Kolmekymmentä

Olen tänään kolmekymmentä vuotta vanha. Jos olisin syntymävuonnani ilmestynyt sarjakuva, olisin vessapaperille painettu, kellastunut pulp-lehti, joka kiinnostaisi lähinnä keräilijöitä.

Tämän kyseenalaisen merkkipäivän kunniaksi olen koonnut listan 30 mainiosta sarjakuvasta. Olen jättänyt suosiolla pois monet sarjakuvan vakiintuneet klassikot ja koostanut listan teoksista, joita suosittelisin itselleni, jos en olisi vielä lukenut niitä, niin vinksahtaneelta kuin se ehkä kuulostaakin.

Lista heijastelee paitsi mieltymyksiäni, mutta myös omaa lukuhistoriaani. Monet teokset ovat 2000-luvulta tai sellaisia, jotka olen lukenut 2000-luvulla. Kokoelmakirjojen yleistyttyä englanninkielinen sarjakuvamaailma muuttui omituisesta keräilyharrastuksesta edes jossain määrin järkeväksi toiminnaksi, jossa pystyin kävelemään kauppaan ja ostamaan minua kiinnostavan kirjan 22-sivuisen läpäreen sijaan.

Listassa on vääjäämättä paljon supersankareita. Supersankarisarjakuvat toivat minut sarjakuvan pariin ja olen edelleen genrelukija ja sinä päivänä, kun koen että minun pitää pyydellä sitä anteeksi, lopetan sarjakuvien lukemisen kokonaan.

Lista on aakkosissa.




1. 2001 NIGHTS (Hoshino)
2001 Nights on isojen ideoiden avaruusoopperaa - kenties genren paras edustaja sarjakuvassa. 2001 Nightsin kaltaista sense of wonderia tihkuu ani harva tieteisromaani ja vielä harvempi sarjakuva.


2. THE ADVENTURES OF LUTHER ARKWRIGHT (Talbot)
"Maailman ensimmäinen sarjakuvaromaani" yhdistelee 2000AD-henkistä tieteisfantasiaa Talbotin underground-ilmaisuun. Brittiläinen UG-sarjakuva levisi 1970-luvulla pilvikaupoissa. Luther Arkwrightia lukiessa tämä seikka ei jää epäselväksi.

3. AGE OF BRONZE (Shanower)
Eric Shanowerin hidastempoinen historiallinen eepos Troijan sodasta. Unohda Millerin hysteerinen 300 ja muut "historialliset" sarjakuvat - Shanower näyttää, mitä tapahtuu kun historiantutkija ja ensiluokkainen tarinankertoja pääsee käsiksi miekka- ja sandaaligenreen.

4. ALIAS (Bendis / Gaydos)
Nykyään taajaan pilkatun Brian Bendisin Marvel-maailmaan sijoittuva etsiväsarja Alias oli ensimmäisiä "aikuisia" Marvel-sarjakuvia, joskin aikuinen tarkoittaa tässä tapauksessa kiroilua ja peppuseksiä. Alias on kuitenkin Bendisia parhaimmillaan ja albumissa 4 päähenkilömme oksentaa ukkosen jumala Thorin kengille, joka on jo itsessään hieno asia.

5. ALL-STAR SUPERMAN (Morrison / Quitely)
Huikein ja olennaisin koskaan kerrottu Teräsmiestarina. Vain yksi monista tämän listan esimerkeistä siitä, miten kultasormi Grant Morrison onnistuu kerta toisensa jälkeen löytämään vuosikymmeniä vanhoista hahmoista jotain traagisen olennaista - ja samalla kertomaan hyvän tarinan.

6. THE AUTHORITY (Ellis / Hitch)
Ellis ja Hitch repivät supersankarit 2000-luvulle, unohtaen saippuaoopperan ja keskittyen spektaakkeliin. The Authority olisi Michael Bay -filmi sarjakuvana, jos Michael Bay osaisi ohjata elokuvia.

7. EVAN DORKIN: DORK
Maito ja Juusto -sarjakuvasta tuttu Dorkin revittelee nokkelasti tabuilla ja sarjakuvakliseillä räävittömässä huumoriantologiassaan. Varsinainen syöksylasku taiteilijan psyykeen nähdään sarjan toisessa albumissa, jossa Dorkin kuvittaa vavahduttavasti hermoromahduksensa reaaliajassa.

8. FILTH (Morrison / Weston)
Grant Morrison tekee oodin kuolleelle kissalleen ja onnistuu tekemään sarjakuvamestariteoksen. Tiivimpi vaihtoehto Morrisonin magnum opukselle, The Invisiblesille: The Filth tarjoilee samat teemat tiiviimmässä paketissa.

9. THE GOON (Powell)
Eric Powellin hirviörieha on selkeästi Hellboyn henkinen perillinen - mutta hauskempi. The Goon on yksi niitä sarjakuvia, jotka voivat vaihtaa vaihdetta farssista tragediaan ilman, että se tuntuisi lainkaan luonnottomalta.

10. HUMAN TARGET (Milligan / Biukovic)
Peter Milliganin kirjoittama jännäri on toimintasarjakuvaa esimerkillisimmillään. Edvin Biukovicin varhainen kuolema oli todellinen menetys, vaikka myöhemmätkin Milliganin Human Targetit (sans Biukovic) olivat sangen vinkeitä.

11. LEAGUE OF EXTRAORDINARY GENTLEMEN (Moore / O'Neill)
Suomeksi nimellä Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga julkaistu sarja on Alan Mooren nokkela, nihilistinen ja intertekstuaalisiin viittauksiin hukkuva pulp-aarreaitta. Moore onnistuu myös yllättämään sentimentaalisuudellaan, ja toisen osan finaali ei olekaan vähempää kuin sydäntäsärkevä.

12. MARSHAL LAW (Mills / O'Neill)
Jos Miller ja Moore tappoivat supersankarit, Mills ja O'Neill tanssivat niiden haudoilla tässä ultraväkivaltaisessa kyberpunk-satiirissa. Vaikka myöhemmät osat häviävät hieman yhdentekevän satiirin suohon, FEAR AND LOATHING -albumi on brutaalin kylmää sarjakuvapunkkia.

13. MONSTER (Urasawa)
Naoki Urasawan sarjamurhaajatrilleriin kätkeytyy liikuttavaa humanismia. Urasawa on selkeästi sukupolvensa kirkkaimpia ääniä Japanissa - 21ST CENTURY BOYS näyttää ensimmäisten osien perusteella nousevan vielä Monsteriakin huikeammaksi eepokseksi.

14. NEMESIS THE WARLOCK (Mills / O'Neill / Talbot)
Goottilaisen tieteissarjakuvan nörttitaivas ja hienoin yksittäinen tarina, joka kuunaan nousi brittiläisestä 2000AD-antologiasta. Se tiivistää 2000AD:n parhaat puolet: satiirin, komedian ja julkean yhteiskuntakritiikin.

15. NEW X-MEN (Morrison / useat)
Vaikka Chris Claremont teki X-Men-tuoteperheestä sen jättiläisen joka se on nykyään, Grant Morrison kirjoitti parhaat Ryhmä-X-tarinat. Jo sarjan 1. ruutu kertoo, mistä tulee olemaan kysymys: siinä Kyklooppi toppuuttelee riehuvaa Wolverina ja kehottaa tätä lopettamaan tappelun - New X-Men on Morrisonin yritys kertoa pasifistisista supersankareista.

16. POWERS (Bendis / Oeming)
Bendisin puhelias poliisidraama supersankarimaailmassa, Oemingin jännällä art deco -tyylillä kuvittama. Bendisin keskusteluvetoista, hidastempoista ja kokeilevaa kerrontaa parhaimmillaan.

17. PREACHER (Ennis / Dillon)
Garth Ennisin läpimurtohitti, joka yhdistelee jumalanpilkkaa, väkivaltaa ja perversioita ollen silti yllättävän sentimentaalinen western-pastissi. Myös Ennisin ja Dillonin pitkä yhteistyö Hellblazer-sarjassa kestää hyvin aikaa.

18. PUNISHER (MAX) (Ennis / useat)
Uudempaa Ennisiä. Kymmenosainen Punisher on synkintä kostajafiktiota jota on kuunaan sarjakuvamuotoon tehty. Se saavuttaa nihilistisen huippunsa SLAVERS-albumissa, joka on niin kyynisen armoton rikostarina, että lukija kokee tarvitsevansa suihkun sen jälkeen.

19. SCOTT PILGRIM (O'Malley)
Videopelisukupolven toimintaromanssissa kung-fu-taistelevan nimihenkilön on päihitettävä mielitiettynsä 7 pahaa ex-poikaystävää. Super Mario kohtaa kakskyt-ja-risat sukupolven romanssit - hauskaa, absurdia mutta yllättävän totta. Eikö elämä olekin tasohyppelypeli?

20. SLEEPER (Brubaker / Phillips)
Kovaksikeitetty vakoilujännäri vie lukijan supersankarigenren hämärään alamaailman. Brubaker tekee mitä parhaiten osaa ja laittaa joukon kiehtovia sosiopaatteja juonimaan toisiaan vastaan.

21. TOP TEN (Moore / Cannon)
Alan Mooren poliisidraama yli-ihmisten täyttämästä kaupungista. Moore kuvittajineen pyörittää mestarillisesti kymmenien hahmojen kaartia ja palauttaa ihmissuhdedraaman onnistuneesti supersankarien fantasiamaailmaan.

22. TRANSMETROPOLITAN (Ellis / Robertson)
Warren Ellisin läpimurtotyö on rakkauskirje journalismille sekä hurmaavan hävytön kuvaus tulevaisuudesta, jossa mikä tahansa on mahdollista - sääli vain, että ihmiset ovat edelleen lyhytnäköistä roskasakkia.

23. SWAMP THING (Moore / useat)
Sarjakuva, joka synnytti Vertigo-alamerkin ja jota kaikki Vertigo-taiteilijat yrittivät vaihtelevalla menestyksellä imitoida. Swamp Thing olisi kenties parasta kauhusarjakuvaa, jonka tiedän, elleivät olisi olemassa...

24. UZUMAKI & GYO (Ito)
... Junji Iton kylmäävät kauhusarjat, joissa tekijä esittelee makaabereja kauhunäkyjään lukijalle suorastaan sadistisella vimmalla. Ito tietää parhaiten, miten herättää pelkoa ja inhoa sarjakuvan lukijassa.

25. UMBRELLA ACADEMY (Way / Bá)
Minua kaksi vuotta vanhempi Gerard Way on paitsi menestynyt rock-laulaja, myös sarjakuvakäsikirjoittaja, joka esikoisteoksellaan näytti, että voisi hyvinkin olla Grant Morrisonin manttelinperijä. Vihaan sinua, Gerard Way.

26. WAR STORIES (Ennis / useat)
Unohda Korkkarit: Ennis näyttää kuinka tehdään sotasarjakuvia. Englanninkielisen sarjakuvan virallinen sotahullu briljeeraa historiantuntemuksellaan, mutta ei säästele lukijaa sodan turhuudelta ja julmuudelta. Ennisin Battlefields-sarja jatkaa samoilla linjoilla.

27. WATCHMEN (Moore / Gibbons)
Flippety floppety floo.

28. WE3 (Morrison / Quitely)
Söpöt kotieläimet muuttuvat kyborgitappajiksi Morrisonin kyberpunk-eläinsadussa. Viimeistään, kun kärsinyt koe-eläinkoira kohtaa emäntänsä, silmät kostuvat. GUD DOG.

29. X-STATIX / X-FORCE (Milligan / Allred)
Milliganin kirjoittama ja Allredin mestarillisen velmusti kuvittama mediasatiiri pitää sisällään vetoavan supersankarioopperan. X-Statix on surullinen muistutus Marvelin 2000-luvun alun kulta-ajasta, jolloin yhtiö oli valmis kokeilemaan uusia, radikaalejakin ideoita.

30. YLI 10 000 KOIRAN KOIRANÄYTTELY (Nissinen)
Listan ainoa kotimainen. Nissinen popkulttuurilukutaito tuntuu olevan samantyyppinen kuin itselläni, vaikka hänen sarjakuvansa eivät muistuta mitään tämän listan sarjakuvia. Siltikin Nissisen punk-sarjakuviin ei voi olla ihastumatta, paitsi jos on huumorintajuton hirviö - jollainen en vielä myönnä olevani. Katsotaan 10 vuoden päästä uudelleen.

Halpa popsahdus

Marvel julkaisee ensi vuonna joukon lehtiä nimikkeellä "Marvel Noir". Linjan markkinointi alkoi loppukesästä salaperäisillä mainoksilla, joissa jylhän mustavalkoisiin hahmokuviin oli liitetty tekstinpätkä, joka jollain tavalla viittaa Marvelin universumiin.

Sittemmin linjasta on saatu jo enemmän tietoa. Puhuessaan Daredevil Noirista kustannustoimittaja Axel Alonson mukaan sarja kysyy kysymyksen: Miten asiat olisivat menneet toisin, jos Matt Murdockista olisi tunnut Daredevil kuohuvalla 30-luvulla?

Se, mitä Alonso ei käsittele suoraan, on kysymys hahmojen voimista. Erikoinen piirre mainoskuvissa on se, että kolmessa neljästä esiintyy ase, ja neljännessä näkyy luodinreikä, mutta yhdessäkään ei esiinny selviä merkkejä supervoimista. Voidaan siis hyvällä syyllä olettaa, että Marvel Noirissa hahmot ovat tavallisia ihmisiä, joilla on Marvelin supersankarien nimet.

Jos supersankarihahmolta poistetaan voimat ja hahmo siirretään toiseen aikakauteen, täysin eri ympäristöön, missä määrin voidaan enää ajatella, että kyseessä on sama hahmo? Tietenkin on mahdollista korostaa samankaltaisuuksia luonteenpiirteissä ja hahmokaartin keskinäisissä suhteissa. Pahimmassa tapauksessa kuitenkin tuloksena on sellainen teos kuin Batman: The Dark Joker - The Wild, jossa tarinaan on vain liimattu päälle tunnettujen hahmojen nimet, koska ne myyvät sarjakuvia.

Amerikkalaisessa showpainissa on käsite "cheap pop" – positiivinen yleisöreaktio, joka saadaan jollain helpolla tavalla, kuten mainitsemalla esiintymiskaupungin nimi. Yleisön tietenkin saa reagoimaan positiivisesti myös painimalla hyvin, mutta yleisön tunnesiteiden hyväksikäyttäminen on halvempaa.

Suosittujen hahmojen nimien käyttäminen antaa cheap popin. Marvel Noir saattaa osoittautua hyväksi noir-sarjakuvaksi, mutta cheap pop on sen myyntivaltti.

Tietenkin valtavirtasarjakuvassa turvaudutaan cheap popiin koko ajan. Kun tunnetut supersankarit käyttäytyvät epäluonteenomaisesti, koska kirjoittaja haluaa kertoa raflaavan poliittisen allegorian mahdollisimman huomiotaherättävällä tavalla, se on cheap pop. Kun kirjoittaja käyttää yhtiön tunnetuinta supersankaria, joka sattuu olemaan korkeintaan 30-vuotias, tarinassa jossa sankarin aikuiset lapset palaavat kostamaan hänelle äitinsä kuoleman, se on cheap pop.

Tekijät eivät vain halua hyväksyä kolikon kääntöpuolta. He haluavat hyödyntää yleisön tunteellisia, usein suorastaan ehdollistuneita reaktioita suosikkihahmojaan kohtaan, paitsi silloin kun se reaktio on negatiivinen. Fanien lojaaliutta arvostetaan niin kauan kuin he hyväksyvät ne tarkoitukset, joihin heidän suosikkihahmojaan käytetään. Jos he paheksuvat tekijöiden ratkaisuja, he ovat pakkomielteisiä friikkejä – kaikkea mikä fanikulttuurissa on vialla.

On myös se vaara, että cheap popin tavoittelu peittää alleen teoksen todelliset ansiot, tai jopa estää tekijöitä pyrkimästä parhaaseen mahdolliseen suoritukseen fanireaktion ennakoinnin takia. Olisiko Watchmenistä tullut suurmenestys, jos Moore olisi saanut käyttää Charltonin supersankareita, kuten alunperin oli tarkoitus? Kuinka paljon tiukemmin Moore olisi yrittänyt noudatella alkuperäisten hahmojen parametrejä? Kuinka paljon Charltonin hahmojen fanit olisivat vastustaneet sitä, kuinka paljon Moore olisi lopulta päätynyt poikkeamaan niistä parametreistä?

Monet merkittävimmistä Watchmenin jälkeisistä supersankarisarjakuvista ovat nimenomaan välttäneet cheap popia.

Kurt Busiekin Astro City on täynnä tutunoloisia supersankareita, mutta Busiek ei yritä uskotella, että Samaritan olisi Teräsmies tai Confessor olisi Batman. Hän hyödyntää tuttuja arkkityyppejä, mutta myös tekee töitä sen eteen, että hänen kertomuksensa muistuttavat tutuista supersankariseikkailuista ilman että tulee tunne, että kyse on hyväksikäytöstä tai häpäisystä.

Warren Ellis tuskin voisi vähempää välittää siitä, mitä tai ketä hän häpäisee, mutta Stormwatchin ja myöhemmin Authorityn hahmot olivat tuttuudestaan huolimatta omia olentojaan. Jotkut tahot, jopa DC Comicsin sisällä, eivät päässeet yli skandaalinomaisesta ajatuksesta Teräsmiehestä ja Batmanista homoparina, mutta Apollo ja Midnighter ovat loppujen lopuksi Apollo ja Midnighter.

Miten Ellis olisi edes voinut kirjoittaa Apolloa – Midnighterin kohdalla ero ei ehkä ole yhtä suuri – jos hän olisi joutunut esittämään tämän maailman suurimpana partiopoikana? Mitä järkeä toisaalta olisi ollut kirjoittaa Teräsmiestä, joka ei ole maailman suurin partiopoika? Ellisin ratkaisu toimi, koska hän ei yrittänyt päästä halvalla.

May-tädin kuva paahtoleivässä

Olen muutaman kerran sanonut vain puoliksi piloillani, että Teräsmies on uskontoni. Siinä on kaikki oikean uskonnon hyvät puolet – pompöösiä kuva- ja säveltaidetta (Alex Ross, John Williams), kohtuuttomista moraalisista ihanteista johtuva pohjaton riittämättömyyden tuntu – eikä yhtään niistä huonoista – ei tarvitse teeskennellä, että se absurdi juttu planeettamme ulkopuolisesta elämänmuodosta, joka lähettää ainoan poikansa pelastamaan ihmiskunnan ihmevoimillaan, on mitään muuta kuin kuvitteellinen tarina (eivätkö ne kaikki ole?).

Mutta jotkut sarjakuvauskovaiset osaavat sittenkin mennä liian pitkälle. Enkä tarkoita vain sitä tavallista fanaattista fanittamista.

Tarkoitan ilmiötä nimeltä pareidolia, jossa ihminen kuvittelee näkevänsä jonkun tärkeän ihmisen tai esineen kuvan jossain epämääräisessä hahmossa. Uskonnolliset hihhulit näkevät Jeesuksen tai Neitsyt Marian kasvoja paahtoleivissä, seinäkaakeleissa ja ikkunoiden valumajäljissä.

Nyt joku hörhö luulee näkevänsä ukkosenjumala Thorin eräässä Hulkin kohtauksessa. Siinä ukkostaa ja salamoi, ja taivaalla muka lentää jossain Thor. Katsokaa itse.

En edes tiedä, mihin siinä on tarkoitus katsoa. Tässä on sentään ympyröity punaisella jonkun hörhön samassa kohtauksessa näkemät Thorin kasvot myrskypilvissä.

Kaikki tämä johtuu siitä, että viimeisimpien Marvel-elokuvien tekijät ovat oikeasti livauttaneet elokuviinsa pieniä kätkettyjä viittauksia.

Ensin kävi ilmi, että Iron Man -elokuvassa voi nähdä Tony Starkin työpajan pöydällä Kapteeni Amerikan kilven. Todella kieroa oli se, että täsmälleen sama otos oli mukana elokuvan trailerissa, mutta siinä versiossa kilpeä ei näy.

Itse en asiaa pannut merkille nähdessäni elokuvan teatterissa, mutta blu-ray-julkaisusta olen voinut tarkistaa, että kyseessä ei todellakaan ole mikään optinen illuusio. Kilpi näkyy selvästi – osiin purettuna, mutta kuitenkin.

Seuraavaksi The Incredible Hulkin ohjaaja Louis Leterrier kertoi, että dvd:llä mukana olevassa elokuvan vaihtoehtoisessa alkukohtauksessa voi nähdä itsensä Kapteeni Amerikan jäätikön sisässä. Tarkistin asian tietenkin heti saatuani blu-rayn käsiini.

Bruce Banner liftaa rekan kyydissä jossain lumisessa pohjolassa, poistuu rekasta, lähtee tarpomaan metsien läpi jäisille vuorille, aikoo ampua itsensä, muuttuu Hulkiksi ja murskaa nyrkeillään jäätikön, joka säpälöityy vyörynä kohti kameraa. Ja sitten jään ihmettelemään mikä se asia olikaan, minkä takia minun oli niin tärkeää katsoa tuo kohtaus.

Ai niin, siinä piti olla Kapteeni Amerikka. Mitä hittoa? Katson jäätikön murtumisen hidastuksella. Katson toisen kerran. En näe mitään Kapteeni Amerikkaa muistuttavaa. Okei, tämä oli jotain huijausta. Haa haa, hyvä vitsi.

No, kävi ilmi että kyllä se Kapteeni Amerikka kuitenkin on siellä. Esimerkiksi /Film on dokumentoinut asian varsin vakuuttavien havaintokuvien kera.

Mutta oikeasti. Se on silti vain haalea töhry, joka näkyy elokuvassa sekunnin murto-osan ajan. Vaikka se onkin laitettu siihen tarkoituksella, se ei silti merkitse mitään. On typerää, että Leterrier mainosti asiaa ikään kuin sillä olisi jotain väliä.

Ja nyt tuollaisten tehosteosaston poikien pikku kujeiden takia skitsofreenikot ovat alkaneet katselemaan supersankarileffoja hidastuksella saadakseen kokea fanipoikien vastineen jumalaisesta ilmestyksestä. Hyvä Stan Lee, varjele meitä palvojiltasi.

Pelastaako Obama sittenkin kaiken?

Viime viikolla kommentoin uutista, jonka mukaan Yhdysvaltain tuleva presidentti Barack Obama keräilee Spider-Man ja Conan the Barbarian -lehtiä. Ivasin kyynisesti ajatusta, että Obaman kiinnostuksella sarjakuvia kohtaan voisi olla sama vaikutus sarjakuvien myyntiin kuin presidentti Kennedyn James Bond -harrastuksella väitetään olleen kyseisen kirjasarjan menestykseen.

Ehkä pessimismini oli kuitenkin aiheetonta. Ehkä tämä pikku-uutinen kanadalaisessa Times Colonistissa on vain alkusoitto suurelle Hämähäkkimies-renessanssille. Uutisessa haastatellaan Victorian kaupungissa sarjakuvakauppaa pyörittävää Gareth Gaudinia, joka kertoo myyvänsä tällä hetkellä 30-35 Spider-Man-lehteä päivässä. Aiemmin hän myi niitä kolme tai neljä viikossa, ja melkein kaikki uudet ostajat ovat maininneet Obaman.

Myynti on siis 70-kertainen.

Tosin Gaudin ei sano, kuinka kauan tämä myyntipiikki on tähän mennessä kestänyt, emmekä tietenkään voi tietää, kuinka kauan se tulee vielä jatkossa kestämään. Ja kyseessä on vain yksi kauppa alueella, jolla on jo aiempia yhteyksiä Hämähäkkimieheen (Todd McFarlane asui ennen läheisessä Maple Bayn kaupungissa). Mutta jos ekstrapoloidaan hurjasti ja oletetaan, että myynti on kasvanut universaalisti samassa suhteessa tuoreimman numeron kohdalla, niin normaaliin n. 70 000 kappaleen myyntiin verrattuna lehtiä menisi kaupaksi n. 4 900 000 kappaletta.

Viisi miljoonaa.

Mikään yksittäinen sarjakuvalehden numero ei ole myynyt Yhdysvalloissa niin paljon sitten 90-luvun spekulaatiomarkkinoiden uusi-ykkösnumero-erikoishologrammipainatus-vaihtoehtokansi-villitysten (Todd McFarlanen Spider-Man #1 myi 2,5 miljoonaa kappaletta vuonna 1990).

Pystyvätkö amerikkalaiset kuluttajat tekemään uuden presidenttinsä johdolla sarjakuvalehdestä taas hittituotteen? Mitä tähän sanoo Puuha-Pete?

(h/t Lurker)

Barack Obama ja sarjakuvat

Telegraph.co.uk:n mukaan yksi 50 asiasta, joita emme ehkä tiedä Barack Obamasta, USA:n tulevasta presidentistä, on se että hän keräilee Spider-Man ja Conan the Barbarian -sarjakuvia. Lisäksi Obamalla on yhteyksiä myös maailman suurimpaan supersankariin, ja tätä kommentoin Teräsmies elää -blogissa.

Obaman presidenttikaudelta ei tule haasteita puuttumaan: Yhdysvaltain kansainvälisen maineen korjaaminen, oikeusvaltion periaatteiden palauttaminen, talouden pelastaminen – mutta olisiko Obamasta myös amerikkalaisen sarjakuvateollisuuden pelastajaksi? Bladesta alkanut Hollywoodin supersankaribuumi on kestänyt jo vuosikymmenen, eikä loppua ole vielä näkyvissä, mutta sarjakuvien myynnissä ei ole näkynyt elokuvateatterien lipputuloihin verrattavaa räjähdystä.

Jos kuitenkin tieto leviää, että presidentti Obama on sarjakuvakeräilijä, seuraukset voivat olla huomattavat. Legendan mukaanhan James Bondit muuttuivat vain yhdestä kioskikirjasarjasta muiden joukossa bestsellereiksi, kun kansan suuresti ihailema presidentti John F. Kennedy mainitsi, että Bondit olivat hänen suosikkilukemistoaan. Presidenteillä uskotaan olevan hätkähdyttävä kyky vaikuttaa trendeihin: Kennedyn kerrotaan aiheuttaneen romahduksen hattujen myynnissä esiinnyttyään virkaanastujaisissaan pää paljaana. Enkä yhtään ihmettelisi, jos joku sanoisi että ennen Kennedyä miehillä ei ollut tapana pettää vaimojaan kurvikkaiden blondien kanssa. En tietenkään uskoisi sitä, mutta en yhtään ihmettelisi jos joku yrittäisi väittää niin.

Mutta palatakseni aiheeseen... joudun turvautumaan tyhjänpäiväiseen pop-psykologiaan, koska yhden rivin sarjakuvauutisesta ei saa paljon järkevää sanottavaa.

Ei ole mikään ihme, että Barack Obama pitää Hämähäkkimiehestä. Hän on tietenkin sisäistänyt Hämähäkkimiehen moton: suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun. Kuten Peter Parker, jonka vanhemmat kuolivat kun hän oli vasta pikkupoika, Obama ei juurikaan tuntenut oikeaa isäänsä (Obaman vanhemmat erosivat, kun hän oli kaksivuotias, minkä jälkeen hän tapasi isänsä vain kerran ennen tämän kuolemaa auto-onnettomuudessa). Osan nuoruudestaan Obama eli isovanhempiensa huostassa, ja he olivat vanhoja, ihan niin kuin Ben ja May Parker.

Ööh.

Hämähäkkimiehessä on kuitenkin se mielenkiintoinen piirre, että toisin kuin muut ykkösrivin supersankarit Teräsmies, Batman ja Ihmenainen, hän on täysin supersankariasunsa peitossa. Hämähäkkimiehellä ei ole ihonväriä, joten tummaihoisen lukijan on saattanut olla helpompi samaistua häneen kuin muihin, silmiinpistävästi valkonaamaisiin supersankareihin. Paul Jenkins itse asiassa kirjoitti joitain vuosia sitten tämän ajatuksen ympärille tarinan (Hämähäkkimies 8/2002).

Conan ehkä vetoaa Obamaan toisella tavalla. Supersankareita yleensä pidetään keskenkasvuisten voimafantasioina, mutta kuten Hämähäkkimiehen esimerkki osoittaa, tärkeä supersankarien piirre on sitoutuminen yhteisen hyvän palvelemiseen. Supersankareissa on pitkälti kyse rajoituksista, itsensä kieltämisestä. Kimmerian Conan on sen sijaan individualisti ja hedonisti.

Tämä ei tarkoita, että Conan olisi moraaliton. Hän noudattaa omaa säännöstöään, ja hänen silmissään niin sanottu sivistys näyttäytyy usein tekopyhänä ja korruptoituneena. Obama on kirjoittanut muistelmateoksessaan Dreams From My Father, kuinka hän huomasi nuorena pystyvänsä tulemaan helposti toimeen valkoisten maailmassa olemalla vain kohtelias ja rauhallinen. Ihmiset olivat helpottuneita tavatessaan hyväkäytöksisen nuoren mustan miehen, joka ei vaikuttanut jatkuvasti vihaiselta. Mutta nuorella mustalla miehellä olisi ollut paljonkin syitä olla vihainen tuolloin, varmasti vielä nykyäänkin. Conan on Obamalle se polku, jota hän ei valinnut.

Rohkeiden koti

Amerikan yhdysvallat täyttää tänään 231 vuotta. Toissapäivänä Yhdysvaltain presidentti George W. Bush poisti vankeusrangaistuksen, jonka liittovaltion tuomioistuin oli langettanut hänen varapresidenttinsä entiselle avustajalle valavilpistä ja haitanteosta oikeustoimille tutkimuksessa, joka kohdistui hänen hallintonsa jäseniin, itse varapresidenttiä myöten. Mark Waid reagoi tapahtuneeseen John Rogersin blogin kommenteissa näin:

As I have said to you before, it's a good thing I'm no longer on Captain America, because I would be morally compelled, under the Cheney Administration, to write stories that would put me on the guest list at Wizard World Guantanamo.

Tästä tietenkin heräisi kysymys, minkälaisia tarinoita Kapteeni Amerikan tämänhetkinen kirjoittaja olisi moraalisesti pakotettu kirjoittamaan — heräisi, ellei Kapteeni Amerikka olisi hiljattain tapettu, pian sen jälkeen kun Marvel Comics oli antanut skottilaisen sosialistin kirjoitettavaksi tarinan, jossa Kapteeni Amerikka polvistuu poliisivaltion ja sotilasteollisen koneiston edessä.

Voisimme myös kysyä, mitä asiaan sanoisi Frank Miller, jonka vuosina 2001-2002 ilmestynyt Yön ritari iskee jälleen yllytti lukijoita nousemaan kapinaan korruptoitunutta poliittista järjestelmää vastaan aina viimeistä osaansa myöten, vaikka kesken sarjan teon tapahtunut syyskuun 11:nen terroristi-isku pistikin tarinan osittain uusiksi. No, hänellä saattaa vielä mennä muutama vuosi siinä, kun hän yrittää tehdä propagandasarjakuvaa terroristijärjestöstä, jota hänen maansa koko väestö jo inhoaa, ja jonka etäpesäkkeet eivät enää osaa tehdä yksinkertaisimpiakaan pommeja oikein.



Steve Englehart kirjoitti Watergate-skandaalin ja Vietnamin sodan jälkimainingeissa tarinan, jossa Steve Rogers luopuu Kapteeni Amerikan roolista, koska hän ei enää tuntenut voivansa edustaa Yhdysvaltain hallitusta. Hän palasi Kapteeni Amerikaksi tajuttuaan, ettei hänen ole tarkoituskaan edustaa hallitusta, vaan Yhdysvaltojen ihannetta. Sitä, mitä se voisi olla, mitä sen pitäisi olla.

Toivottavasti joku — luultavasti ei Mark Waid, varmasti ei Frank Miller, mutta joku — herättää Kapteeni Amerikan kuolleista ensi vuoden heinäkuun 4:nteen mennessä.

Mitä opin Spider-Man 3 -elokuvasta

Sisältää juonipaljastuksia.

Kaikki on naisten syytä. Flint Marko on ajautunut rikolliselle uralle osin todistaakseen itsensä kiittämättömälle vaimolleen, osin pelastaakseen sairaan tyttärensä. Eddie Brock turvautuu epäeettisiin konsteihin työssään tehdäkseen vaikutuksen tyttöystäväänsä. Peterin potiessa supersankariahditusta, Mary Jane lähentelee Peterin parasta kaveria Harrya. Kun samainen kaveri uhkaa tappaa Peterin, Mary Jane jättää poikaystävänsä – vaikka Peter on juuri hakannut Harryn koomaan todistaen uhkailun vähän perusteettomaksi. Pelastettuaan kirkukinkkumielitiettynsä jälleen kerran, Mary Jane jättää Peterin. Taas. Mary Jane Watson: maailman huonoin tyttöystävä.

Peter Parker on mulkku. Peterin mielestä on ihan OK suukotella tuhansien ihmisten edessä luokkakaveriaan hämähäkkimiesasussa samalla tavalla, kun ensimmäistä kertaa suukotteli Mary Janea. Tämä siis ennen pahan symbiootin vaikutusta. Symbiootin kanssa Peter änkeää Mary Janen keikalle uuden naisensa kanssa, sabotoi keikan, hakkaa portsarit ja vetää vielä Mary Janea turpiin. Peter Parker myös tykkää katsella, kun ihmiset kuolevat. Hän katselee vierestä, kun Hiekkamies muuttuu mutamieheksi. Hän jättää Harryn kärventymään asuntoonsa. Hän räjäyttää Eddie Brockin. Hän katselee vierestä, kun Harry vuotaa hengiltä. Älä koskaan jää yksin huoneeseen Peter Parkerin kanssa: hän suolistaa sinut ja katselee, kun vuodat kuiviin.

Joskus asioita vain tapahtuu. Olet piknikillä tyttöystäväsi kanssa, kun avaruussymbiootti putoaa - avaruudesta - moposi tarakalle. Olet juoksemassa poliisia karkuun, ja putoat hiukkaskiihdyttimeen. (Se nyt vain on reitillä.) Olet etsimässä arkkivihollistasi kaupungilla, kun törmäät toiseen roistoon, jolla on sama päämäärä. Olet sattumalta kirkossa juuri, kun yläkerrassa pahin vihamiehesi repii päältään avaruussymbiootin ja pudottaa sen päähäsi. Joskus elämä on todella ironista, niin kuin liikenneruuhka, kun olet jo myöhässä.

Itke, Itkumies, itke!

On ihan hyvä itkeä, ei toisinaan vaan ihan koko ajan. Jos on riitaa tyttö- tai poikaystävän kanssa, saa itkeä. Jos on juuri haavoittanut parasta kaveriaan kuolettavasti, ei kannata soittaa ambulanssia; kannattaa itkeä. Jos sankari antaa anteeksi murhamiehelle, molemmat saavat itkeä. Jos maito jääkaapissa on päivän vanhaa, anna palaa, itke pois. Jos huomaa katsovansa kaksi- ja puolituntista elokuvaa, joka haluaisi olla TV-sarjan tuotantokausi, saa itkeä.

Elävä Kemi

Kemi, lauantai-iltapäivä: cosplay-asuissa Kultturikeskuksen edustalla notkuvat teinit ovat kemiläisessä miljöössä, jos mahdollista, vieläkin tavallista epätodellisempi näky. Naruto-otsalaattoja, PVC-pukuja ja kaasunaamareita kulkee ovista sisään ja ulos. Kemin sarjakuvapäivien mangaohjelma on eriytetty selkeästi omaksi kokonaisuudekseen. Toisinaan pohdin, että on sääli nähdä mangalapset karsinoituna pois silmistä, sillä manga- ja länkkärisarjisskenet voisivat oppia toisiltaan yhtä sun toista. Toisaalta Kemi on Suomen sarjakuvaharrastajien Vegas, jossa kaikki käy: what happens in, stays in. Kun iltabileissä mies ilman housuja lukee ääneen Tony Halmen runokirjaa huoneelliselle hurraavia ihmisiä, tilanne on surrealistisempi kuin yksikään cosplay-kisa. Karsinat on pystytetty syystä. Nuori mangaharrastaja ei välttämättä osaisi arvostaa kaikkia näitä vakavan kulttuuriharrastuksen hienovaraisia nyansseja.

Mainitsin aiemmin Kemin murroskauden ja siihen liittyvät muutokset. Havaitsen lisää puuttuvia monumentteja: poissa ovat Kemin kaupungin illallisvastaanoton nakit ja lihapullat, mutta tilalla on onneksi mainio pasta. Ilmaisia lounaita on!

Entinen festivaalijohtaja Heikki Porkola ei ole läsnä, eikä myöskään pitkään Kemin kalustoon kuulunut sarjakuvapiirtäjä Jope Pitkänen, jonka pidäkkeettömästä läsnäolosta kaikki joskus Kemissä käyneet ovat saaneet nähtävästi nauttia.

"Onko kohtuullista, että Kemin sarjakuvapäivät joudutaan tänä vuonna viettämään ILMAN JOPEA? Missä on nyt Kemin henki? Missä on Jopen henki? Miksi Jopea ei kustannettu Kemiin ryyppäämään ja puhumaan paskaa?"

Ote Aseman ja Kaltion kutsusta.

Asema-kustannus ja Kaltio-lehti järjestävät hotellihuoneessaan lauantai-iltana poissaolevan Jopen Pitkäsen muistotilaisuuden, jossa on puheita, laulua ja runonlausuntaa. Ensimmäistä kertaa olen kuulemassa - ja pitämässä - muistopuheita vielä elävällä ihmiselle, mutta hei; it's Vegas, baby.

Kirkas Kemi

On eksistentialististen kysymysten aamu. Kuka on tyhjentänyt jäteastian suuhuni? Miksi hiukseni on letitetty? Lauloinko "Poisonin" karaokessa? Miksi? Mikä tuo haju on? Miksi paidallani on jogurttia?

Perjantaina Sarjakuvapäivien virallisten avajaisten jälkeen kulttuurin ystävät linnoittautuvat hotellihuonebileisiin. Jallupullot ja luonnoslehtiöt kiertävät. On halaamista ja painimista ja pako läheisiin ravintoloihin, joiden terasseilla kelpaa istua T-paitasillaan nollaa lähentelevässä lämpötilassa. Sitten, yökerho; tanssia, laulua. Olen nähnyt tämän aiemminkin: Kemi on skene, Kemi on bileet, aamuyön tunneille saakka.

Lauantai-aamuna festivaalin johtaja Ilpo Koskela kävelyttää minua ja tusinaa muuta elävää kuollutta Sarjakuvapäivien näyttelyissä. Kulttuurikeskuksessa ei ole tänä vuonna perinteistä suurta näyttelyä, mutta sen sijaan kaupungin rannan makasiineihin on siroteltu lukuisia pienempiä. Maininnan ansaitsevat ainakin ensimmäinen varsinainen Kiroileva siili -näyttely, joka ennalta-arvattavasti kerää paikalle muutaman kiinnostuneen toimittajan kameroineen. Tiitu Takalon Kehä-albumin harmaalle paperille piirretyt originaalit ovat kauniita, joskin originaalit toimivat näyttelyissä aina yhtä hyvin - eli eivät juurikaan. Takaloa on kuitenkin kiinnostava kuunnella: hänellä on perinpohjainen lähestymistapa sarjakuviensa taustoittamiseen, niin yksityiskohtien kuin laajempien teemojenkin suhteen. Lisäksi Takalo on tätä nykyä yksi parhaita suomalaisia naturalisteja, todellinen graphic novelist.

Päivä on kirkas. Sarjakuvatapahtuman yhteydessä on tänä vuonna Jähti-laivan vesillelasku, selvästikin kaikille suomalaisissa pikkukaupungissa eläneille tuttu ilmiö: kyläjuhla. Satamaan on jo kokoontunut verkkareita ja tuulitakkeja. Soppakeittiöitä ja makkaranpaistokojuja pystytetään. Jossain soi haitari.

Uusi Kemi

Perjantai, 25.5: Kemissä, jälleen. Merihovi-ravintolan "business floorista" avautuu näkymä Kemin keskustaan, joka olisi laatikkotaloineen kuin suoraan jostain entisestä neuvostotasavallasta, ellei kirkas päivänpaiste värjäisi kaikkea pastellisävyillä. Ei kai ole mahdollista saada jet lagia matkaamalla pohjoiseen? Tämän on oltava edelleen krapulaa. Televisiossa kuuluu paikallisradio, jossa soitetaan Frederikin Tsingis Kania.

Laskeuduttuani Kemin-Tornion lentokentälle pummaan kyydin hotellille yhdeltä tapahtuman kunniavieraista. Varttitunti kaupungissa ja olen jo loisimassa. Autoa ajaa yksi tapahtuman järjestäjien ydinryhmästä. Järjestelyt ovat sujuneet mallikkaasti, hän kertoo, vaikka rahoituskuviot ovatkin uudistuneet. Kaupungin avustuksen pudottua Sarjakuvapäivät ovat kääntyneet kaupallisten tahojen puoleen.

Kolmanneksen ohjelmalehdestä vie Perämeren Jähti -laivan esittely - yksi tapahtuman pääyhteistyökumppaneista. Laivan lauantainen ei varsinaisesti Sarjakuvapäiviin liittyvä vesillelaskuohjelma lupaa kauhuja: "klo 15 - 17 Maivanpaistoa ja viihdettä yleisölle - Sakari Kuosmanen ja Jope Ruonansuu". Minun ei pitäisi antaa lukea mitään tällaista tämänhetkisessä mielentilassani.

Sarjakuvapäivien päätapahtumapaikka on tänä vuonna Kemin satamassa. Edellisen neljän vuoden aikana kehittämäni skeema Kemistä muuttumattomana ja staattisena (aina näyttely Kemin kulttuurikeskuksessa, aina nakkeja ja lihapullia) monoliittina suomalaisessa sarjakuvakentässä on haastettu. Uudet järjestäjät, uudet tapahtumapaikat, uusi skene. Uusi Kemi.

Lähden kohti satamaa.

Taistelevat tuulimyllyt

Gary Groth on toinen Fantagraphics-kustantamon perustajista ja The Comics Journalin päätoimittaja. Harlan Ellison on kirjailija sekä TV- ja elokuvakäsikirjoittaja. Molemmilla miehillä on vittumaisen jätkän maine, ja nyt he ovat käymässä toistensa kimppuun oikeussalissa.

Jossain on varmasti kerrottu selkeästi ja objektiivisesti, mistä Ellisonin Grothia vastaan nostamassa kanteessa on kysymys, mutta se on nyt sivuseikka. Paljon kiinnostavampaa matskua ovat The Beat -blogin kirjoituksen kommentit, joihin sekä Ellison että Groth kävivät henkilökohtaisesti änkemässä ylisuuret egonsa alkuviikosta. Itse kirjoitus oli vain huvittunut linkitys "Liian Paljon Kahvia Miehen" luojan, Shannon Wheelerin kertomukseen kohtaamisestaan Grothin kanssa San Fransiscon Alternative Press Expossa, mutta tapahtumien taustalla oli Grothin yritys kerätä rahaa Fantagraphicsin asianajokuluja varten, joten keskustelu väistämättä ajautui itse oikeusjuttuun, ja itse pääpukarit ilmaantuivat paikalle vielä saman päivän aikana.

Täytyy myöntää, etten itse asiassa tiedä, miksi Grothia inhotaan niin paljon. Toisten kirjoittajien kommenteissa tulevat tietysti esille kaikki tavanomaiset syytökset — hän on tekopyhä, ylimielinen, tyly — joten voin hyvin kuvitella. En vain tiedä mitään spesifisiä tapauksia. Harlan Ellisonin kohdalla sen sijaan olen riittävän valveutunut osatakseni mainita viimeisimmän, tai ehkä edellisen, rikkomuksen vuoden 2006 Hugo-palkintogaalassa, jossa Ellison puristi Connie Willisin rintaa osana performanssia, jolla hän häiritsi Willisin yritystä juontaa hänet lavalle. Hetken mielijohdetta enemmän Ellisonin luonteesta kertoo kuitenkin hänen vastineensa tapahtumasta tuohtuneille, mikä myös osoittaa hänen maineensa verrattomana sanaseppona olevan ansaittu, sillä se vie anteeksipyytämättömän anteeksipyynnön aivan uusiin sfääreihin. Kun siihenkään ei reagoitu asianmukaisella pelonsekaisella kunnioituksella, Ellison laati uuden version, jossa hän hyvin uljaasti selitti törttöilynsä olleen kosto Willisin taholta vastaanottamistaan nöyryytyksistä.

Ellison esittelee hurmaavaa luonnettaan auliisti myös The Beatin kommenteissa. Lukijalle, joka on ottanut itseensä, ei Ellisonin käyttämästä sivistyssanasta, vaan siitä että sivistyssanaa seurasi suositus käydä selvittämässä se sanakirjasta, ikään kuin lukija olisi oletusarvoisesti kirjoittajaa tietämättömämpi, Ellison sylkee herjoja Paris Hiltonin himoitsijasta tyhjäpäähän ja paviaaniin. Tämä sen jälkeen, kun blogin emäntä on kahdesti kehottanut muita keskustelijoita välttämään solvauksia. Ellisonin runosuonen alettua pulputa ei moisia kehotuksia näkynyt.

Ellison on siis mulkku. Siitä ei välttämättä ole Grothille paljonkaan iloa oikeudessa. Ellison ei nimittäin ole hävinnyt yhtäkään nostamistaan oikeusjutuista. Tunnetuin niistä on varmaankin se, joka pakotti James Cameronin laittamaan Terminator-elokuvan lopputekstien alkuun tunnustuksen Ellisonin töille, koska Cameron oli pöllinyt ideoita tarinaan kahdesta Ellisonin kirjoittamasta Outer Limits -sarjan jaksosta. Olisi kuitenkin virheellistä päätellä, että koska Ellison ei ole aiemmin hävinnyt yhtäkään juttua, hän ei tulisi ikinä häviämäänkään. Näyttää nimittäin siltä, että Ellisoniin on iskenyt vanhenevia tieteiskirjailijoita vainoava myyttinen olento, joka tunnetaan aivojensyöjänä.

Grothilla on hyvät mahdollisuudet voittaa, ainakin osittain, koska Ellisonin voitto olisi ennakkotapaus, joka käytännössä kaventaisi vapautta kritisoida julkisuuden henkilöitä. Grothia mollataan kommenteissa sananvapauden kaapuun kääriytymisestä ja väitetään, että Comic Book Legal Defense Fundin päätös olla antamatta taloudellista tukea Grothille osoittaa, ettei kyseessä ole sananvapausjuttu. CBLDF on kuitenkin antanut lausunnon, jonka mukaan päätös perustui siihen, ettei jutussa ole kyse sarjakuvajulkaisusta.

Mutta kuten todettu, tässä ei ole nyt kyse oikeusjutun yksityiskohdista. Groth julkaisi jonkin kirjan, jossa oli joku Ellisonin haastattelu, ja kannessa Ellisonia kutsuttiin sarjakuvadiletantiksi... plääh, ei kukaan tule muistamaan, miksi he taistelivat tai miten se päättyi. Vain sillä on väliä, että kaksi kusipäätä asettui toisiaan vastaan.

Näin meidät muistetaan

Jos meidät muistetaan kun kuolemme, meitä ei mitä todennäköisemmin muisteta suurimmista saavutuksistamme. Voittomme unohtuvat ja kenties vasta vuosien jälkeen elämämme asetetaan perspektiiviin, nähdään kokonaisuutena. Muutumme fiktioksi, jolla on alku, keskikohta ja mielekäs loppu, olimme sitten tragedia tai komedia. Välittömästi poistuttuamme meidät muistetaan kuitenkin viimeisimmästä raivoisan sekopäisestä oireestamme.

Kun luin Johnny Hartin kuolemasta, ensimmäinen ajatukseni mukaili jokseenkin muotoa "se uudelleensyntynyt kristitty sekopää, joka tosissaan vihasi muslimeita, kuoli". Ihmismieli on julma: tekihän Hart tuhansia sarjakuvastrippejä, joissa ei esiinny kristittyä kiihkoilua tai muuta kyseenalaista. Ja jos olemme reiluja, Hartin kohua nostaneet stripit voidaan tulkita myös muilla tavoin. Ei välttämättä mielekkäin tavoin, mutta kuitenkin.

Sarjakuvantekijät tuntuvat olevan erityisen alttiita merkillisille aivo- ja asenneoireille ikääntyessään. Sarjakuvapiirtäjän työ on yksinäistä. Kun tekijä sulkeutuu vuosiksi studionsa lannistavaan yksinäisyyteen, on helppo kuvitella, että ajatukset alkavat harhailemaan ja pian ollaankin kirjoittamassa maailmanhistoriaa uudelleen. Jos he eivät luo mitään poikkeuksellisen mullistavaa ennen kuolemaansa, John Byrne tullaan muistamaan outona nettihäirikkönä, Neal Adams oman luonnonhistoriansa kehittäjänä, Steve Ditko objektivististen traktaattien tehtailijana ja Dave Sim miehenä, joka valoenergian imivät naiselliset tyhjiöt tai mitä ihmettä Tangents-essee nyt pitikään sisällään. Itsesuojeluvaistoiset aivoni kieltäytyvät muistamasta enempää.

Hartin muistoksi tarjoan teille linkin Pulteri-strippiin, jossa Yhdysvaltain postitoimistoa symboloivan kilpikonnan päällä seisova lintu pohtii Kristuksen rakkauden olemusta ja joutuu kenties valtion ja kirkon eroa symboloivan geometrisen kuvion keskeyttämäksi ja minä en tiedä enää mitä helvettiä tapahtuu. Hyvää matkaa, herra Hart!

Viisi valhetta mangasta: Manga on kultakaivos

Aloitetaan anekdootilla. Nimeltä mainitsemattoman japanilaisen kustannusyhtiön edustaja on vierailemassa Frankfurtin kirjamessuilla. Hänelle esitellään paikallisten kustantajien laitoksia japanilaisista sarjakuvista. Osasto on massiivinen - nämä kuitenkin ovat Frankfurtin kirjamessut. Kierrettyään isäntiensä kanssa osastoa edustaja vaikuttaa hämmentyneeltä. “Mistä täältä pääsee seuraavaan kerrokseen?” hän tiedustelee. Isännät joutuvat selittämään, että tämä nyt valitettavasti oli kokonaisuudessaan tässä.

Japanin sarjakuvamarkkinat ovat valtavat. Eräs tärkeimmistä syistä siihen, miksi manga löysi tiensä suomalaisille kioskeille vasta hiljattain on se, että japanilaisia ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Jos viikottaisen mangapuhelinluettelon levikki japanissa lähentelee viittä miljoonaa, kannattaako julkaisijan käyttää resursseja ottamaan haltuun markkinat, jossa kuukausittainen pokkari saattaa yltää täpärästi viisinumeroiseen myyntiin?

Vasta kun mangan myynti notkahti, aktivoituivat japanilaiset kustantamot markkinoimaan tuotteitaan myös ulkomaille. Muun muassa tästä on seurannut mangan suosion huikea kasvu 2000-luvulla länsimaissa. On helppo katsoa nousevia käyriä ja kuulla kassakoneen kilinää päässään. Mutta vaikka suomalainen kustantaja saisikin tehtyä kustannussopimuksen japanilaisen yhtiön kanssa, merkit viittaavat eivät niinkään mangan suosion hiipumiseen, mutta sen suosion tasoittumiseen.

Vuonna 2006 japanilaiset sarjakuvamarkkinat kokivat huomattavan 4,2 prosentin notkahduksen. Kun puhutaan yli 3 miljardin euron markkinoista, muutamankin prosentin lasku on kymmeniä miljoonia. Japanin mangamarkkinat ovat olleet loivassa laskussa jo kymmenen vuotta. Syyksi epäillään nuorisokohderyhmän pienenemistä sekä vaihtoehtoisten medioiden suosion kasvua.

Länsimaissa puolestaan mangan myynnin kasvu on hidastumassa, tasoittumassa: kaupat ovat ymmärtämässä, miten paljon mangaa kannattaa asetella hyllyihin ja miten paljon sitä menee. Japani on ollut edelläkävijä mangan suhteen, mutta tuleeko mangan suosion hiipuminen näkymään suhteellisena myös länsimaissa?

Yksi syy suosion laantumiseen länsimaissa on yksinkertainen: varkaus. Internetin toinen sääntö – ensimmäisen ollessa "siitä on jo porno" - on "piraatit voittavat aina". Manga- ja animeharrastajat ovat järjestäytyneet tehokkaiksi vertaisverkoiksi, jotka eivät ainostaan levitä piraatteja mangasta ja animesta, vaan peräti kääntävät niitä itse. Niin sanotut fansubit leviävät nettiin tuoreeltaan, samalla kun mahdollinen käännös saattaa olla vasta harkinta-asteella.

Aika näyttää, mitä tapahtuu mangalle nuorisokulttuurina. Vaikka niin sanottu "manga-elämäntapa" häviäisikin, markkinat on jo luotu ja mangan aseman vakiinnutettu osana sarjakuvaa länsimaissa. Manga ei ole katoamassa mihinkään, mutta voimme nähdä jo suosion katon. Jos olemme onnekkaita, manga voi maksaa palkan joukolle kustannustoimittajia ja kääntäjiä, mutta manga tuskin tulee maksamaan kenenkään bemaria.

Viisi valhetta mangasta: Laatumanga tulee

Kunhan mangaa lukeva yleisö varttuu, alkaa oikeasti hyvän mangan julkaisu. Kunhan manga vakiinnuttaa asemansa markkinoilla, oikeasti hyvä manga syrjäyttää teineille suunnatun fantasiaviihteen. Kauppojen hyllyt täyttyvät Tezukasta, Taniguchista ja Tatsumista samalla, kun ratsastamme yksisarvisilla pilvien päällä ja takapuolestani lentää perhosia. Ihan kohta se aika koittaa. Ihan varmasti koittaa.

Optimistiset harrastajat ovat toistelleet niin sanotun laatumangan vain odottaen hetkeään. Laatumangalla tässä tarkoitan joko tunnustettuja klassikoita, vaihtoehtoista taidemangaa tai vähemmän tuttujen genrejen edustajia. Genrekirjo on usein toisteltu tosiasia puhuttaessa japanilaisesta sarjakuvasta. Todistettavasti se myös pitää paikkansa. Mangan piiriin kuuluu huikea skaala tarinoita erilaisista aiheista eri yleisöille. Mangaan mahtuu sarjakuvia liikemiehistä, tölkkinuudelin historista ja suolikaasulla toimivista kalazombeista*. Ennen pitkää, sanomme itsellemme, tämä diversiteetti alkaa näkyä täälläkin.

Olen itsekin toistellut tätä valhetta toisinaan. Kirjoittaessani vuonna 2004 lopulla Salapoliisi Conan -mangasta olin jo hivenen skeptinen: "koska koittaa sen aidosti hyvän japanilaisen sarjakuvan aika?", penäsin. Kenties se on koittanut, onhan tällä hetkellä suomalaisilla markkinoilla enemmän mangaa kuin koskaan. Katsotaanpa mitä on tarjolla – alla lista käännösmangasta aakkosissa. Nimen perässä on lista sarjakuvan lajityypeistä.

Akira - sci-fi / toiminta
Dragon Ball - fantasia / toiminta
Dream Kiss - romantiikka
Emma - romantiikka / historia
Fushigi Yuugi - fantasia
Fullmetal Alchemist - fantasia / toiminta
Gunnm - sci-fi / toiminta
Hiroshiman poika – draama / historia
Inuyasha - fantasia / toiminta
Kajika - fantasia / toiminta
Kamikaze Kaitou Jeanne - fantasia / toiminta
Kill me Kiss me - romantiikka / toiminta
Les Bijoux - fantasia
Neon Genesis Evangelion - sci-fi / toiminta
One Piece - fantasia / toiminta
Princess Ai - fantasia / romantiikka
Ragnarök - fantasia / toiminta
Ranma ½ - fantasia / toiminta / komedia
Salapoliisi Conan - rikos
Sandland - fantasia / toiminta
Time Stranger Kyoko - fantasia / toiminta
Tokyo Mew Mew - fantasia / toiminta / romantiikka
Yu-Gi-Oh! - fantasia / toiminta

Olen varma, että istutte monitoreidenne edessä mykistyneenä tästä tarjonnan kirjosta.

Neljä vuotta niin sanottua mangabuumia, ja silti lähes kaikki julkaistavat mangat ovat fantasiakertomuksia, jotka on suunnattu teini-ikäiselle yleisölle. Gekika puuttuu käytännössä kokonaan. Rikosjännäreitä edustaa vain Salapoliisi Conan, joka on enemmän Neiti Etsivää kuin Philip Marlowea. Käännetyt sci-fi-mangat ovat toiminnallisia ja lainaavat teemoja enemmän fantasiasta kuin niin sanotusta kovasta science fictionista. Kauhua ei ole lainkaan. Kokeilevaa sarjakuvaa ei ole lainkaan. Käännetyt ihmissuhdemangat ovat viihteellisiä teiniromansseja, vakavampaa arkikuvausta ei näy listalla. Ja ennen kaikkea, käytännössä kaiken käännösmangan kohdeyleisö on alla 18-vuotiasta. Nämä ovat teinisarjakuvia, Hiroshiman pojan kaltaisia yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta.

Tähän ei myöskään ole tulossa välitöntä muutosta. Kustantajat ovat löytäneet ostovoimaisen kohdeyleisön ja keskittyvät palvelemaan sitä.

Hypoteesi tuntuu olevan, että fantasiamangaa lukevat teinit kyllästyvät ennen pitkää viihdemangaan ja siirtyvät aikuisille suunnatun mangan pariin. Teinien markkinat muuttuvat aikuisten markkinoiksi ja eri genrejen eri kohderyhmille suunnattuja sarjakuvia aletaan julkaista. Suomen markkinat ovat pienet, mutta jos edellinen optimistinen olettamus toteutuu, voi laatumangan julkaisu olla kaupallisesti kannattavaa.

Tämä on hivenen nyrjähtänyt olettamus mangan harrastamisen luonteesta. Vaikka mangaharrastaja onkin keskimäärin kiinnostunut laajemmin japanilaisesta pop-kulttuurista, on ylimielistä olettaa että sama harrastaja kiinnostuu muustakin mangasta, vain siksi että se on mangaa. Nyt julkaistua mangaa yhdistää viihteellisyys ja toiminnallisuus. Samalla viihteellisyys ja toiminnallisuus muuttuvat ominaisuuksiksi, joita lukija vastaisuudessakin odottaa sarjakuviltaan.

Harva yleensäkään lukee sarjakuvia sen takia, että se on sarjakuvaa, puhtaasta kiinnostuksesta ilmaisumuotoon. Sarjakuvaa luetaan sen takia, että se tarjoilee miellyttävää sisältöä. Minä luen supersankarisarjakuvia, koska missään muussa mediassa supersankarigenren tarinoita ei tehdä yhtä hyvin. Samoin manga tarjoilee teineille suunnattuja toimintafantasioita paremmin kuin muu sarjakuva - tai muut mediat.

Hieman kärjistäen, kukaan täysjärkinen ei voi väittää, että toimintafantasiaan tykästynyt fani siirtyisi Dragon Ballista luontevasti Jiro Taniguchin Walking Manin pariin. Toinen kertoo supervoimaisten taistelijoiden yhteenotoista, jälkimmäinen taas, no, miehestä joka kävelee. Eikä sano mitään. Loppuhuipennuksessa hän rikkoo silmälasinsa. Ehkä olen yksin, mutta Toriyama-fanin muuttuminen Taniguchi-faniksi tuntuu hieman liian suurelta loogiselta harppaukselta.

Jos teini katsoo Hollywood-toimintaelokuvia, oletammeko, että hänestä kasvaa Ingmar Bergman-fani vain sen takia, että Jerry Bruckheimer ja Bergman tekevät molemmat elokuvia? Viimeisintä Idols-tuotetta fanittava nuori ei aikuisena lähde kuuntelemaan Gustav Mahlerin sinfonioita siksi, että molemmat ovat musiikkia.

Sarjakuvan lukeminen ja sarjakuvan harrastaminen ovat kaksi eri asiaa. Mangalla on kyllä tiettyä itseisarvoa juuri sen vuoksi, millä harrastajat suhtautuvat japanilaiseen pop-kulttuuriin yleensä: kaikki manga on lähtökohtaisesti jollain tasolla kiinnostavaa. Silti tilastot puhuvat puolestaan. Mangan lukijat haluavat toimintafantasiaa, ja sitä myös tarjoillaan heille ja sitä he ehdollistuvat vaatimaan. Laatumangan tulemisen odottaminen alkaa tässä vaiheessa muistuttaa enemmän Godot'n odottelua.


* Junji Iton Gyo – yksi karmivimmista lukemistani kauhusarjakuvista, vaikka jutun juju näin sanallistettuna saattaa kuulostaa hieman hämärältä. Suosittelen.

Viisi valhetta mangasta: Manga vie lukijoita muulta sarjakuvalta

Viisi valhetta mangasta -sarjan tämänkertainen väittämä on jonkinlainen vastareaktio mangan suosion nopeaan kasvuun. Nopeasti kasvava ja näkyvä mangan esiinmarssi on saanut lukijat ja kustantajatkin varpailleen: ajatellaan, että muu sarjakuva vuotaa lukijoita mangan piiriin. Voiko olla niin, että tulevaisuudessa ei luetakaan muuta sarjakuvaa kuin mangaa?

Tämä väittämä on rakennettu laholle perustalle. Se olettaa, että sarjakuvamarkkinat ovat nollasummapeli, jonka piirissä on rajattu määrä lukijoita joilla on rajattu määrä ostovoimaa, joka pitää jakaa kustantajien nimikkeiden kesken. Hieman realistisemmin ajatellaan, että kamppailu käydään lehti- ja kirjakauppojen hyllytilasta.

Perinteistä sarjakuvaa julkaisevat dinosaurukset, joita uhkaa sukupuutto pienten, ketterien manganisäkkäiden syödessä niiden munia – dramaattinen vastakkainasettelu, jolla ei varsinaisesti ole todellisuuspohjaa.

Yksi syy mangan suosioon on se, että mangatarjonnasta löytyy sisältöjä kohderyhmille, joita sarjakuva ei ole aiemmin palvellut. Esimerkiksi varteenotettavia teini-ikäisille tytöille suunnattuja tarinoita ei yksinkertaisesti ollut saatavilla sarjakuvina ennen Sangatsu Mangan Tokyo MewMew'n ja Egmont kustannuksen Time Stranger Kyokon kaltaisia julkaisuja. Suomen Disney-edustaja Sanoma Magazinesin pseudomanga W.i.t.c.h on konseptinsa puolesta täyttä "magical girl" -genren sarjakuvaa, joka palvelee samaa yleisöä kuin shojo-mangakin. Kaikki kolme mainittua sarjaa ovat olleet myyntimenestyksiä julkaisijoilleen.

On helppo tuomita lukeva yleisö markkinointikampanjoita seuraaviksi lampaiksi, mutta sisällöllä on merkitystä sarjakuvan suosioon. Monet mangat käsittelevät kohdeyleisölleen tärkeitä teemoja metaforan kautta. Shojo-genren sarjakuvat kaiken söpöilyn alla kertovat teini-iän ihastuksista samastuttavalla tavalla. Dragon Ballissa voi nähdä vertauskuvan nuoren miehen suorituksista ja koettelemuksista matkalla kohti aikuisuutta. Eräs mangan sisällöllinen myyntivaltti on se tapa, jolla ne eivät takerru toistamaan suosituksi todettua kaavaa loputtomiin. Hahmot muuttuvat, vanhenevat lukijoiden mukana ja sarjat lopulta päättyvät. Monissa jatkuvissa länsimaisissa sarjakuvissa juututaan hyväksi todettuun status quo'hon ja hahmot jäävät ajattomaan limboon niin pitkään kuin sarjakuvaa vain ilmestyy. Se on tietysti vain yksi tapa kertoa tarinoita sarjakuvalla, mutta manga tarjoaa vaihtoehdon.

Manga ei niinkään vie lukijoita muulta sarjakuvalta, kuin tuo uusia lukijoita sarjakuvan pariin. Manga on buumi -valheen yhteydessä todettiin mangafanien hakeutuvan mediasta toiseen saman tuoteperheen sisällä. Tämä toimii myös sisäänheittomekanismina sarjakuvan pariin: mangaa alkavat lukemaan myös ihmiset, jotka eivät aiemmin ole sarjakuvaa lukeneet.

Jos mitään, manga on toiminut piristysruiskeena sarjakuvan kustantamiselle yleensä. Pelko kirjakauppojen hyllytilan loppumisesta näyttää turhalta. Viime vuosien aikana yhdysvaltalaiset kirjakaupat ovat avanneet pitkän tauon jälkeen myymälänsä sarjakuvalle mangan suosion myötä. Samalla perinteiset kustantamot ovat alkaneet pakata sarjakuvieen mangapokkareita muistuttaviin kokoelmiin. Dinosauruksetkin mukautuvat, myös Suomessa. Sarjakuvaan vuosikausia flegmaattisesti suhtautunut Tammi ylläpitää alati laajenevaa Sangatsu-alamerkkiä ja yhtä lailla sarjakuvalle penseä Otava on julkaissut suomalaista pseudomangaa Vesi oli mustaa -teoksen ja syksyllä ilmestyvän Hokuto manga -kokoelman muodossa. Säännölliset vierailut Helsingin kirjakaupoista todistavat mangan tervehdyttävän vaikutuksen puolesta: sekä Suomalainen kirjakauppa että Akateeminen kirjakauppa ovat säännöllisesti laajentaneet sarjakuvaosastojaan.

Mangan ja muun sarjakuvan vastakkainasettelu on tarpeetonta. Minkä vain sarjakuvan suosion kasvaessa kaikki sarjakuvaharrastajat voittavat. Me voitamme.

Viisi valhetta mangasta: Manga on buumi

Viisi valhetta mangasta jatkuu valheella, jota tavallisimmin toistelevat itselleen muut kuin mangaharrastajat: he, joille manga ja siihen liittyvä kulttuuri on erilaista, vierasta ja pelottavaakin. Kutsutaan heitä vaikkapa perinteisen sarjakuvan harrastajiksi. Manga on buumi, ohimenevä muotivillitys joka katoaa ennen pitkää, kertoo valhe. Kunhan vain työnnämme päämme maakuoppaan tarpeeksi pitkäksi ajaksi, kissankorvaiset otakut kaikkoavat yhtä nopeasti, kun ilmestyivätkin. Mangan suosioon liitetyt termitkin kielivät pelonsekaisesta ihmetyksestä. Puhutaan mangan invaasiosta tai mangan hyökyaallosta, aivan kuin kyseessä olisi persoonaton luonnonilmiö; katastrofi, jonka jälkeen jälleenrakentaminen voi alkaa.

Kun Dragon Ball alkoi ilmestyä suomeksi vuonna 2003, näytti siltä, että sen suosio syntyi tyhjästä. Tuhannet nuoret mangaharrastajat ilmestyivät ei-mistään ja alkoivat ostaa suomenkielistä mangaa, jota alkukohun jälkeen alkoi ilmestyä enemmänkin. Suuri yleisö, yllättävä suosio – suomenkielisellä mangalla oli kaikki muoti-ilmiön tunnusmerkit.

Tämä on näköharha. Manga ei ole mikään kännykän soittoääni tai muu ajatusvirus, vaan osa japanilaisen pop-kulttuurin esiinmarssia, joka on jatkunut vaivihkaa vuosikausia. Japani hallitsee viihde-elektroniikkamarkkinoita ja vastaavasti monet suositut viihde-elektroniikan sisällöt ovat japanilaisten kehittämiä. Super Mario ei ole italialainen, eikä ole Sonic-siilikään. Helkkari, Pac-Man on ihonväriään myöten saarivaltion asukki. Samoin sukupolveni on osittain tiedostamattaan kasvanut japanilaisen animaation parissa. Muutaman esimerkin lapsuudestani poimien, Peukaloisen retket, Transformers ja Muumit joko perustuvat japanilaisiin konsepteihin tai ovat japanilaisten animaatiostudioiden toteuttamia. Japanilaista designia on hiipinyt myös esimerkiksi länsimaiseen mainosgrafiikkaan.

Dragon Ball -animaatio oli pyörinyt Suomen TV:ssa ennen sarjakuvan lanseeraamista, samoin kuin esimerkiksi umpijapanilainen Pokémonkin, mutta uskon, että japanilaisen populaarikulttuurin kuvastoa oli paljon tehokkaammin yleisön mieliin iskostanut esimerkiksi Final Fantasy -roolipelisarja. Kun manga tuli Suomeen, yleisö oli jo valmiina taskurahat kädessään. Japanilainen pop-kulttuuri on ollut läsnä vuosikymmeniä. Nyt vain on olemassa yleisö joka tiedostaa tämän ja tietoisesti hakeutuu japanilaisen pop-kulttuurin piiriin.

"Manga is like hip-hop. It's a lifestyle."
TokyoPopin toimitusjohtaja Stu Levy

Ylläoleva lainaus saattaa aiheuttaa hupaisia mielleyhtymiä otakuista lökäpöksyissä, mutta Levyllä on hyvä pointti. Vaikka onkin ihmisiä, jotka ainoastaan lukevat mangaa, on todennäköisempää että mangaharrastaja on laajemmin kiinnostunut japanilaisesta pop-kulttuurista: J-rockista, animesta, elokuvista tai videopeleistä. Samaan "manga-elämäntapaan" saattaa kuulua japanilainen muoti, cosplay-harrastus tai vaikka para-para-tanssiminen.

Japanilaiset viihdejätit ovat mestareita tuoteperheiden rakentamisessa. Suosittu manga poikii pian animaation, useita videopelejä ja vuorellisen muita oheistuotteita. Näin yksi suosituksi todettu idea viljellään useaan eri mediaan ja saavutetaan uusia yleisöjä sekä samalla kannustetaan yleisöjä liikkumaan medioiden ja mediasisältöjen välillä. Jos pidin tästä mangasta, saatan pitää siitä tehdystä animestakin. Jos taas pidin animesta, saatan pitää jostain muusta saman genren animesta. Jos pidin tämän animen tunnusbiisistä, voisin tykätä sen esittävän bändin muustakin tuotannosta. Ja niin edelleen.

"Jonottajien innostus ei rajoitu pelkkään musiikkiin. Asfaltilla istuvan tyttöporukan mieleen on myös japanilainen animaatioelokuva anime ja manga-sarjakuvat."
Samuli Leivonniemi Helsingin sanomissa 21.3.2007 kirjoittaessaan MUCC-yhtyeen keikalle jonottavista nuorista

Eilen asematunnellissa J-rock-yhtye MUCC:in nimikirjoituksia jonottavia nuoria todellakin yhdisti samanhenkinen estetiikka. Samat tunnistettavasti pukeutuneet ja meikanneet nuoret kansoittivat Helsingin AnimeConin nurmikkoa vuonna 2006 ja valtasivat Tennispalatsin Mangapäivänä 2005.

Palaamme taas identiteetin rakentamiseen. Japani-entusiastit verkostoituvat vahvasti ja muodostavat voimakkaita yhteisöjä, joissa vaihdetaan suosituksia ja jaetaan kokemuksia. Samanhenkinen, aktiivinen yhteisö yhteisen kiinnostuksen kohteen äärellä on omiaan vahvistamaan sekä kokemuksia että harrastajan identiteettiä nimen omaan japanilaisen pop-kulttuurin ystävänä.

Kaikki ylläoleva on luonnollisesti maallikon näkemys mangan ja yleensä japanilaisen pop-kulttuurin suosiosta. Kenties väkevämmin puhuvat myyntitilastot esimerkiksi Yhdysvalloista, jossa aiemmin sarjakuvaan penseästi suhtautuneet kirjakaupat ovat avanneet hyllynsä mangalle joka vastaavasti dominoi myyntitilastoja. Mangan suosio on ollut huomattava myös Saksassa ja perinteisesti sarjakuvaystävällisessä Ranskassa.

Viimeisetkin epäilijät voivat nostaa päänsä hiekasta: manga ei ole menossa mihinkään, vaan se on itse asiassa ollut täällä jo vuosikausia.

Viisi valhetta mangasta: Manga on tyyli

Tampere kuplii -tapahtumassa 31. maaliskuuta aion rokata naamoja polemiikillani “Viisi valhetta mangasta”. Esittelen viisi usein toistettua väittämää japanilaisesta sarjakuvasta, jotka todistan kykyjeni mukaan vääriksi. Samalla, kun suunnittelen esitystäni, kirjaan Katuojaan esseemuotoisesti esitelmäni viidessä osassa. Olkoon tämä myös jonkinlainen koealusta väittämilleni. Jos valheet tuntuvat tosilta, musta valkoiselta ja vasen oikealta, jättäkää kommentteja ja oikaiskaa minua. On kuitenkin kivuttomampaa tulla kritisoiduksi netissä kuin tuhansien – tuhansien, sanon! – otakujen edessä Tampereen lavalla.

Tätä ensimmäistä valhetta on jo aiemmin käsitelty muun muassa Katuojassa Rami Rautkorven kolumnissa Milloin manga ei ole mangaa?, mutta aiheeseen sopii palata.

Mitä mangatyylillä tarkoitetaan? Termiä on käytetty niputtamaan yhteen piirtäjiä – yleensä länsimaisia piirtäjiä – joiden esikuvat ovat japanilaisia. Tällä niin sanotulla mangatyylillä piirtävät sarjakuvantekijät lainaavat kuvastoa, joka on yleisempää japanissa - suuria silmiä, dekompressoitua kerrontaa. Tähän mangatyyliin kuuluu myös tiettyjä visuaalisien kuvakielen välineitä, joita japanilaisen sarjakuvan ulkopuolella harvemmin näkee, kuten vaikkapa chibi-pelkistyksiä ja tiettyjä hahmojen ilmeitä, jotka eivät sellaisenaan käänny länsimaisen sarjakuvakerronnan parissa varttuneelle lukijalle. Yleensä mangatyylillä tarkoitetaan niin sanottua söpöilevää moé-tyyliä, jonka määritelmä on yhtä häilyvä kuin mangatyylinkin.

Manga ei kuitenkaan ole mikään yhtenäinen tyyli, vaikka joihinkin maneereihin takertuvat lukijat voivatkin sitä sellaisena pitää. Jos mangatyyliin kuuluisi olennaisesti vaikkapa suuret silmät, ei esimerkiksi eurooppalaisia vaikutteita aikanaan hyödyntänyt Katsuhiro Otomo edustaisi mangatyyliä. "Mangatyylin" määritelmä, joka rajaisi yhden kuuluisimmista mangakoista pois ei pitäisi olla kenenkään mielestä hyödyllinen. Julkaistun mangan joukkoon mahtuu (melkein) yhtä monta tyyliä kuin tekijääkin.

Valhe on siis helppo todeta valheeksi, mutta sen syntyyn johtaneet prosessit ovat kiinnostavia. Vaikka ei oikeastaan mitään järkevää tarkoitakaan, mangatyyli ei ole kuitenkaan täysin käyttökelvoton termi, muutenhan se ei olisi kestänyt käyttöä näin pitkään. Idea tai käsite ei ole elinkelpoinen, jos ei kykene levittäytymään ja mukautumaan. Syitä kyseenalaisen termin käytölle on useita.

Osin kyse on markkinoinnista: markkinat esimerkiksi ovat väärällään "mangatyylisen piirtämisen" oppaita. Mangaa lukevat tarttuvat hanakammin heille suoraan suunnattuihin tuotteisiin. Se voi myös edustaa tiettyä suoraselkäisyyttä markkinoinnissa: jos manga tarkoittaa yksinomaan japanilaista sarjakuvaa, tietää ostaja saavansa juuri japanilaista sarjakuvaa; muu olkoon "mangatyylistä" sarjakuvaa. Tämä tietysti olettaen, että kustantamot pitävät linjansa manga-leiman käytössä. Toive lienee turha, sillä ainakin TokyoPop-yhtiö myy manga-nimikkeen alla eri maiden tekijöiden julkaisuja.

Mangatyyli-termi on myös identiteetin rakentamisen väline lukijoille ja piirtäjille. Japanilaisia sarjakuvia fanittava tekijä voi haluta leimautua mangatyyliseksi piirtäjäksi. Japanilaiseen sarjakuvaan tykästynyt harrastaja taas saattaa haluta täsmentää pitävänsä mangatyylisestä sarjakuvasta täsmentääkseen kiinnostuksen kohteitaan: sarjakuva kun on suomen kielessä yleisnimitys, joka ei ainakaan enää rajaa kovin tarkasti harrastajaa kiinnostavia julkaisuja.

Mangatyyli-termi toimii myös käänteisenä identiteetin rakentamisvälineenä. Se saa usein toimia yleisnimikkeenä kaikelle ei-toivotulle japanilaisessa sarjakuvassa. Mangatyyliä kuulee toisinaan käytettävän suoranaisena haukkumasanana, kun halutaan erottua mangaharrastajista. "Miks jotain mangaa?!", lainatakseni Aura Ijäksen sarjakuvan mangaa inhoavaa trollia.

"EI VOI!!!!!!!!!!! Manga on japanilaisen Japanissa japanilaisille tekemää sarjakuvaa eikä edes kansallisuuttaan muuttanut voi IKINÄ, KOSKAAn piirtää oikeaa mangaa. Näin se on. Kävin aiheen luennolla."

Nimimerkki kuroyuki Sangatsumanga.fi -sivuston foorumilla, aiheessa "Voiko suomalaisesta tulla oikea manga-artisti?"

Aihe liittyy laajemmin mangan määrittelyyn yleensä. Mikä tekee sarjakuvasta mangaa? Manga on lopulta ainoastaan japaninkielinen sana, joka tarkoittaa sarjakuvaa. Me länsimaalaiset vain käytämme sitä yleisnimenä japanilaiselle sarjakuvalle. Tästä luonnollisesti seuraavat loputtomat keskustelut siitä, mikä oikeastaan kuuluu mangan piiriin ja voiko länsimaalainen yleensäkään piirtää mangaa. Harrastajien pedanttisuus on paikoin järkkymätöntä. Katsokaa vaikkapa Finnmanga-antologian ylivarovaista alaotsikkoa: "Suomalaisten tekijöiden sarjakuvia japanilaisen tyylin inspiroimana." I can't believe it's not manga!, lainatakseni mainoslauseiden klassikkoja.

Väittely mangan piirtämisen oikeutuksesta on lähtökohtaisesti hivenen absurdi. Manga ei lähemmin tarkasteltuna ole mitään muuta kuin lippu, jonka alle kerääntyä, mutta silti sen piiriin pääseminen vaatii joko tiettyä kansalaisuutta, ihonväriä tai geeniperimää. Jos amerikkalainen piirtäjä saa japanin kansalaisuuden, piirtääkö hän sitten mangaa? Jos japanilainen piirtäjä muuttaa pois japanista, lopettaako hän mangan piirtämisen? Entä jos hänellä on kaksoiskansalaisuus? Saivartelua, mutta hetkenkin pohtiminen näyttää, miten veteen piirretyt viivat häviävät. Sarjakuvansa määrittelyyn ei pitäisi tarvita sukupuuta ja DNA-testiä.

Parhaan mangan määritelmän olen lukenut nimimerkki Egmontin Yookai'lta Kupoli.net:in foorumilla (via sutku): "Mangaa on nykyisin se sarjakuva, jonka tekijä on tehnyt mangana mangaa lukevalle yleisölle". Tekijän ja lukijan intentio ratkaiskoon, onko sarjakuva mangaa vai ei.

Japanilaisia ei länsimaisten kädenvääntö mangan ja mangatyylin määritelmistä tunnu kiinnostavan paitsi ehkä markkinoinnillisesta näkökulmasta. Jos japanilaisen käteen iskee länsimaalaisen sarjakuvan, hän saattaa kutsua sitä "komikkuksi" - väännös englannin kielen "comics" -termistä. Japanilainen sarjisfani siis leimaa ei varsinaisesti mitään tarkoittavalla sanalla - joka kuitenkin kalskahtaa jännittävän eksoottiselta - sarjakuvan joko erottaakseen sen tutusta sarjakuvasta tai erottuakseen itse sen lukijana perinteiseksi mieltämästään sarjakuvasta. Ei kai kuulosta tutulta?

Emme voi pysäyttää kielen evoluutiota. Manga ja mangatyyli käsitteinä rönsyilevät tarkoittamaan uusia asioita ja palvelemaan uusia isäntiä. Yritykset pakottaa niitä jäykkiin rajoihin – mukaanlukien tämäkin yritys – ovat tuomittu epäonnistumaan.


Mainittujen lähteiden lisäksi kolumnin lähteenä on konsultoitu Jari Lehtistä Kvaak.fi -foorumilla. Kolumnia kirjoitettaessa ei vahingoitettu Jari Lehtistä.

Olen Mark Millarin puolella

Suositun Civil War -sarjan myötä Mark Millarille ilkkumisesta on tullut sarjakuva-aiheisten nettifoorumien suosituin yleisölaji. Hämähäkkimiehen naamion riisunut ja Kapteeni Amerikan tappanut megasarja on ymmärrettävästi aiheuttanut voimakkaan vastareaktion faneissa. Kritiikki on kuitenkin pääosin kohtuutonta: olemme vuosien varrella nähneet paljon typerämpiä, paljon sisäisesti ristiriitaisempia ja vieläpä kyynisempiä sarjakuvamuotoisia markkinointikampanjoita. Mutta Civil War on megasuosittu, joten sen saama kritiikki on sitäkin äänekkäämpää ja äärimmäisempää.



Mark Millar haluaa sekoittaa pakkaa: järkyttää, yllättää ja viihdyttää. Hän on Marvelin suuren sirkuksen äänekäs sisäänheittäjä. Hän väittää tarinoidensa olevan merkittävimpiä supersankaritarinoita, joita on koskaan kirjoitettu ja joskus häntä myös uskotaan. Sekä Hämähäkkimiehen salaisen henkilöllisyyden paljastuminen että Kapteeni Amerikan kuolema uutisoitiin suomalaisessakin mediassa, vaikka Kapteeni Amerikka on täällä tunnettu parhaimmillaankin Kostajien sivuhahmona. Samalla Civil War rikkoo viimeaikaisia myyntiennätyksiä Yhdysvalloissa.

Millar ei ole koskaan ollut erityisen etevä sisällyttämään merkityksiä tarinoihinsa eikä ole koskaan ollut erityisen hienovarainen. Räikein esimerkki tästä ovat miehen Authority-tarinat, joiden Amerikka-kritiikki oli yhtä aikaa naivia ja suorastaan loukkaavan tyhmää. Wanted oli Millarin yritys dekonstruoida supersankarigenreä, mutta se ei onnistunut sanomaan genrestä mitään muuta kuin ilmeisimpiä totuuksia, räikeästi kärjistettynä. Ilmeisesti Millarin Chosen polkee uskontokritiikin suossa koko lailla surkuhupaisasti.

Siksi onkin riemastuttavaa seurata Civil Warin saamaa kritiikkiä, sillä tällä kertaa Millar näyttää poikkeuksellisesti jättävän teemojen tulkinnan lukijalle. Ja tietysti lukijakunta sekoaa välittömästi: Millaria syytetään milloin oikeistolaiseksi haukaksi, milloin vasemmispropagandan levittäjäksi, milloin rasistiksi. Civil Warissa Kapteeni Amerikka, yhdysvaltain henki, antautuu Rautamiehelle, aseteollisuuden alihankkijalle. Vaikka Rautamies esitetään voittajana ja siten olevan muka oikeassa vangitessaan ja tapattaessaan sankareita, Millarin metafora on kivuliaan ilmeinen yhtään lähemmin tarkasteltuna. Koska sen esittäminen vaatii tarinan päähenkilöiden käyttäytyvän merkittävästi eri tavalla kuin on totuttu, sabotoi Millar kuitenkin omaa viestiään.

Tämä on Millarin yritys olla subversiivinen, hänen viimeisin naivi Amerikka-kritiikkinsä. Mutta koska hän esittää sen suosituilla sarjakuvahahmoilla, kukaan ei tunnu huomaavan, mistä tarina kertoo. Voiko olla, että kerrankin Millar on yliarvioinut yleisönsä lukutaidon?

Civil War -kokonaisuus alkaa suomessa Spider-Man-lehden numerossa 4/2007. Valitettavasti iltapäivälehdet ovat jo paljastaneet tarinan loppuratkaisun ennen kuin se on edes alkanut täällä. Marvelin ja Millarin julkisuussirkus ei ole lempeä Marvel-sarjakuvia viiveellä julkaiseville maille.

Ihan tavallinen sarjakuvakolumni

K: Miksi kutsutaan kolumnia, jossa sarjakuvat leimataan viihteeksi, lastenlukemistoiksi ja vähempiarvoiseksi taiteeksi?

V: Sitä sanotaan "ihan tavalliseksi artikkeliksi sarjakuvista".

Sarjakuvista ymmärtämättömien kirjoittamia sarjakuvajuttuja on julkaistu aina ja julkaistaan edelleen, monikymmenvuotisesta valistustyöstä huolimatta. Tällaisesta epäpätevyydestä on enää vaikea aidosti tuohtua, mutta on aina kiinnostavaa tutkia, kuka voi enää tänä päivänä aloittaa kolumninsa näin:

"Sallinette, että viikonlopun ratoksi siirrymme hetkeksi kunnon kirjallisuudesta sarjakuvan pariin."

Poliitikko ja Helsingin sanomien kolumnisti Kirsi Piha kirjoittaa blogissaan Aku Ankasta. Piha purkaa hiljattain myyntiennätyksiä rikkoneen Aku Ankan myyttiä. Kelpo idea sinänsä: Aku Ankka suomalaisen sarjakuvan pyhänä lehmänä on ilmiö, joka ansaitsee analyysiä. Toivoisin vain nöyrästi, että analyysin suorittaisi joku, joka osaisi kontekstoida aiheen edes jollain tavalla. Pihan tekstistä välittyvät implisiittisesti sekä ennakkoluulot että ymmärryksen puute sarjakuvasta.

Elämme tietysti blogiaikaa ja Web 2.0:n uutta, uljasta nettiutopiaa, jossa kaikki saavat kirjata henkiset päästönsä omille nettisivuilleen. Onko silti liikaa pyydetty, että HS.fi:n kaltaisen verkkomedian kirjoittajat tietäisivät, mistä kirjoittavat? Miksi kirjallisuuskolumnisti yleensäkään kirjoittaa sarjakuvista? En minäkään kirjoita modernista tanssista, tai jos kirjoitan, en ainakaan ala tekemään perusteettomia yleistyksiä.

Pihan vertaus sarjakuvasta vähemmän kunnollisena kirjallisuutena on absurdi. Kirjoittaja ei tunnu mieltävän sarjakuvaa omaksi ilmaisumuodokseen: melkein yhtä mielekkäästi Piha voisi verrata kuvanveistoa kuorolauluun. Sarjakuvan arvoa opetusvälineenä hän kuitenkin korostaa, omalla passiivis-aggressiivisella tavallaan:

"Sarjakuvista opettelin aikoinaan myös ranskan kieltä. Opettelu on helppoa kun sanonnat ovat yksinkertaisia ja kuvista voi päätellä mitä tapahtuu jos ei muuten ymmärrä."

Sarjakuvissa on siis yksinkertaisia lauseita sekä kuvia, joista tarinan voi ymmärtää, jos ei osaa lukea. Kirjallisuutta lukutaidottomille! Ajatus siitä, että sarjakuvassa kuva ja teksti muodostavat jukstapositiota, jotka antavat kokonaisuudelle merkityksiä lienee siis Pihalle vieras. Lopuksi Piha peräänkuuluttaa mahdollisuutta kirjoittaa sarjakuvista myös analyyttisesti. Lieneeköhän tämä itseironiaa:

"Olisi muuten hauskaa kun joku kirjallisuuskriitikko joskus ottaisi uusimman Aku Ankan taskukirjan ja arvostelisi sen vakavasti."

Voi kun joku oikeasti pätevä kirjoittaisi joskus sarjakuvista! Se vasta olisi jotain, se! Tänään ei tainnut olla se päivä HS.fi -sivustolla, kuitenkaan.

Pihan teksti saattaa tietysti olla jonkinlainen stereotypioilla pelaava satiiri, joka hakee halpoja nauruja tukemalla yleisönsä ennakkoluuloja. Kuten tiedämme, kognitiivinen dissonanssi on epämiellyttävää ja takerrumme auliisti sterotyyppeihin välttääksemme kirjoittamasta skeemojamme uudelleen. Sarjakuva ei voi olla taidetta, olkoon se siis lasten viihdettä. Samoin minulla on täysin perusteeton stereotypia Kokoomuspuolueen jäsenistä ennakkoluuloisina ja sivistymättöminä. Kiitos, Kirsi Piha - ansiostasi skeemani on eheämpi kuin koskaan!

Kuinka tapasin Petri Hiltusen ja muita kertomuksia

Heinäkuu 1995. Otto Sinisalo: viisitoista vuotta vanha, kuukautta vaille kuusitoista; hintelä poika, jolla oli laonnut pystytukka, häivähdys viiksiä joista en ymmärtäisi luopua vielä kolmeen vuoteen ja todennäköisesti kokoluokkaa liian suuri T-paita. Sitten oli Jukka, yhtä lailla alipainoinen ja samoilla kyseenalaisilla linjoilla naamakarvoituksen ja paitamuodin suhteen. Olimme istuneet samoissa koululuokissa koko ikämme, mutta meitä yhdisti muukin kuin kolmen vuoden rupeama Suomen kolmanneksi huonoimmalla ylä-asteella: olimme valtavia nörttejä. Ja olimme menossa Jyväskylän FinnConiin.

Jos ei ole asunut pikkukylässä koko tiedostavaa nuoruuttaan, lienee vaikea ymmärtää miten merkittävä juttu on kyseessä. Puhumme nyt Vilppulasta, keskisuomalaisesta elefanttien hautausmaasta ja yhden tehtaan kylästä. Vilppulalaisella nuorella ei ole liiemmin virikkeitä tai mahdollisuuksia toteuttaa itseään mopon virittämisen ohella. Heillä on yksi tulevaisuuden tavoite: päästä pois. Me emme pääsisi pakoon vielä muutamaan vuoteen, sillä edessä olisi lukio lähikaupungissa. Viikonloppu Jyväskylässä olisi harvinainen henkireikä parille pikkukylän hörhölle.

Kirjoitan tätä Isabellassa, Vilppulan ainoassa baarissa – ja ainoassa ravintolassa. Ainoa hetki, jolloin Vilppula tuntuu heräävän eloon muistuttamaan jonkinlaista ihmisasutusta neutronipommitestialueen sijaan on näin perjantai-iltaisin, kun kello 17.17 juna Tampereelta saapuu asemalle. Ystävät kohtaavat, opiskelemaan karanneet tyttäret ja pojat syleilevät vanhempiaan aseman parkkipaikalla. Kello puoli kuusi Isabella on suhteellisen täynnä, mutta epätodennäköisen suuri ravintolatila näyttää silti tyhjältä. Toistakymmentä asiakasta, melkein kaikki miehiä; nuoria poikia juomassa yhdet ennen siirtymistä Mäntän yökerhoon; vanhempia miehiä, jotka eivät ole matkalla minnekään. Jukeboksi soittaa Bruce Springsteenin Riveria, joka ei voisi olla osuvampaa. Olen ainoa, joka kanniskelee matkatavaroita. Kannettavan kirjoituskoneeni kanssa tunnen itseni poikkeuksellisen omituiseksi.

Vuoden 1995 viikonloppu Jyväskylässä oli enemmän kuin vain matka Jonnekin Muualle Kuin Vilppulaan. Kyseessä oli FinnCon, ensimmäinen alakulttuuritapahtuma sekä Jukalle että minulle. Reppumme oli pakattu keveysti, taskuissa painoivat suhteelliset omaisuudet käytettäväksi kirjoihin, sarjakuviin, fanzineihin ja Magic: The Gathering -kortteihin.(Niin, olimme nörttejä: toisaalta, pelasin Magicia viimeksi tässä kuussa. Pitkällekö on tultu?)

Emme välttämättä tienneet mitä odottaa, mutta otimme kaiken irti Jyväskylän yliopiston tiloissa järjestetystä sci-fi-tapahtumasta. Merkilliset, lihaksi muuttuneet fandom-kliseet palaavat mieleen: parrakkaita miehiä propellihatuissa, nuoria naisia Star Trek -minihameissa, kimeä-äänisen transvestiitin loputtoman pitkä välikysymys Bruce Sterlingilta. Vuosi 1995 oli vielä viatonta aikaa. Toisin kuin näinä päivinä, en viettänyt koko tapahtumaa baarin puolella, lavalla tai toteuttamalla harhojani fanijournalistina olemisesta tehden muistiinpanoja ja haastatteluja. Ei, kuljin aikataulu kädessäni paneelista tai luennosta toiseen, imien kaiken uuden, jännittävän ja kummallisen tiedon kuin sieni.

Ensimmäistä kertaa kumpikaan meistä näki mangaa, jota korjattiin nopeasti talteen pari albumia. Ostimme ensimmäiset Tähtivaeltajamme. Se todettiin nopeasti olevan maailman paras lehti missä tahansa kategoriassa, ikinä. Lauantai-iltana Philip K. Dick -monologi Perille asti, puutarhan perille piti vastaavasti korottaa parhaaksi teatteriesitykseksi koskaan.

Yövyttyämme huoneistohotellissa - K-18-iltabileisiin emme tietenkään uskaltaneet yrittää - palasimme heti sunnuntai-aamusta Coniin, seuraamaan sarjakuva-aamupäivää. Tässä vaiheessa elämääni en luonnollisestikaan ollut lähes päivittäisessä yhteydessä eri sarjakuva-ammattilaisiin. Osittain tämän takia Petri Hiltusen esitelmän seuraaminen eturivistä oli poikkeuksellisen pysäyttävää. Fanittamani piirtäjän näkeminen elävänä oli jotain, mitä en ollut aiemmin kokenut. Tuolloin asiasta mitään tietämättömänä sarjakuvan tekeminen vaikutti jonkinlaiselta transendentaaliselta prosessilta: miten joku kykeni siihen ilman ylimaallisia kykyjä? Muutenkin luontaisen karismaattisen Hiltusen esityksen seuraaminen lähenteli siten suorastaan hurmoksellista kokemusta.

Eritysesti Teräspersilja-sarjakuvan esittely vakuutti nerokkuuden olevan läsnä yliopiston seminaarihuoneessa. Samassa tilaisuudessa Hiltunen valitti sitä, että hänen sarjakuviensa nimiä ei koskaan opita oikein. Jo tuolloin Praedor-sarjoja työstävä piirtäjä oli ehtinyt väsähtää toistuviin tiedusteluihin “Predator-sarjakuvistaan”. Luonnollisesti siis luennon jälkeen uskaltauduin lähestymään Hiltusta ja kysymään missä Tähtivaeltajan numeroissa se “Teräsperse” -sarjakuva ilmestyi. Ystävällinen mies neuvoi oikean lehden eikä edes kehdannut oikaista lapsustani.

Sittemmin pääsimme pakoon Vilppulaa. Lienee osin sattumaa, mutta Jukka muutti Jyväskylään, jossa asuu edelleen kihlattunsa ja lemmikkieläinlauman kanssa; minä taas siirryin Hämeenlinnan kautta Helsinkiin. Liikumme edelleen normaalipainoindeksin alarajoilla, mutta löysimme paremmin istuvia t-paitoja luovuimme viiksistämme. Pidämme edelleen yhteyttä, tapaamme ja päästämme sisäiset nörttimme ulos kävelylle.

Itsekin satunnaiseksi kulttuuritapahtumien järjestäjäksi valmistuneena voin aina epäilyksen hetkinä palata vuoteen 1995 ja pohtia niitä kahta hintelää poikaa, jotka kahden päivän aikana näkivät maailman kokonaan uudesta, jännittävästi vinksahtaneesta perspektiivistä. Jokainen tapahtuma on jonkun ensimmäinen – muisti hän suosikkinsa sarjakuvien nimet tai ei.


(Loppuhuomio: nyt oikolukiessani tätä artikkelia havaitsen, että olen jo kirjoittanut tästä aiemmin. Minun pitäisi hankkia sihteeri, tai jotain.)

Savukkeita ja sarjakuvia

Poltan toisinaan. Kun tarvitsen aikaa pohtia, vaikkapa näin kirjoittaessani, astun ulkoilmaan jaloittelemaan ja sytytän yhden tyttömäisistä menthol extra slimeistäni. Norkoilen sisäpihoilla tai kadunkulmassa, imen keuhkoihini myrkkyä ja ajattelen.

Se on saastainen tapa, myönnän, mutta kehoni on omani, ja saan väärinkäyttää sitä miten haluan. Tupakka on muutakin kuin addiktio: se on nautintoaine, se on sosiaalinen rituaali, se on romantisoitu pahe.

Tupakoinninvastaista valistusta on ollut yhtä pitkään kuin tupakkaakin. Sinänsä rationaaliset tupakanvastaiset terveysargumentit, tupakkateollisuutta perustellusti demonisoivat kampanjat ja enemmän tai vähemmän tolkulliset lait (odotan mielenkiinnolla kesällä voimaan astuvaa uutta tupakkalakia) joutuvat kuitenkin kamppailemaan syvälle popkulttuuriin upotettua ehdollistamista vastaan. Tupakointi on perinteisesti esitetty vaarallisten miesten ja kohtalokkaiden naisten paheena ja kun näemme tupakoivan ihmisen, nämä assosiaatiot saattavat nousta mieleen. Vastaavasti saatamme haluta näitä ominaisuuksia itsellemme, toteutamme mallioppimista suoraan Fredric Werthamin painajaisista ja sytytämme yhden.

Sarjakuvatkaan eivät ole syyttömiä tupakoinnin glorifiointiin. Todistaakseni, että sarjakuvat ovat välillisesti haitallisia terveydelle – ja että Wertham oli oikeassa, vaikkei käsittääkseni tupakointiin sarjakuvissa kantaa ottanutkaan – esittelen muutaman merkittävän tupakkamiehen amerikkalaisista sarjakuvista, joille olen herkässä iässä altistunut.

Jos saan keuhkosyövän, syytän sarjakuvia.


Spider Jerusalem:
Warren Ellis ei ainoastaan käytä tupakointia sarjakuvissaan, hän tekee sarjakuvia tupakoinnista. Pahimmilaan Ellisin pakkomielle näyttäytyi Switchblade Honey -tieteissarjakuvassa, jossa hahmot väänsivät sivutolkulla kättä siitä, saako avaruusaluksella polttaa. Transmetropolitan-sarjakuvan sankaritoimittaja Spider Jerusalem käyttää sekaisin kaikkia maailman mömmöjä, mutta useimmiten näemme hänet juuri polttamassa. Ellis on vannoutunut tupakoitsija itsekin, huolimatta ilmeisistä hengitystievaikeuksistaan. Tavattuani Ellisin syksyllä 2006 minulla oli useampikin tilaisuus polttaa miehen kanssa. Se, pidän tätä yhtenä viimeaikaisen elämäni kohokohista tarkoittanee, että elämäni ei ole keskimäärin erityisen kiinnostavaa.

Jesse Custer:
Olen pahoillani, Tex Willer- ja Blueberry-fanit, mutta paras sarjakuvacowboy on Garth Ennisin Preacherin Jesse Custer. Oikeudentajuinen, mutta vanhanaikainen ja ylpeä Custer on syvästi inhimillinen hahmo, joka tiivistää olennaisen arkkityyppisestä lännensankarista. Kiroilemisen, ryyppäämisen ja äkkipikaisuuden lisäksi Custerin paheisiin kuuluu tietysti myös tupakointi – käyttääpä hän kerran jumalallista käskyvoimaansa poistaakseen ravintolan tupakointikiellon. Marlboro-mies Custer ei kuitenkaan ole, vaan käryttää punaisia Lucky Strikeja.

Joka ikinen hahmo Sin Cityssa:
Frank Miller noir-pastissi Sin City on vastustamattoman keskenkasvuinen adrenaliinipaukku; täydellinen sarjakuva, jos olet viisitoistavuotias. Sarjakuvan melkein jokaisessa kohtauksessa kovat jätkät ja gimmat polttavat, ketjussa, tauotta. Jatkuvan polttelun vaarat lienevät Sin Cityn kovisten mielissä toissijaisia, sillä sarjakuvan hahmojen elinikäodotus on noin pari sivua (elokuvassa vajaat viisi minuttia). Elä lujaa, kuole nuorena, jätä pahanhajuinen ruumis.

Nick Fury:
Marvelin viilein salainen agentti Nick Fury on sikarimiehiä. Mielestäni sikarin polttaminen tuntuu jokseenkin samalta, kun joku ulostaisi suuhuni samalla kun toinen hakkaa vasaralla aivojani, mutta ilmeisesti Fury on eri mieltä. Marvelin päätoimittaja Joe Quesada kielsi taannoin tupakoinnin Marvelin sarjakuvissa, vedoten niiden antavan huonon esimerkin nuorille lukijoille. Päätökseen vaikutti ymmärrettävästi Quesadan oman isän kuoleminen keuhkosyöpään. Kaikkiin Marvel-sarjakuviin tupakointikielto ei kuitenkaan vaikuttanut: kun Nick Fury kohtaa Tuomarin Garth Ennisin mainiossa, ainoastaan aikuisille suunnatussa albumissa Punisher: Mother Russia, hänet esitellään kohtauksessa, jossa hän sytyttää havannalaisensa suihkukoneen savuttomassa matkustamossa.

Wolverine:
Muistatteko, kun Wolverine oli vielä kiinnostava hahmo, joka ei esiintynyt joka toisessa Marvel-lehdessä joka toinen kuukausia ja kun hänellä ei ollut sataa kloonia tai äpärää juoksemassa ympäriinsä? Minä muistan, hämärästi. Psykoottisella tappajamutantilla on kuolematon ja taudeille immuuni keho, joten hän voi polttaa sikareitaan huoletta – tai poltti aiemmin, ennen Marvelin siistimispolitiikkaa.

Möykky:
Ben Grimm, varhaisin Marvelin kroonisista sikaripureskelijoista on vangittu hirviömäiseen kivikehoon, mutta silti osaa nauttia elämästä. Möykyn kamu Reed Richards poltti muistaakseni piippua - mikä paremmin symboloisi hahmon statusta isähahmona? - villillä 60-luvulla, mutta tapa on sittemmin häipynyt jonnekin. Ihmenelosiin kuuluu tietysti myös Liekki, joten Benilla ja Reedilla on aina sytkäri mukana jos Tohtori Doomin juonien estämisen välissä ehtivät pitää tupakkitauon.

John Constantine:
Lontoolainen maagi John Constantine on sarjakuvatupakoitsijoista olennaisin. Constantine on Alan Mooren luoma hahmo. En tiedä, onko Moore varsinaisesti tupakoitsija, mutta jotain hän polttaa. Ensiesiintymisessään Mooren kirjoittamassa Swamp Thingissä Constantinella on savuke kädessään. Constantinen paheet nousevat pääosaan Garth Ennisin kirjoittamassa Dangerous Habits -kokonaisuudessa, jossa keuhkosyöpään kuoleva Constantine tekee sopimuksen paholaisen kanssa parantuakseen. Kun hän onnistuu puijamaan Saatanaa ja paranee, ensimmäiseksi hän sytyttää yhden Silk Cuteistaan. Kaikin puolin epäonnistunut filmatisointi tarinasta (Constantine, 2005) ymmärtää hahmon traagisesti väärin: kun Keanu Reevesin esittämä Constantine lopussa toipuu sairaudestaan, työntää hän suuhunsa nikotiinipurkkaa. Ei näin! Sarjakuvan Constantine on tuhannesti kiinnostavampi, ristiriitainen hahmo joka on valmis riskeeraamaan maailmanlopun vehkeillessään Paholaisen kanssa saadakseen jatkaa tupakointia.

Se, naiset ja herrat, on addiktiota.