Katuoja palaa

Olen Otto Sinisalo. Luen sarjakuvia, ja siksi minä juon.

Olen kirjoittanut sarjakuvista nyt kahdeksisen vuotta. Merkittävä osa teksteistä on julkaistu Katuoja-blogissa, ensin Kalaksikukko-verkkolehden alaisuudessa, sittemmin Blogger-blogipalvelun kautta. Nyt Katuoja muuttaa jälleen, tällä kertaa Suomen sarjakuvaseura RY:n Sarjakuvablogit.com -palveluun.

Blogger-palvelu on lopettamassa tuen FTP:n yli julkaisulle, joten Katuojan päivittäminen nykyisessä osoitteessaan muuttuu mahdottomaksi. Katuoja siirtyy nyt Wordpress-sovelluksen päälle rakennetun Sarjakuvablogit.com -sivuston alaisuuteen. Ja totta puhuen, oli jo aikakin.

Lukuisista keksinnöistäni Sarjakuvablogit.com saattaa olla paras. Se on vähän päälle vuoden ikäisenäkin kerännyt merkittävän joukon eteviä kotimaisia sarjakuvapiirtäjiä julkaisemaan luonnoskirjojaan ja nettisarjakuviaan. Sellaisena palvelu on tärkeä osa suomalaista sarjakuvakenttää. Puhun "keksinnöstäni", koska satuin eräänä krapulapäivänä Sarjakuvakeskuksen takahuoneessa ehdottamaan, että voisimme Sarjakuvaseuran nimissä tarjota sarjakuville räätälöidyn vaihtoehdon Vuodatus.net:ille ja vastaaville kotimaisille blogipalveluille. Muutaman päivän kuluttua kommentistani palvelin oli hankittu, blogialusta asennettu ja ensimmäiset blogit perustettu - kaikki ilman minkäänlaista työpanosta minulta. Sarjakuvablogit.com -palvelua ylläpitää joukko eteviä Sarjakuvaseuran työntekijöitä, mutta olenkin aina pitänyt itseäni enemmän ideamiehenä kuin toteuttajana. (Tämä ei estänyt minua ottamasta vastaan Kemin sarjakuvapäivien Lehti-Lempi -palkintoa, tosin.)

Joten: alkaen tästä viikosta, Katuojaa julkaistaan osoitteessa katuoja.sarjakuvablogit.com. Päivittäkää kirjanmerkkinne.

Hype: Lukuisasti palkittu

Vilkaisin juuri kalenteriani ja kas, Helsingin 24. sarjakuvafestivaalit ovat alkaneet! Festarisivuilla on luettavissa alusviikon ohjelma ja itse viikonloppuna nähdään päätapahtuma, lauantaina 12.9 ja sunnuntaina 13.9 Gloriassa ja lauantaina 12.9 Lasipalatsissa.



Itse en juuri esiinny tapahtumassa muutoin kuin sinne tänne säntäilevänä mustana varjona, mutta tänään keskiviikkona 9.9 olen puhumassa Kultturitehdas Korjaamolla, Salon Korjaamo -tapahtumassa suomalaisesta ja venäläisestä sarjakuvasta pietarilaiskollegani Dmitry Iakolevin kanssa. Tervetuloa kuuntelemaan - tilaisuus on maksuton.

Kirjoitusrintamalla olen tehnyt festareiden takia mahdollisimman vähän. Juttujani kuitenkin löytyy Sarjainfo-lehden numerosta 1/2009, jota myydään nyt numeron 2/2009 rinnalla hyvinvarustetuissa liikkeissä. Ykkösnumerossa haastattelen Karstein Vollea ja arvioin sarjakuvia. Lisäksi olen arvioitavana, kun pienlehtipalstalla Reetta Laitinen kirjoittaa Etusivu-omakustannesarjakuvastani. Ensimmäinen saamani sarjakuvakritiikki!

Sarjainfo on aina ollut laatujulkaisu, mutta nyt se on myös todistettu: lehden toimitus pokkasi Kulttuurilehtien laatupalkinnon viime viikolla. Tästä uutisesta järkyttyneenä päätimme saman tien etsiä uuden päätoimittajan. Jos laatuzinen toimittaminen ja kehittäminen kiinnostaa, vilkaisehan työnhakuilmoitustamme.

Perjantaina ilmestyvässä Vihreä lanka -lehdessä julkaistaan artikkelini "Viisi valhetta sarjakuvasta". Otsikko saattaa kalskahtaa tutulta manga-aiheista kolumnisarjaani lukeneille, mutta valheet ovat kokonaan uusia.

Hype: Kultaturbo

Täytin 30 ja ainoa mitä sain, oli tämä henkilökultti:

Klikkaa suuremmaksi, tulosta ja ripusta ala-asteesi tai seurakuntasi ilmoitustaululle! (Taide: Pertti Jarla)

Kulteista puheenollen, voit nyt alkaa "seuraajakseni" Twitter-mikroblogipalvelussa, joka on suosittu tapa välittää tarpeettomia tiedonmurusia, päivityksiä syömistäsi voileivistä ja muuta tekstisaastetta. Yritän käyttää ko. palvelua kirjaamaan lyhyitä päivityksiä ja linkkejä, jotka liittyvät - aivan, arvasitte! - sarjakuviin. Päästöjäni voi lukea kirjautumatta palveluun Twitter-sivuni kautta.

Vuoden 2008 Muutoksen illuusio -luentokiertueeni palaa yllättäen, tällä kertaa Ouluun. Ensi torstaina 20.8, osana Oulun taiteiden yön ohjelmaa, luennoin supersankarisarjakuvien historiasta Oulun kaupunginkirjastossa. Paikalla on muutakin sarjakuvaohjelmaa, muun muassa Jaana Suorsan satutunti, Mikko Jylhän sarjispaja ja näytös Watchmen-elokuvasta.

Stahanovilainen tietotyön sankari ja kollaboraattorini Rami Rautkorpi on onnistunut korjaamaan Suomen sarjakuvaseura ry:n Sarjakuvablogit.com -palvelun tehokkuusongelmat, tai ainakin osan niistä. Nyt suomalaisen nettisarjakuvan ykkösportaali toimii taas jouhevasti!

Aikanaan kirjoittamani NaNoWriMo-romaani ei ole "yllättäen" vieläkään löytänyt julkaisijaa - minulla on vasta 7 hylkäyskirjettä eri kustantamoilta - mutta sitä on myös luettu. Tuoreeltaan teoksen arvioi Mari Ahokoivu blogissaan ja nyt arvostelun on tehnyt jäljittelemättömään tyyliinsä Tuukka Teponoja. Myönnettäköön, että molemmat hävisivät marraskuisen vedonlyöntimme siitä, kuka kirjoittaa pisimmän kirjan, häviäjien ollessa velvollisia kuvittamaan ja arvioimaan voittajan teoksen. Lyhyempään tulokseen päätyneet Ahokoivu ja Teponoja ovat nyt julkisesti maksaneet velkansa.

Ahokoivusta puheen ollen: taiteilijan esikoisalbumi ilmestyy syyskuussa. Ahokoivu on pitkäaikainen yhteistyökumppanini, joka on muun muassa kuvittanut kirjoittamani Anime-lehden kolumnit, joten suositukseni saattaa olla puolueellinen. Mutta silti: käykää ostamassa Löydä minut tästä kaupungista. Olen nähnyt luonnokset ja ne näyttävät fantastisilta.

Seitsemän vuoden kutina

Minä olen Otto Sinisalo. Tervetuloa Katuojaan.

Tänään olen kirjoittanut sarjakuvasta 7 vuotta päivälleen. Ensimmäinen Katuoja-palsta ilmestyi Sfnetin uutisryhmiin 4.2.2002 ja sarjakuvaharrastukseni on sittemmin sanotaanko nyt vaikka laajentunut hieman. Mutta sen sijaan, että märehtisimme nostalgiassa, katsomme tulevaisuuteen. Alla on joitain satunnaisia poimintoja sarjakuvavuodelle 2009.

Hyvältä näyttää, 2009.

Sarjakuvat ovat olleet ideapolttoainetta Hollywoodille jo vuosia eikä sarjakuvasovitusten määrä tunnu ainakaan vähentyvän satunnaisista flopeista huolimatta. Toissaviikolla minulla oli kyseenalainen kunnia nähdä Rami Rautkorven siipimiehenä Frank Millerin esikoisohjaus The Spirit, joka jää elokuvahistoriaan hämmentävässä epäpätevyydessään. The Spirit on elokuva, joka ei tule unohtumaan, niin poikkeuksellisen käsittämätön se on. Sillä ei ole väliä, että se perustuu Will Eisnerin arvostettuun sarjakuvaan. Spirit ei koskaan hahmona ollut merkittävän ikoninen – hän on tyyppi, jolla on hattu – vaan tärkeintä oli Eisnerin kyky tehdä näkemyksellisiä sarjakuvatarinoita. Sillä on väliä, että elokuva koostuu kohtauksista, jotka sukeltavat niin syvälle nolostuttavaan campiin, että syöksyvät kaiken hyvän ja oikean läpi jonkinlaiseen pelkästä huonoudesta koostuvaan meta-maailmankaikkeuteen. The Spirit on merkkipaalu sarjakuvaelokuvissa ja kenties elokuvassa yleensä. Se on niin järjetön, että sille ei yksinkertaisesti löydy vertailukohtaa.

Vuoden 2009 kenties tärkein filmatisointi on Zack Snyderin Vartijat-sovitus. Olen varovaisen optimistinen mitä hankkeeseen tulee, vaikka sarjakuvakerrontaa uudistaneen Watchmenin sovittaminen elokuvaksi on ideana yhtä mielekäs kuin minun sohvani sovittaminen musikaaliksi. Snyder on kuitenkin tehnyt jo kaksi sovitusta – Kuolleiden aamunkoiton ja 300:n – ja molemmissa hän on todistanut ymmärtävänsä alkuperäismateriaalia. Vartijoiden ensi-ilta on maaliskuussa ja minä olen jo nyt hieman innoissani.

Leffojen menestyksestä huolimatta yhdysvaltalaisten valtavirran sarjakuvakustantamojen tulevaisuus näyttää juuri nyt sangen ankealta. Ainakin Marvelia ja DC:ta uhkaa taloudellinen ahdinko lukijamäärien pudotessa ja yksittäisten lehtien hinnan kasvaessa. Nostamalla 22-sivuisen läpyskän kansihinnan neljään dollariin ovat kustantajat tuominneet perinteisen jenkkisarjakuvan syvemmälle marginaaliin.

Eiffel-torni on menettänyt järkensä! (Umbrella Academy)

Sekä Marvel että DC ovat jo pitkään tarponeet myös luovassa konkurssissa, siirtyen aavistuksen epätoivolta haiskahtaen megacrossoverista toiseen. Huolestuttavampaa on, että ainakin DC:n kymmeniin lehtiin levinneet tarinapökäleet ovat näemmä onnistuneet mahdottomassa: ne ovat tehneet Grant Morrisonista keskinkertaisen. Sekä Morrisonin kirjoittamat Final Crisis ja Batman R.I.P ovat saaneet murska-arvioita kautta linjan. Naurettavinta tässä on se, että Morrison on vastuussa 90-luvun lopun JLA:sta, yhdestä kaikkien aikojen parhaasta mainstream-supersankarisarjakuvasta.

Muutenkin yhdysvaltalainen popsarjakuva näyttää sangen ankealta ainakin minun näkökulmastani. Suosikkikirjoittajani ovat joko väsähtäneet kuten Morrison, kadonneet kuten Alan Moore tai jääneet polkemaan paikoilleen kuten Garth Ennis ja Warren Ellis. Tämä surettaa minua, koska pidän hyvästä genresarjakuvasta ja tietyntyyppiset genretarinat toimivat parhaiten juuri sarjakuvina.

Pystyn kylmiltäni nimeämään ainoastaan kourallisen amerikkalaisia sarjakuvia, joiden ilmestymistä odotan aidosti. Kieron Gillenin ja Jamie McKelvien Phonogramin ensimmäinen osa oli jotain merkillisen uutta ja jatko-osa The Singles Club tuntuu vieläkin kiinnostavammalta. Viimeaikainen ihastukseni on ollut Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim -sarja, josta aion myöhemmin kirjoittaa pidemmin. Sarjan viimeiset 3 osaa ilmestyvät ilmeisesti kaikki vuonna 2009. Lisäksi tänä vuonna nähdään jatkoa Gerard Wayn ja Gabriel Bán Umbrella Academylle, joka oli paras viime vuonna lukemani englanninkielinen sarjakuva. Tapa, jolla Way ottaa supersankarigenren haltuun ei ole vähempää kuin ilmiömäinen: jos pidät supersankarigenrestä, lue Umbrella Academy tai lyö itseäsi, koska olet tyhmä. Aion myös antaa Grant Morrisonille uuden mahdollisuuden, koska olen heikko: jatko-osa vuoden 2004 sydäntäsärkevälle Seaguylle ei voi olla huono, eihän?

Jenkkimainstreamia suomessa julkaiseva Egmont kustannus jatkaa Spider-Manin ja X-Menin julkaisua. Paradoksaalista kyllä, suomalaisissa Marvel-julkaisuissa on viime aikoina nähty kohtalaisen hyvää viihdesarjakuvaa. Hämähäkkimiehessä hiljattain tapahtunut konseptin osittainen uudelleenkeksiminen on ärsyttänyt faneja, mutta sen jälkeen on nähty toimivimpia Hämähäkkimiestarinoita vuosiin. Samoin Ryhmä-X:ssa käynnistynyt pitkä tarinakokonaisuus tuntuu pitkästä aikaa seuraamisen arvoiselta. Toisaalta koska Egmont julkaisee suomessa vain murto-osan yhdysvalloissa ilmestyneistä tarinoista, kustantamon on mahdollista poimia kirsikat kakusta ja jättää yhdentekevät täytesarjat julkaisematta.

Ei, ei Daada books!

Suomessa sarjakuvavuosi alkoi lopetusilmoituksilla: Marko Turusen ja Annemari Hietasen luotsaama Daada books on lopettamassa kustannustoimintaansa ja samoin pillit pussiin laittoi Happy Horse -kollektiivi. Daada on potkinut jo vuosia tutkainta vastaan tuoden markkinoille eurooppalaista laatusarjakuvaa, jota kukaan ei ole edes osannut toivoa: Martin tom Dieckia, Anke Feuchtenbergeria, Yvan Alagbéa. Happy Horse on puolestaan jaksanut viihdyttää vilpittömällä halullaan järkyttää sarjakuvilla, kuin yli-innokas sarjakuvia piirtävä koiranpentu. Toisinaan kollektiivi on onnistunut julkaisemaan kirotun terävää mustaa huumoria, parhaimpina ehkäpä Jukka Tiluksen välähdyset nyrjähtäneestä sielunmaisemasta. Happy Horsen tekijät onneksi jatkavat sarjakuvien tekemistä omilla tahoillaan ja Daada julkaisee loppuun vinkeän Ufoja Lahdessa -lehtisarjan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kiinnostavaa suomenkielistä materiaalia olisi tulossa myös vuonna 2009. Yhdeksänkymmenluvun lopun totaalisen käännössarjakuvalaman merkkejä ei ole ainakaan vielä ilmassa. Esimerkiksi Like kustannus on julkaisemassa Alison Bechdelin Fun Home -sarjakuvan suomeksi nimellä Hautuukoti. Bechdelin omaelämäkerralinen muistelmateos saattaa paperilla kuulostaa toivottoman kliseiseltä omakustannesarjakuvalta: Fun Home maalaa rehellisen kuvan tekijän vaikeasta isäsuhteesta ja heräämisestä homoseksuaalisuuteen. Bechdel on kuitenkin riittävän hauska ja terävänäköinen nostaakseen kokonaisuuden merkittävästi triviaalia muistelmateosta kiinnostavammaksi.

Huuda Huuda -pienkustantamo on nousemassa täyttämään muun muassa Daadan jättämää aukkoa linjakkaalla kustannusohjelmallaan. Kustantamon maaliskuun uutuuksista kiihottavin on Ruppert ja Mulot -kaksikon Uhkapeliä. Sen sisällöstä en tiedä käytännössä mitään, mutta herrojen ensimmäinen suomennos Apinatarha kirvoitti minut aikanaan puhumaan siitä vuoden 2007 käännössarjakuvatapauksena. Kiinnostavaa on myös se, että Huuda Huuda on julkaisemassa Yong-Deuk Kwonin Yölinjalla-sarjakuvan, ollen harvinainen esimerkki suomalaisesta sarjakuvakustantamosta, joka julkaisee aasialaista indieta.

Mainstream-mangaa nähdään edelleen kioskihyllyjen täydeltä. Alkuvuoden tärkeimpänä käänteenä suomalaisessa mangakentässä oli Punainen Jättiläinen -pienkustantamon myynti Sangatsu manga -linjan omistavalle Tammelle. Toivon mukaan resurssien keskittäminen johtaa uskaliaampiin julkaisuhankkeisiin. Tällä hetkellä seuraamisen arvoisia mangasarjoja suomessa ovat lähinnä jännäri Death Note (Egmont) ja klassinen ekoscifi Tuulen laakson Nausicaä (Sangatsu).

Mitä tulee suomalaiseen sarjakuvaan, henkilökohtaisena suosikkinani jatkaa lannistumaton Jyrki Nissinen, jonka jokaisessa Borgtron-lehdessä on jotain naivistisen nerokasta. Lehteä julkaisee Zum Teufel -kustantamo, joka on myös vastuussa viime vuoden parhaasta kotimaisesta albumista, Nissisen Yli 10 000 koiran koiranäyttely -sarjakuvaromaanista.

Muuten kotimaisen sarjakuvan kiinnostavimmat laineet liplattavat Internetissä. Sarjakuvablogista on muodostumassa eräänlainen uusi sarjakuvan underground, paitsi ainoastaan esteettisessä mielessä. Suosituimpien blogien päivittäiset kävijämäärät kun saattavat hyvinkin olla nelinumeroisia. Marraskuussa esitelty Sarjakuvablogit.com -sivusto on nykyisellään tärkein keskus suomalaiselle nettisarjakuvalle.

Vuoden 2009 ankeat talousnäkymät eivät ainakaan toistaiseksi ole vaikuttaneet kotimaisiin sarjakuvatapahtumiin. Tampere kuplii -tapahtuma poreilee keskuuteemme jälleen maaliskuussa, 27.3 – 29.3. Olen jälleen osallistumassa tapahtuman ohjelmaan.

Samoin tulen esiintymään FinnCon-AnimeConissa, joka järjestetään tällä kertaa Helsingin kaapelitehtaalla.10. - 12.7. Riemukseni mustapukuisten sci-fi-harrastajien ja nuorien cosplayaajien keskelle laskeutuvat kaksi kirjailijasuosikkiani, George R. R. Martin ja Alistair Reynolds.

Näiden ohella järjestetään jälleen Kemin sarjakuvapäivät sekä noin tuhat erilaista con-päätteistä tapahtumaa sekä tietysti henkilökohtainen silmäteräni Helsingin sarjakuvafestivaalit, jotka järjestetään 12. - 13.9 Gloriassa ja Lasipalatsissa. Olen juuri laittamassa niin sanotusti bändiä takaisin kokoon, festaritalkoot kun ovat jokseenkin ympärivuotiset. Jos puoletkaan suunnitelmistani toteutuvat, voin luvata, että kunniavieraslista tulee olemaan kerrassaan tavallistakin merkillisempi. Muina vuodenaikoina Helsinkiläisen sarjakuvakulttuurin sydämenä toimii Kallion Sarjakuvakeskus.

Katuojan ohella tekstejäni tulee myös vuonna 2009 ilmestymään säännöllisesti Anime-lehdessä, Sarjainfossa ja Tähtivaeltajassa. Kaikki ovat siis laatujulkaisuja!

Tältä näyttää uusi sarjakuvavuosi ja Katuojan kahdeksas vuosi. Nyt: juhlitaan kuin olisi 2009.

Hype: Kerää koko sarja

Lumonetti on julkaissut suuressa viisaudessaan kirjoittamani arvion, jossa paloittelen Stephen Kingin romaaneihin perustuvan Musta torni -sarjakuvan toisen osan sekä Lordi 3: Verensininen -albumin. Rami Rautkorpi kirjoitti kolmannesta Lordi-sarjakuvasta jo aiemmin Katuojaan ja hän myös piti sarjakuvasta enemmän kuin minä. Mahdottoman kehno ei Verensininen kuitenkaan ollut ja vertailussa täysin tarpeettomaan Mustaan torniin, Lordi suorastaan loistaa.

Anime-lehden numerossa 32 jatkuu kolumnisarjani Bedefiili muistelee. Ja kyllä, annoin palstalleni nimen viimeisenä aamuyönä ennen ensimmäisen kolumnin deadlinea, ja se näemmä kelpasi. Sarjan kolmannessa osassa jaan vinkkejä manga-tapahtumia järjestäville tahoille ja yritän varmistaa, ettei minua kutsuta enää yhteenkään mangapaneeliin, ikinä, siinä todennäköisesti onnistumatta.

Tässä kuussa olen myös vieraillut Amerikan Yhdysvaltojen jännittävässä fantasiamaailmassa, New Yorkin maagisessa kaupungissa. En nähnyt Hämähäkkimiestä, ja lentoyhtiö kieltäytyy silti antamasta rahojani takaisin. Englanninkielisen matkaraporttini voi lukea Af-Riikka -blogista.

Annotoitu Etusivu

24 tuntia sarjakuvaa -sarjakuvani on valmis. Sen nimi on Etusivu ja se on 48 sivua pitkä, koska halusin päteä.

Koska halusin myös noudattaa tapahtuman improvisaatiohenkeä, ulkoistin sarjakuvani ideoinnin: Rami Rautkorpi ympyröi minulle artikkeleita ja fraaseja Metro-lehdestä, joihin pohjasin tarinani.

Opin joitain asioita. Tavoitteeni oli tehdä kaikki mahdollisimman minimaalisesti. Jos en osaisi piirtää jotain, piirtäisin jotain muuta. Kävi ilmi, että maailma on täynnä asioita, joita en osaa piirtää. Itse asiassa suurin osa käsitteistä inhimillisen kokemuksen piirissä ovat taitojeni ulottumattomassa. Opin arvostamaan uudella tavalla Rob Liefeldia: peitä heikkoutesi, älä piirrä, mitä et osaa. Toisin sanoen, piirrä irvistäviä naamoja koko ajan. Lisäksi opin, että kynän hinkkaaminen paperia vasten on oudon tyydyttävää, silloinkin kun sitä toistaa lähemmäs 20 tuntia.

Valmiin työni voitte lukea Sarjakuvakeskuksen sivuilta. Jotkin kuvista näyttävät vielä olevan kääntämättä vaakaan, mutta korjausta odotellessanne voitte treenata niskalihaksianne.

Ja tässä ovat merkintäni, kirjoitettuna 24 tuntia sarjakuvaa -määräajan vielä umpeutumatta. Kyllä, saatan olla väsynyt.


ETU- JA TAKAKANSI: Nämä piirsin viimeisenä. Lukijakommentit keräsin netistä ja paikalla olijoilta.

SIVU 1: Aloitan dekompressiolla samalla, kun mietin mitä oikeastaan aion tehdä tarinalla.

SIVU 2: Tämä sivu on pelkkää hälyä, mutta muutaman sivun jälkeen keksin huomiovärit.

SIVU 3: Tämän sivun kompositioon olen verrattaen tyytyväinen. Viivassani näkyy - ja näkyy koko sarjakuvan läpi - Charles Schulz ca. vuosi ennen kuolemaansa -tyyppinen kosketus.

SIVU 4: Otsikkoruudut ovat vain yksi käyttämistäni keinoista lihottaa sivumäärää. Tässä episodissa alan käyttämään huomiovärejä sillä ilmeisesti tykkään yrittää värittää viivojen sisällä.

SIVU 5: Miltä näyttää pakkopaita? Ei ainakaan tuolta.

SIVU 6: Tämän sivun ensimmäisestä ruudusta pidän, lähinnä dialogin vuoksi. "Aha ha kulli" on jotain, jota olen varmaan pidemmänkin aikaa halunnut kirjoittaa.

SIVU 7: Ja nyt, puuvärejä. Minä nyt vaan tykkään värittää.

SIVU 8: Jokaisessa kappaleessa käytetään jotain uutta tekniikkaa, lähinnä ylläpitämään omaa mielenkiintoani. Myös: bongaa sukuelimet.

SIVU 9: Ruutuja, jotka ovat myös puhekuplia! Olen varmasti jonkinlainen nero.

SIVU 10: Lisää huomioväriä. Rusehtava, koska olemme kahvilassa. Myös: maailman jäykin ovenavausote.

SIVU 11: Brian Bendis -imitaationi alkaa. Kynsien maalaaminen on mukana siksi, että halusin pitää kohtauksen liikkeessä. Ja värittää juttuja.

SIVU 12: Otan käyttöön vahaliidut. Tämä on hyvä, koska en pysty vahingossakaan piirtämään tarkasti mitään niillä, varsinkaan, kun ne alkavat murentua epämääräiseksi liidun varren päässä kulkevaksi mössöksi, jota yritän hinkata irti paperia vasten.

SIVU 13: Olen keksinyt mielestäni hyvän vitsin, joten jatkan sen polkemista hengiltä.

SIVU 14: Dinosauruksia!

SIVU 15: DINOSAURUKSIA!

SIVU 16: Tarinan ensimmäinen satunnainen ylävitonen. Jumalauta, osaan piirtää käden kahdessa asennossa, toinen joista on high five.

SIVU 17: Feidaamme ulos ennen pikkuhousujuttuja, joka lienee parasta kaikille.

SIVU 18: Olen perverssillä tavalla ylpeä "koirakuiskaajasta", sillä jouduin vähän aikaa miettimään, miten kirjoitan tarinaan koiran haastattelun ilman, että se vaikuttaa pakotetulta surrealismilta.

SIVU 19: Kusenkeltainen huomioväri merkitsee tästä eteenpäin teknisiä laitteita. Koska minä sanon niin. "Yli 40 koiran kenneli" on viittaus sekä lähteenä olleeseen uutiseen että Jyrki Nissisen Yli 10 000 koiran koiranäyttely -albumiin.

SIVU 20: Taavitsainen, koira joka seisoo aina sivuttain kameraan. Myös: kennelin nenättömän isännän omituisen irtonaiselta näyttävä parta.

SIVU 21: Ponnistan taiteelliset voimani äärimmillen ja kuvitan olkansa yli katsovan miehen.

SIVU 22: Toinen taidonnäyte: hahmo, jonka ilme muuttuu!

SIVU 23: Koiravisio alkaa. Ajattelin varmaan Grant Morrisonin WE3:a tätä työstäessäni, mutta tärkein motiivini oli käyttää paljon sivuja vähään asiaan. Ja päästä värittämään. Tai ehkä olin jo tässä vaiheessa koukussa tussihöyryihin.

SIVU 24: Koiravisio-osat on piirretty noin kello 24 tienoilla ja kolmen siiderin jälkeen. Taavitsaisen monologi mukailee silloista älyllistä kapasiteettiani. Sain sivun 24 valmiiksi kello 24. Tämä saattoi olla jonkinlainen välitavoite.

SIVU 25: Pidän ketjuista tällä sivulla. Ne olivat myös helppo piirtää.

SIVU 26: Tässä vaiheessa koiravisiolta alkaa loppumaan symbolit. Alemman ruudun väritysratkaisu johtuu laiskuudesta: alun perin ajattelin täysharmaata taustaa.

SIVU 27: Letku! Alempi keltainen muoto mukailee "ruokintakäden" hahmoa.

SIVU 28: Toistoa, joka johtuu laiskuudesta jälleen. Silti: kammottava käänne!

SIVU 29: Tästä sivusta pidän. Taavitsainen harmaata taustaa vasten välittää kohtauksen tunnelman tyydyttävästi.

SIVU 30: Miten helvetissä piirretään kännykkään puhuva ihminen? Ei ainakaan näin.

SIVU 31: Lisäsin harmaat huomiovärit tähän, koska ilman niitä sivu näyttää raivokkaan tympeältä. Myös hahmon satunnainen ylävitonen näyttää nyt siltä, että hahmo nojaa ikkunaan.

SIVU 32: Mitä tällä ihmisellä on päässään? Hattu? Hiukset? Ameeba? Kuka tietää. Onnettomuuden värit ovat jostain syystä Amppari-mehujään värit. Jostain syystä aina, kun yritin värittää tummanpunaisella, tartuin pinkkiin. Letkuttaja on myös pinkki, vaikka ajattelin sen olevan tummanpunainen.

SIVU 33: Päähenkilö savuaa kansion takana, koska päätin, että hän polttaa. Mutta koska sitä ei pohjusteta kuvalla, näyttää siltä, että hänen korvastaan nousee savua.

SIVU 34-35: Pidän lokikirjakohtauksesta siksi, että sain täytettyä sivutolkulla tilaa leikkelemällä. Lisäksi tässä kohtaa minimalismini toimii tyydyttävästi. Ja loputon keskustelu kiveksistä huvitti minua tässä vaiheessa, noin aamuviideltä.

SIVUT 36-37: Tässä on Etusivun kaksi onnistuneinta ruutua: kaksi värisöhröä, joihin innostuin piirtelemään spiraalikuvioita. Edelleen, tusseilla söhriminen on näemmä kivaa.

SIVU 38: Suomessa pitäisi olla lehti, jonka nimi on Toimintauutiset. Tässä vaiheessa olin jo päättänyt, että toimittajan työpiste on talon logon M-kirjaimen vieressä.

SIVU 39-40: Alkuperäiset lehtileikkeet, sivuntäytteeksi ja referenssiksi. Pornolehdet löytyivät todellisessa maailmassa Kiteeltä.

SIVU 41: Jos et tiedä mitä piirtää, piirrä lähikuva kasvoista. Kiitos, Rob Liefeld!

SIVU 42: Letkuttaja. Väri-jolla-on-naama-lookiin päädyin, kun tajusin että en oikeastaan tiedä, mikä Letkuttaja on. Pidän hänen repliikistään kylläkin.

SIVU 43: Rohkeita kokeiluja perspektiivillä, noin kello 7 aamulla.

SIVU 44-45: Kiihottavaa dialogia ja yritys vääntää tarina väkisin kokoon. Tässä hitaimmatkin lukijat ymmärtänevät, että en osaa piirtää yksinkertaistakaan hahmoa samalla tavalla peräkkäisiin ruutuihin.

SIVU 46: Halusin yhden ruudun, jossa toimittaja ja Letkuttaja ovat yhtä aikaa. Ja tässä se on.

SIVU 47: Vaikka Letkuttajan konsepti on hämärä, tämän punchlinen keksin jo aloittaessani. Kyseessä on vitsi, jolle on 48-sivuinen pohjustus. Pidän siitä silti: "Se on letku".

SIVU 48: Ylväs tavoitteeni noin aamukymmeneltä oli piirtää toimittaja loikkaamassa rakennuksesta. Sen sijaan pieni hahmo näytti taivaalla roikkuvalta hakaristiltä, joten peitin se lapulla ja turvauduin tärkeimpään kainalosauvaani, teennäiseen minimalismiin. Lopussa näemme tietty päähenkilön näkökulmasta "letkun". Tuplamittainen 24 tuntia sarjakuvaa -sarjakuva valmistui noin aamukymmeneltä.

Hype: Kahdeksantoista päivää

Mari Ahokoivun yllyttämänä aloitan lähtölaskennan Helsingin 23. sarjakuvafestivaaleihin. Epäilen vahvasti, etten kykene ylläpitämään päivitystahtia kovinkaan säännöllisenä, mutta ehtiessäni kirjaan tännekin havaintoja lähestyvistä Sarjisfestareista.

Yritän kirjata Katuojaan Festareista jotain näkemisen arvoista tai muuten merkillistä, jota en ehkä virallisessa tiedotuksessa erikseen nostaisi. Tämänpäiväinen merkintä on ote Helsinkiin (ja Vantaalle) vieraaksi saapuvan intialaisen Amitabh Kumarin Raj Comics -portfoliosta.

Supersankarifiktio ei ole vierasta Intiassakaan. Mutta kuten vaikkapa Bollywood-elokuvat, saattaa intilainen viihde näyttäytyä aavistuksen oudolta länsimaiselle yleisölle. Tässä on esimerkiksi kuva intialaisesta supersankarista tekemässä punnerruksia katossa, yhdellä kädellä:

Kuten tavallinen nagraj, mutta enemmän mascular.

Voi, Intia: kun et ole mielipuolinen, olet mielipuolisen mahtava.
.

Hype: Numeroitu ja signeerattu ensipainos

Virittäkää vastaanottimenne. Maanantaina 5.5. olen vieraana YleX Tänään -lähetyksessä klo 13.30. Tarkemmin sanottuna olen "YleX-leffavieraana" katsomassa Iron Man -elokuvaa jonkinlaisen supersankariasiantuntijan/kylähullun roolissa. Itse elokuva on sivumennen sanoen mainio. Yleensä supersankarileffoja painaa se, että ne yrittävät olla kaksi tarinaa: alkuperätarina ja jokin toinen tarina. Rautamiehessä alkuperätarina on koko tarina, joten se pysyy koossa esimerkillisesti. Mitä enemmän pohdin näkemääni, sitä enemmän minusta alkaa tuntua siltä, kyseessä saattaa olla toistaiseksi paras Marvel-filmatisointi.

Lumonetin puolella liityn Yotsuba&-sarjakuvaa ylistävien kuoroon. Arviossani käsittelen sarjakuvaa sen lukemisen vaivattomuuden kautta. Siinä tavassa, jolla Kiyohiko Azuma onnistuu tekemään kokonaisuudesta ikään kuin vahingossa luettavan on jotain lähes mestarillista. Lisäksi Yotsuba& on sarjakuva, jonka maailmankuvassa ei ole mitään negatiivista ja se on silti kiinnostava. Loputtomien keskikertaisten shojo- ja shounenmangojen tulvan keskellä Youtsuba& on se yksi kelluva puunpala, johon hukkuva voi takertua.

Hype: Lumonetti - Neverwhere

Olen tuottanut sisältöä. Arvioini Neverwhere-sarjakuvasta, tai tarkemmin "Neil Gaimanin Neverwhere" -sarjakuvasta, käsikirjoittajanaan Mike Carey, on luettavissa ilmaiseksi Lumonetin sivuilta.

Gaiman on kiinnostava kirjoittaja, mutta monin tavoin ongelmallinen. Olen nauttinut Gaimanin Miraclemanista ja tarpeettoman harvoin muistetusta Mr. Punch -sarjakuvasta sekä tietysti Sandmanista, joskin vain osittain. Gaimanin tuotanto ei kuitenkaan ole niinkään epätasaista, mutta tasapaksua. Gaiman lasketaan sarjakuvakirjoittajien mestariluokkaan, mutta Sandmanin parhaiden osien ohella hän ei lopulta ole tuottanut mitään ikimuistoista. Hänen viimeisimmät sarjakuvansa, Marvelin julkaisemat 1602 ja Ikuiset saivat välttäviä arvioita eivätkä lopulta olleet edes kummoisia myyntimenestyksiä.

Kenties Gaiman on jäänyt Sandmanilla luomansa maineen vangiksi. Häneltä odotetaan uutta, vastaavantasoista teosta, mutta englanninkielisen sarjakuvien tärkeimpiin lukeutuvan sarjakuvan jälkeen on vaikea ylittää itsensä. Katsokaa vaikka Art Spiegelmania.

Kuvia skenestä

"Mitä mulla oli ennen skeneä? Ei mitään. Ei siis mitään!"
- Sarjakuvataiteilija (nimi muutettu) Rooster-ravintolassa sunnuntaina 7.10.2007

ROBOTRABBIT
Ninni Aalto
Nettisarjakuva

Skenessä on kivaa, ja kun skene on Lahdessa, Lahdessa on kivaa. Kuinka kivaa, kysytte? Esimerkiksi näin kivaa ja näin.



Ninni Aallon RobotRabbit on tuore lisäys suomalaiseen sarjisblogikenttään. Aalto on kuitenkin kaikkea muuta kuin uusi tekijä. Hän on useita lehden- ja kirjankansia tehnyt kuvittaja, sarjakuvataiteilija, jonka töitä on julkaistu mm. Tähtivaeltajassa ja Schattenissa sekä pitkän linjan järjestöaktiivi. "Inessä skenessä", siis.

Sarjakuvablogien viehätys ja risti on siinä tavassa, jolla ne yhdistelevät luonnoskirjaa ja päiväkirjaa. Blogimerkinnät ovat usein hetken vaikutelmia tai hauskoja sormiharjoituksia. Parhaimmillaan sarjisblogimerkinnät ovat aidompia ja välittömämpiä kuin albumeihin tai lehtiin päätyneet työt. Syynä tähän on juuri matala julkaisukynnys, joka estää tekijää miettimästä sarjakuvaansa piloille. Toisaalta samasta syystä johtuen merkittävä osa blogisarjakuvaa on materiaalia, joka ei sellaisenaan kelpaisi paperijulkaisuun.

Aalto on parin viikon päivitysten perusteella siitä kiinnostava tekijä, että hänen työnsä ovat selkeästi hiotumpia kuin monien hänen kollegoidensa. Aallon piirroksissa ei ole luonnosmaisuutta kuin vain nimeksi: jos nämä ovat luonnoksia, Aalto piirtää valmista suoraan tussilla. Hänen viivatyössään on tarkkuutta ja voimaa, jossa voi nähdä vaikutteita Hernandezin veljeksiltä tai vaikkapa Terry Moorelta. Huomioitavaa on myös hänen sarjakuviensa huolellinen ja tarinan mukana elävä tekstaus.

Ensimmäisessä pitkässä blogisarjakuvassaan Aalto tarttuu vanhaan tuttuun standardiin, sarjakuvamuotoiseen röpöttelyraporttiin. Sisäpiirin skenevitsejä siis, mutta tarpeeksi etäältä kuvattuja ollakseen huvittavia myös sarjakuvassa esiintyviä hahmoja tuntemattomille. Aalto kunnostautuu myös karikatyyripiirtäjänä. Hän tavoittaa olennaisen ihmisen piirteistä ja saa heidät toimimaan sarjakuvahahmoina. Aalto myös piirtää ihmiset todellisuutta kauniimpina, rypyt siloiteltuna ja ruvet häivytettyinä. Minä tosin näytän Aallon sarjakuvissa vesipäiseltä mutantilta, mutta kyseessä voivat olla skenettämisen jäljet kasvoillani.

RobotRabbit on lisätty ainakin allekirjoittaneen selaimen kirjanmerkkeihin. Aalto on kyvykäs tekijä, jolta on ilmestynyt epätyydyttävän vähän julkaisuja. Toivon mukaan sarjakuvablogin päivittäminen aktivoi ja rohkaisee Aaltoa julkaisemaan lisää.

Tänäänkin moraalin rappeutumisessa

Muistatteko vielä toissaviikkoisen moraalin rappeuman? Jos ette, Comics Journalin blogissa on yhteenveto Internetin kahtia halkaisseesta pyykkikorikriisistä.

Marvel on kuitenkin päättänyt, etteivät tyttöjä kourivat lonkerot ja pyllistelevät supertyttöystävät riitä. Tämä Marvel Zombies -albumin viimeisin varianttikansi on aiheuttanut hysteerisiä oireita englanninkielisen maailman sarjisfaneissa:



Hyvä on, kuvassa on Mary Janen mätänevä ruumis flirttailemassa lukijalle. Pohdittavaksi jää, miksei hän ole pesemässä pyykkiä?

Linkkejä perjantaille

Hieman kiire, joten tässä pari linkkiä.

Aamulehti on alkanut julkaista sarjakuvasovitusta Risto Isomäen tieteisromaanista Sarasvatin hiekkaa. Sovituksen takana ovat Petri Tolppanen ja Jussi Kaakkinen ja alku ainakin vaikuttaa miellyttävältä eurotyyliseltä sci-fi-maalailulta, mitä nyt hahmot oksentavat jokaisessa ruudussa pakonomaista ekspositiota. Sivun mittaisten episodien yhteydessä on myös Risto Isomäen kirjoittama tiedepläjäys, jossa puretaan auki sarjakuvassa heiteltyjä käsitteitä. Sarjan toistaiseksi ilmestyneet osat voi lukea Aamulehden arkistosta. Kokonaisuus ilmestyy myöhemmin omana sarjakuva-albuminaan.

Laukaiskaa infodumppi! Käynnistäkää ekspositiomoottorit! Yleisössä on idiootteja!

Egmont on julkaissut lehtikioskeille uuden painoksen Frank Millerin ja David Mazzucchellin Batman: Ensimmäinen vuosi -sarjakuvasta. Mainio Ensimmäinen vuosi toimi pohjana toissavuotiselle Batman Begins -elokuvalle ja edustaa parhaimmistoa varhaiselta periodilta Millerin tuotantohistoriassa, joten kutsun myös Millerin selväjärkiseksi kaudeksi. Maininnan arvoinen julkaisu siis, mutta Egmontin verkkosivuilla ei ole nostoa aiheesta. Sen sijaan minulle kylläkin tarjotaan mahdollisuutta osallistua Skimbaajan nettikyselyyn. Voin voittaa laskettelulasit! Valitettavan taas kerran näyttää siltä, että julkaisijan koko korreloi negatiivisesti niiden kykyyn päivittää julkaisulistaansa webbisivuilleen.

Tällä viikolla moraalin rappeutumisessa

Seuraa tiivistelmä valituista The Beat -blogin artikkeleista viimeisten parin viikon ajalta. (Kun varastat, varasta parhailta, ja The Beat on The News Blog of Comics Culture, oman julistuksensa mukaan.)

Erektion ehkä muistattekin. Sen jälkeen tuli tämä patsas:



Tuolta näyttää, kun taitavan kuvittajan pikkutuhma pin-up -kuva muunnetaan palaksi muovia.



Adam Hughes on paras siinä, mitä Adam Hughes tekee, mutta hänellä on vielä opittavaa taiteen luonteesta. Vastaus hänen kysymykseensä, onko jokin seksististä tai naisvihaista, jos sitä ei ole tarkoituksella sellaiseksi tehty, on — kyllä se voi olla. Kukaan ei valitse kaikkia vaikutteitaan tietoisesti, ja hyvät tarkoitusperät ovat vain kadotuksen katukiviä.

Monilla meistä on tietenkin se etuoikeus, että pyykkikorin ääressä pyllistelevän naisen näkeminen ei herätä minkäänlaisia kysymyksiä omasta minäkuvastamme tai asemastamme yhteiskunnassa, joten Mary Jane -patsaan aiheuttamaa kohua kuvailtiin myös pelkkänä myrskynä vesilasissa, ja verrattuna siihen, mitä oli vielä tulossa, se olikin sitä.



Marvelin päätoimittajalla Joe Quesadalla ei ollut juurikaan sanottavaa Mary Jane -patsaasta, mutta tätä Heroes for Hire #13:n kantta hän kommentoi sanomalla, että a) hän ei ole tarpeeksi perillä mangasta tietääkseen, mikä tämä "lonkeroraiskaus"-juttu on, mistä kaikki puhuvat, mutta b) siitä ei kuitenkaan ole kyse tuossa, niljahirviöillä vain sattuu olemaan lonkerot, ja c) kansitaiteilija on nainen, ettäs tiedätte.

a) Tunne vihollisesi, sanoi Sun Tzu, mutta mitäpä Quesada tietäisi jonkun itämaalaisen tuotannosta. b) Niljahirviöillä sattuu olemaan lonkerot, joilla ne istuttavat muniaan toisten olentojen kehoihin, à la Alien. En muista, annettiinko Claremontin ikinä kutsua sitä raiskaukseksi, mutta lukisit nyt urpo edes oman firmasi sarjiksia. c) Kukaan ei valitse kaikkia vaikutteitaan tietoisesti, ei edes nainen. Jos vallitseva kulttuuri, oli se sitten itämainen tai länsimainen, väittää tuota normaaliksi ja positiiviseksi naiskuvaksi, miksi ei naistaiteilija, kaikkea hyvää tarkoittaen, omaksuisi sitä?

Ja ehkä suurin rikos tuossa kannessa on se, että sen mainostama lehti ei edes sisällä pornoa. Rehellinen porno on eri asia, mutta tuo on jotain paljon alhaisempaa, tuo on silkkaa... markkinointia.



Mistä päästäänkin viimeisimpään vaiheeseen moraalin rappeutumisessa. Seven Seas -kustantamo peruutti Kaworu Watashiyan Nymphet-mangan julkaisemisen englannin kielellä, koska sen sisältö osoittautui amerikkalaisille markkinoille sopimattomaksi. Kiire napata potentiaalisen menestystuotteen lisenssi johti siihen, että alkuperäinen julkaisupäätös tehtiin vain ensimmäisen kokoelman perusteella. Nymphet vaikutti huumorisarjakuvalta, jossa pikkutyttö yrittää saada opettajansa vaikeuksiin käyttäytymällä hänen seurassaan äärimmäisen sopimattomasti (kts. kuva), mutta vähitellen ihastuu häneen oikeasti.

Sarjan edetessä siitä paljastui jotain vielä pervompia piirteitä (en ole vielä onnistunut saamaan selville, tarkalleen ottaen mitä), ja kustantamon pomo Jason DeAngelis päätti tehdä julmaa väkivaltaa sananvapaudelle päättämällä olla julkaisematta jotain, mitä ei halunnut julkaista.

Yleisesti ottaen ei ole järkevää kommentoida sellaista teosta, mihin ei ole itse tutustunut. Siksi en voi kummemmin kommentoida Nymphetiä tai, kuten jotkut ovat tehneet, sen vertautumista Alan Mooren ja Melinda Gebbien Lost Girlsiin, joka on sitä aiemmin mainitsemaani rehellistä pornoa.



Se on ilmeisesti myös lapsipornoa. En todellakaan voi selventää asiaa, koska minulla ei ole tapana ostaa mitään niin kallista sarjakuvaa ilman, että olen ensin lukenut sitä (eikä sitä virallisesti saa myydäkään EU:ssa ennen vuotta 2008 Peter Panin tekijänoikeuksien takia). Olen kuitenkin lukenut Mooren Smaxin, joka on värikäs satuseikkailu, jonka sankari harrastaa sisarensa kanssa insestiä, tai kuten faaraot sitä kutsuivat, avioliittoa. Tabujen rikkominen on Mooren leipätyö. Tai ei ehkä sittenkään: Tabujen rikkomista hän harrastaa huvikseen, mutta hänen leipätyönsä on kuvitteellisten tarinoiden kertominen.

Minä valehtelin

- Muistatko, lukija, kun lupasin, että lopettaisimme päivittäisen sisällön tuottamisen?
- Aivan niin, Sinisalo. Sinä lupasit!



- Minä valehtelin.

Ahh laaaihd. Hieno, hieno elokuva.

Kuitenkin, olen palannut Kiinasta ja tämä on päivittäisten artikkelien sarjassa Katuojan sadas. Kiitokset Ramille, joka on aktivoitunut sarjakuvakriitiikkona poissa ollessani. Emmekä suinkaan ole lopettaneet: julkaisujonossa on vielä pari matkaraporttia ja epäilemättä lisää tekstejä Ramilta.

Tässä muutama pikku-ilmoitus sarjakuvan ja muun kulttuurin liepeiltä:

Kemin 26. sarjakuvapäivät lähestyvät ja lentoliput, tällä kertaa pohjoiseen, polttelevat taskussani. Kemin sarjispäivät elävät muutoksen aikaa. Tärkeän ja perinteisen tapahtuman rahoitus on muuttunut, samoin kuin organisaatiokin, mutta epäilemättä tuttu arktinen hysteria on ennallaan. Kemissä tapaat kaikki ne sarjistyypit, jotka tapaisit kotikulmillasikin, mutta nyt tapaat ne Kemissä! Ja vielä enemmän päissään kuin tavallista! Pysykää kanavalla Hotelli Merihovin aulasta käsin lähetettyjä krapulaisia tilannekatsauksia varten.

Ilja Rautsilla Helsingin Kalliosta on blogi, jota hän aikoo taasen alkaa päivittämään. Rautsi on leffakriitikko, jonka hämmentäviä, oman mielenterveytensä kustannuksella tekemiä sukelluksia kaikkea hyvää ja inhimillistä loukkaavan "elokuvataiteen" syövereihin voi lukea mm. Elitisti-verkkolehdestä. Uwe Bölliin ja Christopher Lambertiin pelottavalla intohimolla suhtautuva Rautsi on vimmaisimmissa kirjoittamishuum(e?)issaan yksi parhaista gonzoleffakirjoittajista, joita tiedän.

Halpaa kaljaa! Minä! Juomassa halpaa kaljaa! Myös: musiikkia. Hesan yliopiston vaihtoehtomusahörhöjen FOAM-järjestön Kevätjuhlassa Uudella ylioppilastalolla soitetetaan levyjä huomenna torstaina 24.5. klo 20 alkaen; sisäänpääsy ilmainen. Aiemmat kokemukset FOAM:in klubeilta ovat ainakin todistaneet laajaa ja hyvää makua uuden musiikin suhteen. Ja hei, halpaa kaljaa.

Kritix

Viettäkäämme hetki siinä väkevässä nerouden ahjossa, joka on Asterix. On kulunut hetki siitä, kun luin omistamani sarjan albumit läpi viimeksi, mutta nämä kolme kokoelmaa kontekstista irroitettuja ruutuja muistuttivat jälleen siitä, miten kirotun hauska Asterix oli, ja on edelleen.

René Goscinnyn ja Albert Uderzon sarjakuva edustaa edelleen parasta, jota keskieurooppalaisella pottunokkakoulukunnalla on tarjottavanaan. Goscinnyn kuolemaan päättyneen Asterixin kultakauden tarinat ovat toimintafarsseja väärällään nokkelia viittauksia, sanaleikkejä ja ensiluokkaista tarinankerrontaa. Niissä kevyt viihteellisyys yhdistyy rautaiseen ammattitaitoon ja ne on pakattu kannesta kanteen terävällä irvailulla politiikalle ja eurooppalaiselle kulttuurille yleensä. Lähes jokainen ruutu vie tarinaa eteenpäin ja lähes jokaisessa ruudussa on vitsi: Asterix on todellista kerronnan ekonomiaa.

Sarjakuvan klassikkolistoja kootessa Asterixin rinnalle - ja usein ohi - nostetaan Belgialaisen Hergén luoma Tintti. Vaikka ymmärrä Tintin historiallisen arvon ja Hergén kyvyt sarjakuvantekijänä, Tintti-sarjakuvat eivät vain ole erityisen kiinnostavia. Siinä missä Tintti tylsistyttää minut hengiltä, Asterix saa minut nauramaan. Ero on päähenkilöissä. Tintti on persoonaton, hajuton ja mauton ihmisen tahra joka elää vain suhteessa sivuhenkilöihinsä, Asterix ja Obelix ovat vereviä ja syvästi inhimillisiä. Ja Asterixin sivuhenkilötkin ovat hauskempia kuin Tintin.

Jos päätyisin baariin Tintin kanssa, yrittäisin vaivihkaa livistää paikalta. Asterixin ja Obelixin kanssa lähtisin koska vain viettämään pitkää viikonloppua. Villisikaa! Taikajuomaa! Orgioita!

Suomalaisia nettisarjakuvia: Sarjakuvakoulua

Peräänkuulutin taannoin sarjakuvamuotoisia sarjakuva-arvioita. Miksi ei käytettäisi sarjakuvaa sarjakuvakritiikin välineenä?


Huutooni on vastattu. Limingan sarjakuvalinjan blogissa on julkaistu sarja opiskelijoiden kurssilla piirtämiä harjoitustöitä, joissa kommentoidaan sarjakuvan välineillä tunnettuja laatusarjakuvia. Tulokset ovat vaihtelevantasoisia - jotkin julkaisuista ovat ilmeisen nopeasti kyhättyjä harjoitustöitä - mutta kiinnostavia yhtä kaikki.

Kurssin vetäjä Keijo Alhqvist on pyytänyt opiskelijoita käyttämään kohdesarjakuvan tyyliä ainakin yhdessä arvion ruudussa. Mikko Mäkelän Glömp 8 -arvio toimii tässä suhteessa hauskasti: koska hän käyttää kokoelman räikeää värimaailmaa, arvasin nopeasti mistä teoksesta oli kyse, vaikken sarjakuvan nimeä heti ensin Mäkelän työstä bongannutkaan. Joukon parhaassa arviossa, samaisen Mäkelän luennassa Doug Allenin Stevenistä käytetään niin Allenin piirrostyyliä kuin myös tämän tapaa rytmittää sarjakuviaan. Vielä kun Mäkelä ei erityisesti arvosta Allenin ulosantia, lopputulos on tyylipuhdas diss.

Rami "You can't believe it's not Ville Ranta" Selinin Chris Ware -arvostelu liikkuu kiinnostavasti eri linjoilla. Pidän Selinin jäljestä ja minulla oli ilo olla mukana valitsemassa häntä viime vuonna Kemin sprinttistrippikisan voittajaksi, mutta hänen päätöksensä arvioida Waren teosta käyttämällä ominta tyyliään ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Se välittää Selinin lukukokemuksen arvion lukijalle, mutta ei kerro Waresta juuri mitään. Kritiikkinä se jää hyvin subjektiiviseksi. Mäkelän ja Selinin vertailu on kiinnostavaa: vaikuttaa siltä, että sarjakuvamuotoinen sarjakuvakritiikki on terävämpi, kun sen piirtäjä lainaa visuaalisia koukkuja arvioinnin kohteesta.

Arvioita sarjakuva-arvioista - en ole välttämättä ollut koskaan lähempänä insestiä. Limingan blogista löytyy myös lukuisia muita metasarjakuvallisia kokeiluja - nyt jo yli 100 kappaletta.

Hype: Nordicomics.net

Olen taasen poissa koneelta, mutta tässä päivän linkki: pohjoismaisten sarjakuvakirjastojen sarjakuvakokoelmia luetteloiva Nordicomics.net -portaali. Sitä ylläpitävät mm. Suomen sarjakuvaseura, Tukholman Serieteket ja muut skandinaaviset yhteistyötahot. Sivuilta voi hakea lyhyitä esittelyjä kokoelmien nimikkeistä ja lukea lukusuosituksia. Kätevä palvelu esimerkiksi harvinaisia omakustanteita etsiville, siis.

Homman todellinen pihvi - ainakin minulle - on kuitenkin tässä: sarjakuva-aiheisten artikkeleiden hakutoiminto. Portaaliin on skannattu satapäin sarjakuvaa käsitteleviä tekstejä pääasiassa Sarjainfo-lehdestä. Kaikki ovat kokonaisuudessaan luettavissa PDF-muotoisina skannauksina, ja vieläpä ilmaiseksi. Artikkelihaku ei ole kaikkein intuitiivisimmin toteutettu, mutta pienellä kärsivällisyydellä pääsee käsiksi huimaan varantoon suomenkielistä sarjakuvajournalismia.

Mukana myös tuttuja kirjoittajia!

Boner of the Year

Hip Today: Um... (Varoitus: Sivu soittaa rokkia.)
Comics212.net: Afraid of Cock.

Remiksauksen lähdemateriaalit:
Justice Society of America #7
Superdickery.com: Seduction of the Innocent.

Hype: Sarjakuvafestivaalien nettisivut

Nyt se alkaa! Tai itse asiassa on alkanut jo kuukausia sitten, mutta nyt olemme virallisesti open for business!



Helsingin 22. sarjakuvafestivaalien nettisivut on avattu. Sivuilta voitte kirjata ylös tapahtuman päivämäärät ja tapahtumapaikat. Ohjelman suunnittelu on erinomaisissa käsissä ja tarkentuu pian, samoin kuin kunniavieraslistakin.

Tänään takana on myös festareiden ensimmäinen virallinen tiedotustilaisuus. Kun katson työryhmääni työssä, kuulen korvissani hyvin öljytyn koneen karjuntaa. Pääni on kofeiinin, nikotiinin ja innostuksen sekoittama, mutta voin silti vilpittömästi sanoa, että vuonna 2007 Helsingin sarjakuvafestivaalit tulevat rokkaamaan astronomisen määrän naamoja. Myös sinun naamaasi!

Erityiskiitokset tässä vaiheessa kuuluvat sivut rakentaneelle Rami "Internetin Teräsmies" Rautkorvelle. Tuottajana olen myös siinä mielessä erityisen etuoikeutettu, että tapahtuman graafisesta ulkoasusta vastaa eräs suosikkitaiteilijoistani, pysäyttämätön Jyrki Nissinen.

Nyt mennään! Viisi kuukautta!

"Not today, man. Fuck you."

Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, tätä lukiessanne olen Ruotsissa. Uuden sisällön sijaan ohjaan teidät maailman kenties parhaan webbisarjakuvan pariin:



"That's right, take old Fuck You out for a spin today. You'll be glad you did!"

Chris Onstadin Achewood: puhuvia pehmoeläimiä, alkoholistikissoja ja Philippe, joka on viisi. Nauttikaa.

Seuraavaa sataa numeroa odotellessa

Tähtivaeltaja-lehden sadas numero on ilmestynyt. Mukana on normaalien arvioiden, uutisten ja novellien ohella mm. 19-sivuinen haastettelu suosikkisarjakuvakirjoittaja Warren Ellisista ja vieläpä erillinen Jeff VanderMeerin kirjoittama kirjanen.

Tähtivaeltaja on vuosien saatossa kasvanut fanzinesta erittäin varteenotettavaksi (vasta)kulttuurilehdeksi. Lehden näkemyksellisyys on lähinnä Toni Jerrmanin ansiota. Päätoimittaja Jerrman kirjoittaa jokseenkin puolet lehdestä sekä valikoi ja toimittaa loput tekstit. Vaikka Jerrmanin ääni ei kuulu enää niin selvästi lehden juttujen taustalta, tekemisen intohimo on ilmeistä. Otetaan esimerkiksi Tähtivaeltajan tekijähaastattelut, jotka venyvät usein hyvinkin luontevasti toiskymmensivuisiksi. Tähtivaeltaja haluaa mennä syvälle, ottaa aiheet haltuun kokonaisvaltaisesti.

Tähtivaeltajan vaikutusta omaan kirjoittamiseeni ja esimerkiksi Katuojaan ei sovi aliarvioida. Löytäessäni Tähtivaeltajan 90-luvun puolivälissä lehden persoonallinen, äärimmäisen subjektiivinen tapa tehdä journalismia viehätti. Tapahtumaraportit muuttuivat Tähtivaeltajassa gonzoileviksi juopotteluodysseioiksi, arviossa kaikki oli joko maailman parasta tai luokatonta paskaa. En ollut koskaan edes ajatellut, että näin voisi yleensäkään kirjoittaa. Kun aloin kirjoittamaan itse, Tähtivaeltajan lähelle kirjoittajaa tuleva tapa tehdä arvioita vaikutti olennaisesti tapaan, jolla lähestyin kritiikkiä.

Onnittelut siis Katuojasta Tähtivaeltajalle. Seuraavaa sataa numeroa odotellessa.

Kotimaisia nettisarjakuvia: Milla Paloniemi

Ei; ei Kiroileva siili. Se toinen.

EN VAAN OSAA
Milla Paloniemi
Nettisarjakuva

Milla Paloniemen Kiroileva siili oli maaliskuussa Mitä Suomi lukee -listan mukaan Suomen myydyin kirja. Kuten jo aiemmin todettu, Paloniemen strippisarjakuva on ollut ainutlaatuinen, ilmiömäinen menestys. Kiroileva siili on noteerattu merkittävimmissä tiedotusvälineissä ja sarjakuvan kotisivuilla on jo 10 000 rekisteröitynyttä käyttäjää.

Paloniemi on kuitenkin verrattain nuori, 23-vuotias. Jos se, miten yllättävä ja poikkeuksellinen suosio vaikuttaa nuoreen tekijään, kiinnostaa, ei hätää: meillä on aitiopaikat tekijän neurooseihin. EN VAAN OSAA -sarjisblogi dokumentoi Paloniemen arkea ja henkilökohtaisia tuntoja.



Kuten monet muutkin sarjakuvablogit, En vaan osaa tapahtuu arjen kehyksessä, mutta sarjat koostuvat enemmän tekijän tuntojen kuvailusta kuin arjen havainnoinnista. Tekijän takkutukkainen alter ego esiintyy käytännössä sarjan jokaisen stripin jokaisessa ruudussa. Lopputulos tuo lukijan lähelle tekijän ajatuksia: En vaan osaa on rehellinen, lähes tunnustuksellinen. Paloniemen sarjakuvat ovat ilmeisen nopeasti skitsattuja, mutta viimeistelemättömyys ja välittömyys toimii sarjakuvapäiväkirjan kontekstissa. Karikatyyrihahmojen ohella Paloniemen blogissa nähdään myös vapaampaa luonnostelua.

SUOSITUS: En vaan osaa sopii luontevasti suomalaiseen sarjisblogikenttään. Se on myös kiinnostava dokumentti tämän hetken suosituimman kotimaisen sarjakuvan noususta ja sen tekijän elämän murrosvaiheesta.

Post-post-moderneja potkuja naamaan

Hieman kiire, joten tässä pari linkkiä.

Perinteinen amerikkalainen supersankaritarinoita kuluttava sarjakuvaharrastaja on outo olento. Jenkkisarjakuvaa ympäröivä kulttuuri leimaa heidät äitinsä kellarissa asuvaksi häviäjäksi ja heidän suosimansa sarjakuvan infantiiliksi viihdykkeeksi. Yksi tapa elää tämän negatiivisen stereotyypin kanssa on yksinkertaisesti ottaa se haltuun. Sarjakuvanörtti voi juhlia nörttiyttään ja supersankarisarjakuvia ei siitä huolimatta, että ne ovat älyttömiä vaan juuri sen takia.

Tämänkaltaiset harrastajat ovat olennainen osa englannikielistä sarjakuvablogikenttää. Parhaimmillaan nämä post-post-ironiset rääväsuut tekevät omituisista mieltymyksistään sellaisen spektaakkelin, että heidän rakkauttaan pöljiin supersankaritarinoihin on helppo ymmärtää. Dave Cambell on ollut vaikutuksille altis nuori mies 90-luvun alussa ja vastaavasti hänen kokoelmissaan on hämmentävä määrä luokatonta 90-luvun supersankarituubaa, josta hän kirjoittaa voimallisella intohimolla ja luonnollisesti itseironialla. Nämä kuitenkin ovat 90-luvun supersankarisarjakuva, joita hän omistaa.

Chris Sims on puolestaan nuorempi ja enemmän kiinni uusissa supersankarisarjakuvissa. Esimnerkiksi hänen ruutu ruudulta Anita Blake -pehmopornosarjakuvia läpi käyvät juttunsa ovat riemastuttavan häiriintyneitä. Hän myös nauttii kuvista, joissa Batman potkii tyyppejä naamaan. Mutta kukapa ei?

Molempien miesten blogit ovat säännöllisellä lukulistallani ja olen toisinaan saanut niistä kelpo lukuvinkkejäkin. En ehkä asu äitini kellarissa, mutta ymmärrän miksi dinosaurusten kanssa painivat trikoo-ihmiset ovat awesome.

Kotimaisia nettisarjakuvia: Solja Järvenpää

HELVETIN HYVIN MENEE
Solja Järvenpää
Nettisarjakuva

Jotkut sarjakuvantekijät piirtävät sarjakuvia elämästään ja muuttuvat sarjakuvahahmoiksi. Toiset ovat sarjakuvahahmoja jo valmiiksi.

Solja Järvenpää on pitkäaikainen työtoverini ja toveri myös siviilissä, joten en teeskentelekään tämän olevan arvio. Järvenpää on näitä tosielämän sarjakuvahahmoja, jolla on todistettavasti myös kuvittamisen arvoinen elämä. Illanvietot hänen seurassaan uhkaavat venyä monipäiväisiksi maratoneiksi, jotka muistuttavat Cube-elokuvan alkuasetelmia, paitsi että kuution ovet avautuvat aina uusiin baareihin. Halpojen tuoppien, epätodennäköisten karaoke-esitysten* ja hysteeristen sisäpiirin vitsien jälkeen kokee mielitekoa kaivautua peiton alle pitelemään maksastaan. Minua reippaampi Järvenpää puolestaan palaa piirutuspöydän ääreen.

HELVETIN HYVIN MENEE -sarjisblogi on kokoelma Järvenpään Etelä-Suomen Sanomissa julkaistuja strippejä sekä omaelämänkerrallisia katkelmia tekijän sarjakuvapäiväkirjasta, jotka dokumentoivat yhden naisen hallittua syöksyä kohti alkoholismia. Tavallisesti liikutaan joko yöelämässä tai tunnistettavasti niitä seuraavien aamujen tunnelmissa. Järvenpään piirosjälki on ohutviivaista karrikointia, joka kaappaa hyvin hahmojen tunnetilat. Järvenpään töitä on lisäksi ilmestynyt muun muassa useissa pienlehdissä.

Järvenpään ote sarjakuvan tekemiseen on strippisarjakuvantekijän niskalenkki. Hän purkaa elämänsä voitot ja tragediat huumorisarjoiksi, jotka mukailevat perinteisen vitsistripin rakennetta. Ratkaisu toimii paremmin, kuin miltä kuulostaa: elämän voi todellakin nähdä kolmen ruudun vitseinä. Jos elämässä ei tunnu olevan punchlinea, se johtunee siitä, että joku muu nauraa sinulle. Parempi tehdä kuten Järvenpää tekee, ja nauraa itse ensin.

* Solja, ei sitten niitä kotikaraokevideoita YouTubeen, okei?

Väliaika

Olen vieläkin sairaana, ja menossa huomenna esiintymään Tampere kuplii -tapahtumaan. Uhraatkaa jotain jumalillenne puolestani.

Tästä syystä ei varsinaista päivitystä tänään, mutta hei! Tässä olisi hassuja kuvia! (via Lavonardo)



Vanhojen sarjakuvien freudilaisille lipsahduksille nauraminen on vähän kuin ilkkuisi kehitysvammaista koiranpentua, mutta en silti pysty lopettamaan ylläolevalle ruudulle nauramista. Vaikka näin sen ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten.

Wank! Hysteeristä!

Hype: Vihreä Lanka 12/2007

Tämä on todellinen lainaus sähköpostitse käydystä jutunrajauskeskustelusta:

"Kiroileva siili ja sen tekijä olisi hyvä kulma, mutta onkohan se jo liian tuttu kuin luin siitä jo Anna-lehdestäkin?"

Kuten joka ikisen lehden, radion ja TV-kanavan jokainen toimittaja, minäkin olen haastatellut Milla Paloniemeä. Paloniemen saama julkisuus on suomalaisessa sarjakuvassa huikeaa, lähes ennennäkemätöntä. Se todistaa Paloniemen hahmon voimasta. Kiroileva Siili yksinkertaisesti toimii - tai toimii yksinkertaisesti. Tunnistettava hahmo, nokkela konsepti ja hyvät vitsit yhdistyvät viraalisesti leviäväksi ideaksi. Ja vapaana sarjakuvatoimittajana minäkin pääsen "ratsastamaan siilillä". Se on vähemmän kivuliasta, miltä kuulostaa.

Paloniemen haastattelu on osa suurempaa nettisarjakuvakokonaisuutta Vihreä Lanka -lehden uusimmassa, eilen ilmestyneessä numerossa. ("Sarjis meni nettiin", Vihreä Lanka 12/2007.) Jutun pääartikkeli on Reetta Laitisen haastattelu, jossa puidaan suomalaisten sarjakuvablogien äkillistä nousua. Kainalona on muutama nettisarjakuvablogisuositus ja Paloniemen haastattelu, joka on itseoikeutetusti mukana Suomen suosituimpana verkkosarjakuvan tekijänä. En ole vielä saanut omaa kappalettani lehdestä, mutta Vihreä Lanka on perinteisesti ollut hyvä alusta jutuilleni; tarkoittaen siis, että he editoivat ne lukukelpoisiksi.

Nettisarjakuva on ainakin minun näkökulmastani pahuksen kiinnostava aihe, eikä vähiten sen takia että juuri kukaan ei kirjoita siitä. Nettisarjakuvaa pidetään niin sanotun oikean sarjakuvan vähä-älyisenä pikkuveljenä, mutta ainakin blogisarjakuvat todistavat, että netin voi taivuttaa sarjakuvan käyttöön tavalla, joka ei paperimediassa onnistu. Suomalainen nettisarjakuva on löytämässä ääntään - minä yritän toimia mikrofonina.

Nettisarjakuva-aiheesta jauhan muun muassa juuri Laitisen ja Paloniemen sekä Mari Ahokoivun ja Vesa Saarisen kanssa Tampere Kuplii -tapahtumassa ensi viikon lauantaina kello 12.

Kotimaisia nettisarjakuvia: Reetta Laitinen

PÄIVÄKUVITELMIA
Reetta Laitinen
Nettisarjakuva

Kehaistuani Mari Ahokoivua hän vaikuttaa lopettaneen sarjisbloginsa päivityksen. Tänään voisin kokeilla uudelleen näitä uusia psyykkisiä voimia ja lopettaa toisen mainion sarjakuvablogin.

Siispä poiminta selaimeni kirjanmerkeistä: Reetta Laitisen päiväkuvitelmia on pisimpään ilmestyineitä Vuodatus.net -sivuston sarjakuvablogeja. Laitinen tunnetaan myös Muësli- ja Munabomber-omakustanteista, joista jälkimmäinen on sanalla sanoa harvinaisuus pornosarjakuvagenressä: siinä seksi näyttää oikeasti hauskalta.

Päiväkuvitelmissa on astetta vähemmän seksiä, mutta hauska se on joka tapauksessa. Laitinen toimii verkkosarjakuvan niin sanotussa maito happanee -genressä: hän kuvittaa arkiaskareita, sattumuksia, satunnaisia havaintoja, ajatuksia ja keskusteluja. Maidon happanemista keittiön pöydällä, siis.

Laitisen erottaa muista lajityypin edustajista oivaltava uni- ja fantasiaelementtien käyttö. Hän tekee sarjakuvaa elämästään, mutta kuvittaa mielleyhtymiään takertumatta havaittuun todellisuuteen. Tämä on jotain, joka on luontevampaa sarjakuvalle kuin kenties millenkään muulle taiteen lajille. Laitinen hyödyntää tätä ominaisuutta hauskasti. Päiväkuvitelmia-strippien minäkertoja siirtyy hahmoksi Timo Aarnialan sarjakuvaan, unet tunkeutuvat valvemaailmaan, luurangot kurkistelevat puiden takaa ja pöytien alta.

Visuaalisten assosiaatioiden avulla Laitinen liikkuu parhaimmillaan hyvinkin vaivattomasti toden ja fantasian välillä. Yleisimmillään ja yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa Laitisen kertojahahmon käyttöä ankkurina siirtymissä.

Kuvittajana Laitinen näyttää ammentavan amerikkalaisesta undergroundista ja perinteisestä BD-tyylistä. Päiväkuvitelmia-strpit on piirretty suoraan tussilla luonnoskirjaan ja väritetty eri välinein ennen skannaamista. Hiomattomuus antaa Laitisen jäljelle varmuutta ja välittömyyttä, joka sopii blogiympäristöön. Väittäisin, että nämä toimisivat myös albumissa pienen materiaalin raakkaamisen jälkeen.

Ihan tavallinen sarjakuvakolumni

K: Miksi kutsutaan kolumnia, jossa sarjakuvat leimataan viihteeksi, lastenlukemistoiksi ja vähempiarvoiseksi taiteeksi?

V: Sitä sanotaan "ihan tavalliseksi artikkeliksi sarjakuvista".

Sarjakuvista ymmärtämättömien kirjoittamia sarjakuvajuttuja on julkaistu aina ja julkaistaan edelleen, monikymmenvuotisesta valistustyöstä huolimatta. Tällaisesta epäpätevyydestä on enää vaikea aidosti tuohtua, mutta on aina kiinnostavaa tutkia, kuka voi enää tänä päivänä aloittaa kolumninsa näin:

"Sallinette, että viikonlopun ratoksi siirrymme hetkeksi kunnon kirjallisuudesta sarjakuvan pariin."

Poliitikko ja Helsingin sanomien kolumnisti Kirsi Piha kirjoittaa blogissaan Aku Ankasta. Piha purkaa hiljattain myyntiennätyksiä rikkoneen Aku Ankan myyttiä. Kelpo idea sinänsä: Aku Ankka suomalaisen sarjakuvan pyhänä lehmänä on ilmiö, joka ansaitsee analyysiä. Toivoisin vain nöyrästi, että analyysin suorittaisi joku, joka osaisi kontekstoida aiheen edes jollain tavalla. Pihan tekstistä välittyvät implisiittisesti sekä ennakkoluulot että ymmärryksen puute sarjakuvasta.

Elämme tietysti blogiaikaa ja Web 2.0:n uutta, uljasta nettiutopiaa, jossa kaikki saavat kirjata henkiset päästönsä omille nettisivuilleen. Onko silti liikaa pyydetty, että HS.fi:n kaltaisen verkkomedian kirjoittajat tietäisivät, mistä kirjoittavat? Miksi kirjallisuuskolumnisti yleensäkään kirjoittaa sarjakuvista? En minäkään kirjoita modernista tanssista, tai jos kirjoitan, en ainakaan ala tekemään perusteettomia yleistyksiä.

Pihan vertaus sarjakuvasta vähemmän kunnollisena kirjallisuutena on absurdi. Kirjoittaja ei tunnu mieltävän sarjakuvaa omaksi ilmaisumuodokseen: melkein yhtä mielekkäästi Piha voisi verrata kuvanveistoa kuorolauluun. Sarjakuvan arvoa opetusvälineenä hän kuitenkin korostaa, omalla passiivis-aggressiivisella tavallaan:

"Sarjakuvista opettelin aikoinaan myös ranskan kieltä. Opettelu on helppoa kun sanonnat ovat yksinkertaisia ja kuvista voi päätellä mitä tapahtuu jos ei muuten ymmärrä."

Sarjakuvissa on siis yksinkertaisia lauseita sekä kuvia, joista tarinan voi ymmärtää, jos ei osaa lukea. Kirjallisuutta lukutaidottomille! Ajatus siitä, että sarjakuvassa kuva ja teksti muodostavat jukstapositiota, jotka antavat kokonaisuudelle merkityksiä lienee siis Pihalle vieras. Lopuksi Piha peräänkuuluttaa mahdollisuutta kirjoittaa sarjakuvista myös analyyttisesti. Lieneeköhän tämä itseironiaa:

"Olisi muuten hauskaa kun joku kirjallisuuskriitikko joskus ottaisi uusimman Aku Ankan taskukirjan ja arvostelisi sen vakavasti."

Voi kun joku oikeasti pätevä kirjoittaisi joskus sarjakuvista! Se vasta olisi jotain, se! Tänään ei tainnut olla se päivä HS.fi -sivustolla, kuitenkaan.

Pihan teksti saattaa tietysti olla jonkinlainen stereotypioilla pelaava satiiri, joka hakee halpoja nauruja tukemalla yleisönsä ennakkoluuloja. Kuten tiedämme, kognitiivinen dissonanssi on epämiellyttävää ja takerrumme auliisti sterotyyppeihin välttääksemme kirjoittamasta skeemojamme uudelleen. Sarjakuva ei voi olla taidetta, olkoon se siis lasten viihdettä. Samoin minulla on täysin perusteeton stereotypia Kokoomuspuolueen jäsenistä ennakkoluuloisina ja sivistymättöminä. Kiitos, Kirsi Piha - ansiostasi skeemani on eheämpi kuin koskaan!

Linkkejä perjantaille

Suomen vanhimpiin nettisarjakuvajulkaisuihin kuuluva Nettinarttu julkisti eilen uuden numeronsa. Teemana on itseironisesti kuukautiset. Nartut juhlivat eilen naistenpäivänä uutta numeroaan Soihtu-kahvilassa. Kiitoksia teestä ja kakusta, mutta hei: miksei kakussa ollut puolukoita?

Sillä välin toisaalla: kunnianarttu Tuukka Teponoja on käynyt vaatekaupassa. Haluan ilmoittaa julkisesti, että sarjakuvasekenen pikkutakkimiehet hyväksyvät hankinnat. Liituraita tekee miehen.

Kapteeni Amerikka on kuollut! Jäämme kaipaamaan hänen oikeudentajuaan, lannistumattomuuttaan ja rehellisyyttään. Mutta ennen kaikkea jäämme kaipaamaan Kapteeni Amerikan valtavia daisareita.

Egmontin tulevien julkaisujen kiihottamana Kvaak.fi:n foorumi on löytänyt piiskattavakseen kuopan, jossa oli aikanaan kuollut hevonen: milloin manga ei ole mangaa? Kaksi vuotta aikaansa edellä oleva Rami Rautkorpi käsitteli aiheen Katuojassa jo vuonna 2004. Katuoja 1, muu Internet 0! Uusi mangaan keskittyvä Livejournalista sutku tarjoilee lisäksi veikeän rekursiivisen mangan määritelmän.

Lopuksi: taisin juuri löytää eduskuntavaaliehdokkaani. Alun perin lähinnä ITE-taiteen piiriin lankeavan vaalijulisteen minulle osoitti eilen ehdokkaan kaima, Sarjainfon entinen päätoimittaja. Kansanedustajaehdokas Hännisellä (sit.) ei siis ole ainoastaan mainion sarjakuvatoimittajan nimeä, hän myös aikoo pelastaa kaiken. Aivan kaiken:

"Hän haluaa pelastaa ne pienet ja suuret asiat, jotka tässä maassa ovat meille tärkeitä [ja rakkaita] loputonta voittoa ja talouskasvua ahneesti tavoittevilta roistoilta."

Kapteeni Amerikka saattaa olla kuollut, mutta Ville Hänninen elää!

Väliaikatietoja

Tämänkertainen Katuoja on omistettu maailman parhaiten nimetyn omakustannesarjakuvan luojalle Jussi Salakalle. Kuulessaan, että yritän päivittäistä blogaamista, hän totesi sen olevan helppoa. Vapaasti lainatakseni, "Otto vain kirjoittaa mitä kuuntelee, ja minkälainen tunnelma sillä on". Hyvä on, herra Salakka. Tämä erä on teidän:

Current mood: Partying
Currently listening: Andrew WK: Party Hard

On hetkiä, jolloin sarjakuvista kirjoittaminen ei vain onnistu. Tämä on niitä hetkiä: jos kaikki sujuu mutkitta, olen tämän ilmestyessä keskellä Suomenlahtea matkalla Tallinnaan huippusalaiselle sarjakuva/bilettämistehtävälle.



Poissaollessani julkaisen Katuojassa lisää täytettä. Sillä välin voitte vaikkapa lukea maailman toiseksi parasta nettisarjakuvaa, Jeffrey Rowlandin Overcompensatingia. Rowland osaa muistaa muistuttaa itseään siitä, mikä on olennaista. Voimme kaikki oppia häneltä jotain.

Etukenossa juoksevien ninjojen voittokulku

Tänään: sukellus myyntitilastojen jännittävään maailmaan. Pidelkää hatuistanne.

Lehteenäni toimii Brian Hibbsin Newsaramalle koostama analyysi vuoden 2006 kirjakaupoissa eniten myydyistä sarjakuva-albumeista Yhdysvalloissa. Hibbsin käyttämä tilasto löytyy täältä.

Yhdysvaltalaisten sarjakuvien myyntilukujen seuraaminen on sinänsä hivenen kyseenalaista, sillä maan sarjakuvien jakelujärjestelmä on kasvanut kieroon jo pidemmän aikaa. Siitä lähtien, kun Diamond Comics Distributors -yhtiö hankki itselleen monopoliaseman sarjakuvalehtien jakelussa, on 22-sivuisesta sarjakuvalehdestä tullut yhä enenevässä määrin vaikeasti saatava ja kallis ylellisyystuote. Lehdet ovat kadonneet kioskeista ja sekatavarakaupoista yksinomaan sarjakuvan erikoisliikkeisiin.

Sen sijaan kirjakaupat ovat heränneet ottamaan enenevissä määrin sarjakuvia hyllyynsä. Ne kuitenkin keskittyvät pääsääntöisesti sarjakuva-albumeihin, lehtien jäädessä erikoisliikkeille. Sarjakuvien kirjakauppamyynti ei ole ainoastaan kasvanut tasaisesti viime vuosien aikana - sen kasvu on kasvanut tasaisesti.

Jenkit tilastoivat melko luotettavasti ja julkisesti sarjakuvamyyntiään. Nyt käsiteltävä tilasto ei ole täydellinen, koska se kattaa vain noin kolme neljännestä jenkkikirjakaupoista, mutta siitä voi haistella trendejä silti. Suomen vastaavia lukuja olisi kiinnostava analysoida, mutta kirjakauppojen julkistamat tilastot tapaavat olla kymmenen myydyimmän listoja, mikä tarkoittaa käytännössä listoja Aku Ankka -nimikkeistä. Huomioitakoon, että kirjakaupat listaavat asiakkaille myytyjen sarjakuvien määrää siinä missä Diamond listaa sarjakuvakauppialle myytyjä sarjakuvia, ottamatta huomioon palautuksia. Koska palautukset Diamondille eivät ole mahdollisia. Mitä sanoinkaan niistä kieroutuneista markkinoista?

Tässä vuoden 2006 kymmenen myydyimmän albumin lista:

1. NARUTO Vol. 9
2. NARUTO Vol. 1
3. NARUTO Vol. 10
4. NARUTO Vol. 11
5. V FOR VENDETTA
6. NARUTO Vol. 2
7. NARUTO Vol. 8
8. NARUTO Vol. 4
9. NARUTO Vol. 3
10. NARUTO Vol. 7


Kyllä, hivenen yksipuolinen lista. Yhdysvaltain suosituin sarjakuva tällä mittarilla on etukenossa juoksevista ninjoista kertova mangasarja Naruto, joka myi viime vuonna yhteensä yli miljoona kirjaa. Yksi hittisarja ei kuitenkaan tarkoita sitä, että manga hallitsisi kirjakauppamyyntiä. Mutta otetaanpa Top-10 listalta pois samojen sarjojen eri osat. Tulos näyttää tältä:


1. NARUTO Vol. 9
2. V FOR VENDETTA
3. FRUITS BASKET Vol. 13
4. KINGDOM HEARTS Vol. 2
5. BLEACH Vol. 1
6. KINGDOM HEARTS Vol. 3
7. WATCHMEN
8. DEATH NOTE Vol. 1
9. HALO GRAPHIC NOVEL
10. REJECTION COLLECTION

Kuusi listan kymmenestä on mangaa ja listan alapuolella odottaa lisää. Ikisuosikki Watchmen roikkuu listalla vuodesta toiseen. Pelilisenssisarjakuva Halo Graphic Novel on Marvelin myydyin albumi, joka on ainakin minusta melko yllättävää - en ole koskaan kuullutkaan mokomasta. Rejection Collection on puolestaan kokoelma julkaisemattomia New Yorker -strippejä.

V for Vendettan sijoittuminen on kiinnostavaa. Samoin kuin lähdeartikkelin mukaan kävi Sin Cityn kanssa edellisvuonna, elokuvasovitus on moninkertaistanut lähdeteoksen myynnin. Toisaalta suositut supersankarielokuvat eivät ole nostaneet merkittävästi supersankarilehtien tai -albumien myyntiä. Palaan eiliseen esitykseeni siitä, että supersankarisarjakuvan suosion puute ei johdu genrestä; se johtuu sarjakuvista jotka eivät tarjoile satunnaista lukijaa kiinnostavia tarinoita. Toisaalta sarjakuvien lehtimyynti on kasvussa Yhdysvalloissa, joten ainakin viimeaikaiset ns. tapahtumasarjakuvat ovat aktivoineet sarjakuvaliikkeissä asioivia harrastajia.

Mangan painiote englanninkielisestä sarjakuvasta on kuitenkin ilmeinen. Vaikka mangan myynnin kasvu onkin tasaantumassa, tulevaisuuden sarjakuvaa lukeva yleisö kasvaa japanilaisen sarjakuvan parissa. Tämä on jotain, jonka olemme tienneet jo jonkin aikaa, mutta saman asian puolesta puhuvat numerot ovat silti pysäyttäviä. Sama ilmiö on tapahtumassa Ranskassa, on jo tapahtunut Saksassa ja näkyy myös Suomessa. Usein toistellut lupaukset mangan laajasta laijityyppivalikoimasta ja eri yleisöille kohdennetuista tarinoista eivät kuitenkaan toteudu top-listalla: suosituin manga on nuorille suunnattua fantasiaviihdettä.

Tulevaisuus kuuluu etukenossa juokseville ninjoille.

Kotimaisia nettisarjakuvia: Mari Ahokoivu

MARI SEIKKAILEE
Mari Ahokoivu
Webbisarjakuva

Tuttujen tai puolittujen tekemisistä raportointi on aina jääviyden kanssa flirttailua. Jos ei suoranaisesti perverssiltä, tuntuisi ainakin hieman likaiselta esimerkiksi kirjoittaa päiväkirjasarjakuvasta, jossa esiinnyn itse. Kiinnostavista sarjakuvista vaikeneminen muutenkin sisäsiittoisessa, anteeksi, intertekstuaalisessa nettiympäristössä vedoten jääviyteen olisi kuitenkin typerää haaskausta.

Pitäkää siis jääviys mielessä kun sanon, että muutaman kerran tapaamani Mari Ahokoivu on traagisen lahjakas.

Lahjakkuus saattaa olla vain puolet totuudesta, sillä Ahokoivu on päivittänyt sarjisblogiaan kohta jo kaksi vuotta. Paperilla hänen töitään on nähty lähinnä antologioissa ja pienlehdissä.

Piirtäjänä Ahokoivu on Ville Rannan hengenheimolaisia, käsittääkseni entisiä oppilaita sekä - omien sanojensa mukaan - tämän faneja. Kuten Rantakin, Ahokoivu ajattelee piirtämällä, idean siirtyessä paperille tussilla vain kevyesti luonnostellen. Hän käyttää erilaisia tekniikoita innovatiivisesti, viimeisimpänä esimerkkinä matkakertomukseksi saumattomasti muokattu lastenkirja.

On banaali klisee kuvailla naistekijän töitä "herkiksi", mutta Ahokoivun tapauksessa se on perustelua. Hänen tarinansa ovat harvemmin erityisen olennaisia, mutta hänen tavassaan kuvittaa hetkiä ja välittää tunteita on sellaista välittömyyttä ja rehellisyyttä, että kliseesuodattimeni pettää. Tekijän verrattaen nuori ikä ja huomattava tuotteliaisuus yhdistettynä tämän ilmeisiin kykyihin antaa syyn odottaa poikkeuksellisen hyvää esikoisalbumia.

Mari seikkailee -sivusto on osa laajenevaa suomalaisten sarjakuvablogien joukkoa. (Olen pahoillani, mutta sana blogosfääri saa silmäkulmani nykimään.) Nettisivut luonnoskirjan ja päiväkirjan synteesinä ovat luonteva tapa käyttää Internetia julkaisukanavana. Näen sen mielekkäämpänä kuin nettisarjakuvan käyttö nörtti- ja kullivitsien kuvittamiseen, mutta kyse saattaa olla toisaalta vain omista mieltymyksistäni.

SUOSITUS: Mari Ahokoivun sarjakuvablogi kuuluu suomalaisen nettisarjakuvan parhaimmistoon. Tarkastakaa myös Ahokoivun portfoliosivu, eläinstrippi Kissa pienen pieni ja NAAMA kustannuksen kotisivut.

Helsingissä liikkuville tiedoksi: Ahokoivun ja muiden suomalaisten sarjakuvablogeja esittelevä näyttely on esillä Arabianrannan kirjaston näyttelypylväissä juuri nyt.

Maailman siteerattavin sarjakuva

Käytän tämän tilaisuuden onnitellakseni Katuoja-kollega Rami Rautkorpea. Tänä keväänä tulee kuluneeksi viisi kokonaista vuotta siitä, kun Rami aloitti työnsä Spider-man-lehden suomentajana ja kirjepalstan pitäjänä, mutta onnittelu ei ole tämän merkkipäivän johdosta. Haluan onnitella Ramia siitä, että hän on tätä kirjoitettaessa käyttänyt lehden esipuheen päättävissä lainauksissa jo kokonaisen vuoden - 12 numeroa! - sitaatteja Doom-sarjakuvasta. Ja osittain sen takia, että yllytin häntä. Hyvin tehty, herra Rautkorpi: hyvin tehty.

Asiaan perehtymättömille kerrottakoon, että Doom-sarjakuva on vuonna 1996 julkaistu 16-sivuinen lehtinen, joka perustuu samannimiseen tietokonepeliin. Sovituksena se on uskollisempi kuin esimerkiksi taannoinen Suomenkin teattereissa piipahtanut toimintaelokuva: sen "tarina" seuraa vimmaista päähenkilöä, joka syöksyy tilanteesta toiseen teurastaen erilaisia olioita yhä suuremmilla aseilla. Tismalleen kuten pelissäkin, siis. Kuvitus juuri näyttää juuri sellaiselta, jolta voi kuvitella vuonna 1996 julkaistun Doom-sarjakuvan näyttävän.

Doom-sarjakuvasta tekee poikkeuksellisen sen teksti. Käytännössä kaikki sarjakuvan teksti on taistelevan Doom-sotilaan monologia, mutta ei suinkaan vain sisäistä monologia: hahmo karjuu repliikkejä tauotta kuin yhtä aikaa Touretten oireyhtymästä ja keskittymishäiriöstä kärsivä maanikko. Ja kaikki, mitä tämän suusta tulee on raivokasta, mielipuolista neroutta.

Doom on kenties maailman siteerattavin sarjakuva, todellinen sanataiteen voimannäyte. Jokaisen sivun joka ikisestä ruudusta löytyy aforistinen viisaus, jota voi soveltaa valitsemalleen elämänalueelle. Tässä joitain esimerkkejä - kaikki ovat Ramin palstalla käytettyjä poimintoja, lajiteltuna teeman mukaan:

Biologia, ravinto: "I'm cooking with gas! I've gotta handful of vertebrae and a headful of mad! Yeah, that's your spinal cord, baby! Dig it! Who's the man? I'm the man! I'm a bad man! How bad? Real Bad! I'm a 12.0 on the 10.0 scale of badness! Don't need a gun... Guns are for wusses!"

Ekstintelialistiset pulmat, tietoisuus: "Oh yeah! Yeah! Dig the prowess, the capacity for violence! I'm the man! I'm superbad! Imps? Zombies? You think you can get me?!? Wait, maybe they don't think. Well I do! And I think you're dead! Dead! Dead! Dead!"

Elämän tarkoitus: "As I stride knee deep through the dead. All is clear. I know what must be done... My cause is just... My will is strong... And my gun is very, very large!"

Itsetunto: "Who's a man and a half? I'm a man and a half! Berserker packin' man and a half!"

Kauneuden olemus: "There! The most beautiful sight any soldier can behold... The gun. The big gun!"

Matkailu, vierailut: "Huh? Whuzzat? Whuzzat? I like what I see! An important looking door... Knock knock. Who's there? Me! Me me me me me me me me me me"

Tulevaisuus: "Victory is mine! Yet, Earth remains besieged by creatures unspeakably foul. It will take a strong man to bring the light of freedom back to this planet. A strong man with the biggest, baddest gun in the world! Amen to that."

Tunteiden väliaikaisuus: "At this particular moment in time I don't believe I have a healthier or more deeply-felt respect for any object in the universe than this here shotgun... Hey, chaingun! The hell with respect!"

Uskonnolliset kokemukset: "Death surrounds me. Yet, in my head I hear something that sounds like angels! Lo, I have found the Holy Grail of firepower! Mine eyes can but weep as they bear witness to the majesty... The BFG 9000!"

Vastoinkäymiset, suorittaminen: "Sweet Christmas! Big-mouthed floating thingies! It's always something!"

Viestintä: "Ahhh! Chainsaw! The great communicator! Allow me to communicate to you my desire to have your guns!"

Ympäristönsuojelu: "Why can't we find a way to safely dispose of radioactive waste and protect the environment? Even if I personally stop this alien invasion, what kind of planet will we be leaving to our children? And our chidren's children, and... Oh, the humanity! The humanity! My big gun is out of bullets! I can't believe it!"

Kaikki tämä, ja paljon muuta kuudessatoista sivussa. Käykää lukemassa, jos ette pelkää tajuntanne räjähtämistä!

Romantiikkaa, toimintaa ja puuksi muuttuva robotti

Michael Bay ohjaa elokuvaa Transformers-tuoteperheen hahmoista. Kesällä ensi-iltansa saavaa elokuvaa ympäröi tyypillinen innostuneen odotuksen ja pedantin valittamisen kulttuuri. Toisaalta lapsuuden robottihahmot halutaan kovasti nähdä valkokankaalla, toisaalta halutaan, että elokuva tehdään "oikein", uskollisena lähdemateriaalille.

Satunnainen ajatus eilen tuopilla: uskollisuutta lähdemateriaalille vaativat fanit unohtavat, että lähdemateriaali on useimmiten kosmisen typerää. Otetaan esimerkki suoraan autenttisesta lähdemateriaalista. Transformers-animaation jaksossa Sea Change tapahtuu seuraavaa: Seaspay, kerrostalon kokoinen robotti, rakastuu toisella planeetalla asuvaan merenneitoon. Kylvettyään planeetan taikalähteessä Seaspray muuttuu meri-ihmiseksi voidakseen olla mielitiettynsä kanssa. Samassa jaksossa paha robotti huijataan samaisessa lähteessä muuttumaan puuksi.

Romantiikkaa, toimintaa ja puuksi muuttuva robotti: selvästikin aineistoa, joka ansaitsee tulla siirretyksi valkokankaalle sellaisenaan.

Jokaista esimerkiksi Simon Furmanin kirjoittamaa kelpo Transformers-tarinaa kohden on puolen tusinaa animaatiota tai sarjakuvaa, joissa ei ole hiventäkään järkeä. Itse toivon, että Michael Bay tuotantotiimeineen pidetään mahdollisimman kaukana lähdemateriaalista ja hän tekee kaksituntisen spektaakkelielokuvan, jossa murhanhimoiset jättiläisrobotit teurastavat toisiaan ja tuhoavat kiinteistöä.

Toisaalta, Transformers: The Girl Who Loved Powerglide on aikuisviihde-elokuva, joka vain odottaa tekemistään.

Gillenin ja McKelvien loitsu

PHONOGRAM #1
Image Comics
Kieron Gillen, Jamie McKelvie
22 sivua, mustavalkoinen


Musiikkiteemaisen sarjakuvan arvio pitänee aloittaa sopivalla vertauskuvalla: en juuri osta jenkkiformaatin sarjakuvalehtiä, samoin kuin en osta musiikkia singleinäkään. Molemmissa on yleensä epätyydyttävän vähän sisältöä hintaansa nähden ja ne näyttävät rumalta hyllyssä. Molemmat ovat jäämiä kulttuurista, johon en ole koskaan oikein päässyt sisälle ja molemmat ovat häviämässä - 22-sivuinen sarjakuvalehti albumien tieltä, 1-3 kappaletta sisältävä levy mp3-muotoisen musiikin paineessa.

Sarjakuvasinkku tulee kuitenkin olemaan todellisuutta pitkään, todennäköisesti pidempään kuin musiikkisinkku. Nyrjähtänyt jakeluverkosto ohjaa englanninkielistä sarjakuvaa julkaisevat yhtiöt lehtiformaattiin ja säännölliseen julkaisutahtiin - tai ainakin yrittämään sellaista. Mikään yksittäisistä numeroista ei ole yhtä kriittinen kuin sarjan ensimmäinen; bändin debyyttisingle, ikään kuin. PHONOGRAM #1 on tekijöiden onneksi vakuutava debyytti ja minun onnekseni saatavilla ilmaiseksi Newsaraman sivuilta.

David Kohl on itsetietoinen, itsevarma mulkku, jolla on Lester Bangsin rock-uskottavuus ja Morriseyn karisma, tai näin hän ainakin tuntuu uskovan. Hän on se tyyppi, jona nuoret miehet pitävät itseään ja joka vähän vanhemmat miehet haluavat olla. Hän on Phonogramin näkökulmahenkilö. Hän on myös taikuri, joka saa voimansa pop-musiikista.

Brittiläinen sarjakuvakirjoittaja tekemässä tarinaa taikuudesta: kuulostaako tutulta? Joko saarivaltion juomavedessä on jotain outoa tai Alan Moore, Grant Morrison ja Pat Mills ovat kaikki joutuneet saman kultin aivopesemiksi. Kieron Gillenin näkemys magiasta näyttää vastaavan epämääräisyydessään tämän maanmiehiä: kaikki on potentiaalisesti maagista. Magia syntyy, kun asioille annetaan symbolien kautta uusia, maagisia merkityksiä: ajatus, joka varmasti vetoaa kirjoittajiin, merkitysten tuottamisen ammattilaisiin. Phonogramin Kohl tekee loitsun Afghan Wigsin lyyrikoilla ja ironisena silmäniskuna hänen tehottomaksi osoittautuva taikasymbolinsa on Teräsmies-logo T-paidassa.

Kuten arvata saattaa, Phonogram ui popviittauksissa. (Luulitteko muuten, että tunnistaisin Afghan Wigsin lyriikoista? Käytin Googlea - olen enemmän Twilight Singers -miehiä.) Se on kuitenkin anteeksiannettavaa, sillä Phonogram näyttää kertovan popkulttuurista. Koska kyseessä on kuusiosaisen pitkäsoiton ensimmäinen kappale, tarinan lopullista suuntaa on vaikea arvata. Jos Phonogram kertoo, kuten vaikuttaa, pop-laulujen voimasta ja niiden kyvystä tuhota elämiä, Nick Hornbyn High Fidelityyn samastunut romantikko minussa innostuu. Peli- ja musiikki- ja sarjakuvajournalistina kunnostautunut Gillen on tarpeeksi kyyninen ja älykäs välttääkseen pahimmat banaliteetit. Ainakin Kohl, ilmeinen Gillenin (grant)morrisonmainen fiktiopuku, on hahmo jossa on potentiaalia.

Kuten Gillen, myös kuvittaja Jamie McKelvie on verrattaen uusi tulokas. McKelvien hahmot ovat ilmeikkäitä ja kauniita ja tarinan sivusommitelmissa ja siirtymissä on ideaa. Kokonaisuus on selkeästi hallittu. En voi olla kuitenkaan ajattelematta, että rosoisempi jälki olisi luonut tarinalle sopivamman tunnelman.

SUOSITUS: Phonogramin ensimmäinen numero on ilmainen, joten käykää vilkaisemassa. Minä aion ostaa kokoelman sen ilmestyttyä ja ykkösnumeron lukeminen sai minut haluamaan klubille, joten jokin osa McKelvien ja Gillenin loitsusta toimii.