuvan juonta alusta loppuun – mikä innovaatio!

Parasta elokuvassa oli kuitenkin se, mikä minulta oli pysynyt salassa siitäkin huolimatta, että olin lukenut siitä paljon Internetissä.

Ennakkovaikutelmani oli, että Hancock olisi supersankariparodia: Supervoimainen tyyppi tuhoaa paikkoja, viettelee ihmisten vaimoja ja yleisesti käyttäytyy niin kuin supersankarin ei pitäisi käyttäytyä. Naiivi PR-mies Ray yrittää uskotella hänelle, että hänen pitäisi ryhdistäytyä, ja hankkii hänelle höntin supersankaripuvun. Hilarity ensues.

Mutta Hancockissa otetaan supersankarius vakavasti. Hancock oikeasti ryhdistäytyy. Hän rupeaa käyttämään sitä supersankariasua. Ja koko tarinan ydin on siinä, mihin viittasin hiljattain kommentoidessani Barack Obaman sarjakuvamieltymyksiä. Supersankarit eivät vain päihitä pahiksia. Supersankarit uhraavat jotain itsestään.

Hancockissa tätä käsitellään niin suoraan, että se hieman häiritsi minua. Ikään kuin käsikirjoittaja olisi päättänyt, että Hancockin pitää uhrautua luopumalla rakastamastaan naisesta, Rayn vaimosta Marysta, koska hän ei voi olla tämän lähellä. Miksi? No siksi kun vain ei voi. Hancock ja Mary ovat toisilleen kryptoniittia.

Se on hyvin keinotekoinen viritelmä, ja se tuottaa loppuhuipentuman, joka on absurdi kirjoitettuna auki: Supersankari pelastaa päivän lähtemällä karkuun. Brave Sir Robin ja sen sellaista.

Mutta minusta se toimi. Osittain siksi, että se oli toimintaelokuvalle epätavanomainen loppuratkaisu, joka korostaa elämän varjelemista enemmän kuin vihollisen tuhoamista (vaikka ne vihollisetkin tuli tuhottua). Mutta lisäksi John Powellin musiikki toimi loistavasti siinä kohtauksessa.

Powell on ollut yksi suosikkielokuvasäveltäjistäni X-Men: Viimeisestä kohtaamisesta lähtien, ja Powellin Hancock on tämänvuotisista soundtrackeista suosikkini heti Yön ritarin jälkeen. Kuunnellessani sitä uudestaan ja uudestaan olen ajatellyt yhä enemmän erästä tulkintaa Hancockista, joka tuli mieleeni alunperin trailereiden perusteella.

Elokuvan alussa Hancock tekee kauheita tuhoja, mutta hän silti pitää itseään hyväntekijänä. Hän pelastaa henkiä, mutta häntä inhotaan, koska hän ei piittaa pätkääkään, millaisia menetelmiä hän käyttää. Kuulostaa hieman eräältä hyvin tunnetulta supervallalta.

Hancock on saanut nimensä John Hancockilta, yhdeltä Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajalta. Ja hänen tunnuksensa, joka esiintyy hänen pipossaan, hänen supersankaripukunsa selässä sekä elokuvan lopussa maskottina hänen vierellään, on valkopäämerikotka, Yhdysvaltain kansallislintu.

Elokuvassa ei kuitenkaan suoraan viitata tähän tulkintaan. Rayn poika Aaron kysyy Hancockilta: "Miksi päässäsi on kotka? Pidätkö kotkista?" mutta Hancock jättää vastaamatta kysymykseen. Ehkä sen on tarkoitus jäädä kummittelemaan yleisön mieleen. Allegoriana elokuvaa on vaikea pitää – jos Hancock on Yhdysvallat, niin mikä maa Mary on? – mutta voi siinä silti olla irrallisia, mutta merkityksellisiä yhteyksiä todellisuuteen.

Kun elokuvan lopussa Hancock on omaksunut täysin klassisen supersankarin roolin, Powellin musiikki yltyy puhtaaseen americanan maalailuun. Hancock lentää pilvenpiirtäjien editse, mutta jos sulkee silmänsä ja kuuntelee vain musiikkia, voi nähdä silmissään lehmipoikien ratsastavan viljapeltojen lomassa. Amerikan Yhdysvallat sellaisena, kuin se voi olla vain ihannekuvissa. Taidan lopettaa tähän, ennen kuin tästä tulee taas yksi Barack Obama -merkintä.

SUOSITUS: Yön ritarin vuonna hyvänkin supersankarielokuvan on helppo jäädä liian vähälle huomiolle. Teatteriversion nähneillä on myös oiva syy katsella juuri ilmestynyt DVD- tai Blu-ray-julkaisu, koska elokuvan pidennetty versiossa on mukana hauska kohtaus, joka on ottanut inspiraationsa Larry Nivenin klassisesta esseestä Man of Steel, Woman of Kleenex.