Hype: Kerää koko sarja

Lumonetti on julkaissut suuressa viisaudessaan kirjoittamani arvion, jossa paloittelen Stephen Kingin romaaneihin perustuvan Musta torni -sarjakuvan toisen osan sekä Lordi 3: Verensininen -albumin. Rami Rautkorpi kirjoitti kolmannesta Lordi-sarjakuvasta jo aiemmin Katuojaan ja hän myös piti sarjakuvasta enemmän kuin minä. Mahdottoman kehno ei Verensininen kuitenkaan ollut ja vertailussa täysin tarpeettomaan Mustaan torniin, Lordi suorastaan loistaa.

Anime-lehden numerossa 32 jatkuu kolumnisarjani Bedefiili muistelee. Ja kyllä, annoin palstalleni nimen viimeisenä aamuyönä ennen ensimmäisen kolumnin deadlinea, ja se näemmä kelpasi. Sarjan kolmannessa osassa jaan vinkkejä manga-tapahtumia järjestäville tahoille ja yritän varmistaa, ettei minua kutsuta enää yhteenkään mangapaneeliin, ikinä, siinä todennäköisesti onnistumatta.

Tässä kuussa olen myös vieraillut Amerikan Yhdysvaltojen jännittävässä fantasiamaailmassa, New Yorkin maagisessa kaupungissa. En nähnyt Hämähäkkimiestä, ja lentoyhtiö kieltäytyy silti antamasta rahojani takaisin. Englanninkielisen matkaraporttini voi lukea Af-Riikka -blogista.

Hype: Numeroitu ja signeerattu ensipainos

Virittäkää vastaanottimenne. Maanantaina 5.5. olen vieraana YleX Tänään -lähetyksessä klo 13.30. Tarkemmin sanottuna olen "YleX-leffavieraana" katsomassa Iron Man -elokuvaa jonkinlaisen supersankariasiantuntijan/kylähullun roolissa. Itse elokuva on sivumennen sanoen mainio. Yleensä supersankarileffoja painaa se, että ne yrittävät olla kaksi tarinaa: alkuperätarina ja jokin toinen tarina. Rautamiehessä alkuperätarina on koko tarina, joten se pysyy koossa esimerkillisesti. Mitä enemmän pohdin näkemääni, sitä enemmän minusta alkaa tuntua siltä, kyseessä saattaa olla toistaiseksi paras Marvel-filmatisointi.

Lumonetin puolella liityn Yotsuba&-sarjakuvaa ylistävien kuoroon. Arviossani käsittelen sarjakuvaa sen lukemisen vaivattomuuden kautta. Siinä tavassa, jolla Kiyohiko Azuma onnistuu tekemään kokonaisuudesta ikään kuin vahingossa luettavan on jotain lähes mestarillista. Lisäksi Yotsuba& on sarjakuva, jonka maailmankuvassa ei ole mitään negatiivista ja se on silti kiinnostava. Loputtomien keskikertaisten shojo- ja shounenmangojen tulvan keskellä Youtsuba& on se yksi kelluva puunpala, johon hukkuva voi takertua.

Hype: Japan Pop 1/2008

Myin hiljattain Viisi Valhetta Mangasta -juttusarjan Japan Pop -lehdelle ja nyt sarjan ensimmäinen valhe on julkaistu lehden numerossa 1/2008.

Japan Pop on Anime-lehdestä paenneiden toimittajien ideoima julkaisu, joka on sisällöltään ja fokukseltaan varsin samansuuntainen Anime-lehden kanssa, varsinkin jos vertaa vuoden ensimmäistä Japan Popia viime viikolla ilmestyneeseen uudistuneeseen Anime-lehteen. Molemmat käsittelevät mangan ja animen ohella "manga-elämäntyyliä", lainatakseni Stu Levyä: japanilaista musiikkia, muotia ja ruokaa, muutaman lieveilmiön mainitakseni. Itselläni ei ole voimakkaita mielipiteitä Anime-lehden ja Japan Popin keskinäisestä paremmuudesta. Päädyin tuputtamaan tekstiä Anime-lehden sijaan Japan Popille lähinnä siksi, että tunnen enemmän jälkimmäisen toimituskuntaa.

Viisi valhetta mangasta -sarjan tarkoitus oli purkaa tiettyjä fakkiintuneita, epäreiluja tai mielestäni kokonaan virheellisiä käsityksiä liittyen mangan harrastamiseen. Osittain koen onnistuneeni ja tekstien olevan edelleen ajankohtaisia, joskin muutamat valheet vaativat päivittämistä ennen lehtijulkaisua jo pelkästään vuoden aikana Suomen mangakentässä tapahtuneen kehityksen takia.

Eräs tavoitteeni oli purkaa mangan ja myyttisen "muun sarjakuvan" harrastajien välistä jännitettä ja saada osapuolet nostamaan päitään poteroistaan. Otakunvirka-blogin viimeviikkoinen kirjoitus todistaa, että poterot ovat edelleen olemassa ja että niistä ammuskellaan vähän sinne päin. Kirjoittaja on kyllä paikoin samoilla linjoilla Viisi valhetta mangasta -tekstieni kanssa, mutta sortuu muun muassa outoon harhaluuloon homogeenisestä "länsisarjakuvan harrastajien" ryhmästä, jolla on jonkinlainen yhteinen linja - eli peilikuva samasta ennakkoluulosta, jota jotkut mangaan penseästi suhtautuvat viljelevät. Otan tämän epäkohdan puheeksi seuraavassa Länsisarjakuvaharrastajien & Mangavihaajien kokouksessa ja ehdotan sanktioita!

Lisäksi kirjoitus viittaa minuun "elitismiin sortuvana", joka on hieman outo määritelmä tyypille, jonka forte ovat Hämähäkkimies-teemaiset kullivitsit. Jonkinlaista elitismiä sekin, kait.

Partateriä vaahtokarkeissa

PEACH FUZZ
Pauna Media Group
Lindsay Cibos, Jared Hodges
176 sivua, mustavalkoinen

Lindsay Cibosin ja Jared Hodgesin PEACH FUZZ on osa Pauna Media Groupin julkaisuohjelmaa. Luin hiljattain PMG:n kaikki julkaisut Sarjainfo-lehden artikkelia varten ja jos joudun lukemaan enää yhtäkään tarinaa maagisesta prinsessasta fantastisessa satumaassa, kaivan silmät päästäni paistinlastalla.

Prinsessasatu-yliannostukseni ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettäkö tuomitsisin PMG:n julkaisuhankkeet. PMG julkaisee pääasiassa yhdysvaltalaisen TokyoPopin niin sanottua OEL-mangaa. "Original english language" -manga on siis pseudojapanilaista sarjakuvaa, jota ei olla tehty japanissa saati sitten japanilaisten tekijöiden toimesta. Puristeille, joiden mielestä kaikki kaunis ja hyvä tulee japanista OEL on tietenkin kauhistus, mutta jos asiaa tarkastelee yhtään vähemmän mielipuolisesta perspektiivistä, voi todeta tekijöiden kansallisuuden olevan yhdentekevä. OEL-artistit tekevät vain sitä, mitä nuoret taiteilijat ovat tehneet kautta historian: nappaavat vaikutteet töihinsä omista suosikeistaan. Se, että PMG ja TokyoPop käyttävät japanilaisen sarjakuvan suosiota hyväkseen markkinoidessaan länsimaisten tekijöiden työtä on lähinnä merkki siitä, että japanilaisella sarjakuvaestetiikalla on entistä enemmän kysyntää. Siitä vain on tulossa myös länsimaisen sarjakuvan estetiikkaa. Osamu Tezuka haki vaikutteensa yhdysvalloista, Katsuhiro Otomo puolestaan euroopasta ja nyt ne tulevat takaisin kierrettyään ensin Tyynenmeren ja Atlantin.

Perusteltu PMG-kritiikki kohdistuu yhtiön vaihteleviin tuotantoarvoihin. Suomennokset eivät ole aina kelvollisia ja englanninkielisiä tekstejä on jätetty harhailemaan suomenkielisten julkaisujen sivuille. Tämä on tietysti lähinnä kauneusvirhe, mutta anteeksiantamaton yhtä kaikki.

Vastaavasti voi kritisoida yhtiön julkaisemien tarinoiden laatua: tusinaan julkaistuun sarjaan mahtuu vain pari kiinnostavaa viihdelukemistoa, muut ovat jotain suloisen yhdentekevän ja järjenvastaisen huonon shoojo-hiilikopion väliltä. Tästä joukosta Peach Fuzz on kenties kiinnostavin. En osaa sanoa, voinko suositella sitä, mutta se on ainakin jotain muuta kuin oletin.

Sarjan ensimmäisen pokkarin kannessa vaaleahiuksinen pikkutyttö katsoo vetoavasti lukijaan hymyillen. Hänen käsissään on lemmikkifretti joka myös nauraa. Tyttö on maalattu pastelliväreillä ja tausta hehkuu vaaleanpunaista. Peach Fuzz on valmiina viettelemään minut viattomaan pehmoeläinseikkailuun, murskaamaan minut vaahtokarkin makuiseen syleilyynsä!

Ja mitä vielä: vaahtokarkissa on partateriä sisällä. Peach Fuzz on ala-asteikäisille suunnattu kertomus siitä sadistista, joka elää jokaisen kärpäsen siipiä irrottavan ja muurahaisia suurennuslasilla polttavan lapsen mielessä.

Yhdeksänvuotias Amanda on hyljeksitty tyttö, joka ei saa huomiota edes kiireiseltä yksinhuoltajaäidiltään. Häntä kiusataan koulussa ja hänellä on yksi, tuskallisen pinnallinen kaveri. Hän saa äitinsä suostuteltua ostamaan itselleen lemmikkifretin, mutta terävähampainen elukka osoittautuu vaikeaksi hoidettavaksi.

Kun siirrytään kuvaamaan tapahtumia tarinan nimihenkilön, Amandan fretin näkökulmasta, kokonaisuudesta tulee vakavasti häiriintynyt. Omassa todellisuudessaan Peach kuvittelee olevansa prinsessa, joka julmasti kaapataan valtakunnastaan Amandan kotiin, jossa tämän elämästä tulee toistuvien koettelemusten helvetti. Fretti näkee tätä riepottelevien ihmisten kädet viisipäisinä hirviöinä, jotka keksivät toistuvasti uusia nöyryytyksiä, kun Amanda ystävineen kohtelee eläintä kuin lelua. Eläimen sisäinen monologi muuttuu alati harhaisemmaksi ja epätoivoisemmaksi, kun tämän maailmasta tulee satunnaisten kärsimysten sarja. Peach itkee yksin ja alkaa kuvitella liikkumattomien esineiden olevan sen uusia alamaisia – jotka nekin eläimen mielessä kääntyvät tätä vastaan. En olisi yllättynyt, jos sarja olisi päättynyt kohtaukseen, jossa järkensä menettänyt fretti makaa omissa ulosteissaan yrittäen purra raajojaan irti.

Nuoren fretin kärsimykset

Vastaavasti Peachia kurittava Amanda syöksyy suoraan ala-asteen helvettiin, kun luokkatoverit kiusaavat häntä ja tytön paras kaverikin päätyy puukottamaan Amandaa selkään. Peach Fuzz on lohduttoman tunnistettava kuvatessaan lasten lyhytnäköistä, satunnaista julmuutta, kohdistui se sitten eläimiin tai ihmisiin.

SUOSITUS: Osittain Peach Fuzzin kammottavuus perustuu siihen, että se on lähtökohtaisesti yli kuusivuotiaille suunnattu sarjakuva, joka on piirretty söpöin pehmein viivoin. Osittain taas se johtuu siitä, että se on oikeassa kuvatessaan lapset julmina kidutusautomaatteina: suurin osa lapsista on hirviöitä, jotka saattavat yhtä hyvin purra tai lyödä ilman järkevää syytä siinä missä aikuinen tervehtisi. Aion antaa Peach Fuzzin jollekin naperolle luettavaksi ihan vaan siksi, että voisin katsella sen itkevän. Pikku paskiainen todennäköisesti ansaitsee sen.

Tällä viikolla moraalin rappeutumisessa

Seuraa tiivistelmä valituista The Beat -blogin artikkeleista viimeisten parin viikon ajalta. (Kun varastat, varasta parhailta, ja The Beat on The News Blog of Comics Culture, oman julistuksensa mukaan.)

Erektion ehkä muistattekin. Sen jälkeen tuli tämä patsas:



Tuolta näyttää, kun taitavan kuvittajan pikkutuhma pin-up -kuva muunnetaan palaksi muovia.



Adam Hughes on paras siinä, mitä Adam Hughes tekee, mutta hänellä on vielä opittavaa taiteen luonteesta. Vastaus hänen kysymykseensä, onko jokin seksististä tai naisvihaista, jos sitä ei ole tarkoituksella sellaiseksi tehty, on — kyllä se voi olla. Kukaan ei valitse kaikkia vaikutteitaan tietoisesti, ja hyvät tarkoitusperät ovat vain kadotuksen katukiviä.

Monilla meistä on tietenkin se etuoikeus, että pyykkikorin ääressä pyllistelevän naisen näkeminen ei herätä minkäänlaisia kysymyksiä omasta minäkuvastamme tai asemastamme yhteiskunnassa, joten Mary Jane -patsaan aiheuttamaa kohua kuvailtiin myös pelkkänä myrskynä vesilasissa, ja verrattuna siihen, mitä oli vielä tulossa, se olikin sitä.



Marvelin päätoimittajalla Joe Quesadalla ei ollut juurikaan sanottavaa Mary Jane -patsaasta, mutta tätä Heroes for Hire #13:n kantta hän kommentoi sanomalla, että a) hän ei ole tarpeeksi perillä mangasta tietääkseen, mikä tämä "lonkeroraiskaus"-juttu on, mistä kaikki puhuvat, mutta b) siitä ei kuitenkaan ole kyse tuossa, niljahirviöillä vain sattuu olemaan lonkerot, ja c) kansitaiteilija on nainen, ettäs tiedätte.

a) Tunne vihollisesi, sanoi Sun Tzu, mutta mitäpä Quesada tietäisi jonkun itämaalaisen tuotannosta. b) Niljahirviöillä sattuu olemaan lonkerot, joilla ne istuttavat muniaan toisten olentojen kehoihin, à la Alien. En muista, annettiinko Claremontin ikinä kutsua sitä raiskaukseksi, mutta lukisit nyt urpo edes oman firmasi sarjiksia. c) Kukaan ei valitse kaikkia vaikutteitaan tietoisesti, ei edes nainen. Jos vallitseva kulttuuri, oli se sitten itämainen tai länsimainen, väittää tuota normaaliksi ja positiiviseksi naiskuvaksi, miksi ei naistaiteilija, kaikkea hyvää tarkoittaen, omaksuisi sitä?

Ja ehkä suurin rikos tuossa kannessa on se, että sen mainostama lehti ei edes sisällä pornoa. Rehellinen porno on eri asia, mutta tuo on jotain paljon alhaisempaa, tuo on silkkaa... markkinointia.



Mistä päästäänkin viimeisimpään vaiheeseen moraalin rappeutumisessa. Seven Seas -kustantamo peruutti Kaworu Watashiyan Nymphet-mangan julkaisemisen englannin kielellä, koska sen sisältö osoittautui amerikkalaisille markkinoille sopimattomaksi. Kiire napata potentiaalisen menestystuotteen lisenssi johti siihen, että alkuperäinen julkaisupäätös tehtiin vain ensimmäisen kokoelman perusteella. Nymphet vaikutti huumorisarjakuvalta, jossa pikkutyttö yrittää saada opettajansa vaikeuksiin käyttäytymällä hänen seurassaan äärimmäisen sopimattomasti (kts. kuva), mutta vähitellen ihastuu häneen oikeasti.

Sarjan edetessä siitä paljastui jotain vielä pervompia piirteitä (en ole vielä onnistunut saamaan selville, tarkalleen ottaen mitä), ja kustantamon pomo Jason DeAngelis päätti tehdä julmaa väkivaltaa sananvapaudelle päättämällä olla julkaisematta jotain, mitä ei halunnut julkaista.

Yleisesti ottaen ei ole järkevää kommentoida sellaista teosta, mihin ei ole itse tutustunut. Siksi en voi kummemmin kommentoida Nymphetiä tai, kuten jotkut ovat tehneet, sen vertautumista Alan Mooren ja Melinda Gebbien Lost Girlsiin, joka on sitä aiemmin mainitsemaani rehellistä pornoa.



Se on ilmeisesti myös lapsipornoa. En todellakaan voi selventää asiaa, koska minulla ei ole tapana ostaa mitään niin kallista sarjakuvaa ilman, että olen ensin lukenut sitä (eikä sitä virallisesti saa myydäkään EU:ssa ennen vuotta 2008 Peter Panin tekijänoikeuksien takia). Olen kuitenkin lukenut Mooren Smaxin, joka on värikäs satuseikkailu, jonka sankari harrastaa sisarensa kanssa insestiä, tai kuten faaraot sitä kutsuivat, avioliittoa. Tabujen rikkominen on Mooren leipätyö. Tai ei ehkä sittenkään: Tabujen rikkomista hän harrastaa huvikseen, mutta hänen leipätyönsä on kuvitteellisten tarinoiden kertominen.

Rakkautta cosplayssa

DRAMACON OSA 1
Pauna media group
Svetlana Chmakova
192 sivua, mustavalkoinen

DRAMACON on osa yhdysvaltalaisen TokyoPop-yhtiön niin sanottua OEL-mangajulkaisuja (Original English Language Manga). Termi on tietysti kauhistus kaikille, joille manga tarkoittaa yksinomaan japanilaista sarjakuvaa – tämähän on nyt sitä pelättyä pseudomangaa!

Toisaalta ymmärrän kritiikin: OEL-tyyppiset leimat enemmänkin kannustavat tekijää imitoimaan tiettyjä japanilaisen sarjakuvan maneereja kuin luomaan omaa tyyliään. Kun pokkarin takakannessa lukee manga, se on paketoitu kuin manga, voidaanko olettaa, että piirrosjälki, joka ei toista mangamaneereita päätyy julkaistavaksi sarjassa? Pauna media group on alkanut julkaista TokyoPopin on-se-mangaa-ihan-varmasti-on -tuotteita Suomessa, ensimmäisinä Bizenghast ja Dramacon.

Dramaconin keskusidea on hupaisan intertekstuaalinen: se on yhdysvaltalaisille sarjakuvamessuille sijoittuva ihmissuhdedraama. Nuori käsikirjoittaja Christie saapuu tapahtumaan myymään pienkustanteitaan poikaystävänsä ja kavereidensa kanssa. Asiat mutkistuvat, kun Christien poikaystävän öykkäröidessä tyttö ihastuu naapuripöydän naamiaisasuiseen heppuun.

Parhaimmillaan Chmakova on kuvittaessaan conin friikkisirkusta ja con-kokemusta yleensä. Miljöökuvauksessa on tunnistettavaa hektisyyttä ja epätodellisuutta. Irvaillessaan jenkkiläisen sarjakuvaskenen omituisuuksille Chmakova onnistuu olemaan paikoin oikein hauska.

Kuvatessaan Christien orastavaa ihastusta Dramacon pysyy myös hyvin koossa. Kaikki on somaa ja samastuttavaa, mutta merkittävin ongelma on tarinan keskeisessä konfliktissa. Christien poikaystävä on nimittäin kuvattu niin vastenmielisenä mulkvistina, että on oikeutettua toivoa päähenkilön päätyvän yhteen uuden ihastuksensa kanssa. Toisaalta tarina ei anna yhtään järkisyytä sille, miksi Christie yleensäkään on poikaystävänsä kanssa.

Dramaconin kuvitus on hyvinkin maneerista, kuten odottaa sopiikin. Chmakova liioittelee hahmojensa reaktioita, käyttää pelkistettyjä chibi-hahmoja ja dekompressoi kerrontaa dramaattisimmissa kohtauksissa. Ongelmallisinta on tapa, jolla Chmakova liioittelee Christien joka ikistä reaktiota. Tästä johtuen minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista käsitystä siitä, miltä Christien pitäisi näyttää. Mielessäni hahmo on oikeastaan vain kumisesti vääntelehtivä kasa piirteitä, jotka eivät muodosta mitään mielekästä kokonaisuutta – eräänlainen autismin kuvaus sarjakuvamuodossa, siis, mutta tuskin mitään mitä tekijä tarkoitti.

SUOSITUS: Ongelmista huolimatta Dramacon oli mutkaton ja paikoin kiinnostavakin sarjakuva. Se palvelee parhaiten kaltaisiani tarinan intertekstuaalisista elementeistä kiinnostuneita lukijoita – sarjakuva-aktiiveja, siis.

Hömppäromantiikkaa Fantasiakiinassa

FUSHIGI YUUGI
Egmont kustannus
Yuu Watase
192 sivua, mustavalkoinen

Niin sanottu shoojo-manga eli nuorille tytöille suunnattu sarjakuva on kovasti kysyttyä Suomessakin. Kyseessä on kuitenkin sarjakuvalukijakohderyhmä, jota ei ole aiemmin juuri palveltu. Nyt nuoret naiset ovat kuitenkin löytäneet japanilaisen sarjakuvan ja kustantamot tekevät parhaansa julkaistakseen heille luettavaa.

Shoojo-manga on siitä ongelmallinen genre julkaistavaksi, että shoojo-sarjat ovat säännöstään lyhyitä: vaikka sarja olisikin suosittu, sitä ei ole kovin montaa osaa julkaistavaksi. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä shoojo-genren hahmot painiskelevat useimmiten tosirakkauden aiheuttamien sydämentykyksien kanssa. Poikain toimintasarjassa voidaan joka kuukausi kohdata uusi vihollinen päihitettäväksi, mutta kun tyttö saa pojan, ei paljoakaan kerrottavaa jää. Jos tyttö löytäisi joka kuukausi uuden, paremman pojan, operoitaisiinkin ihan eri lajityypissä.

FUSHIGI YUUGI on hyvinkin tyypillistä tyttöin mankkaa. Höpsö teinityttö Miaka Yuuki löytää kirjastosta maagisen kirjan, jonka kautta hän siirtyy pakoon ikävän tylsää nyky-Japania myyttiseen Kiinaan. Siellä häntä tervehditään legendan sankarittarena. Ennustus kertoo, että kerättyään tähtikuvioita vastaavat henkilöt, Yuukista tulee jumalvoimainen pelastaja, joka nostaa valtakunnan jaloilleen kaaoksesta.

Tämä kaikki on tietenkin suloisen yhdentekevää, sillä maailman pelastaminen unohtuu pian ja keskitymme olennaiseen: romanttisiin kommelluksiin ja lähikuviin kaipuun täyttämistä, vettyvistä silmistä. Yuuki on ihastunut nilkkimäiseen Tamahomeen, naisten vaatteisiin pukeutuvan keisari Hotohorin sydän taas sykkii Yuukille ja Nuriko taas haluaa Hotohoria, mutta koska ei voi saada häntä, ripustautuu tämä Yuukin kiusaksi Tamahomeen, jota taas kiinnostaa vain raha. Kaikki vielä mukana? Hyvä! Ja tämä kaikki ykköspokkarissa!

Mitä maailman pelastamiseen tulee, jää se auttamatta romanttisen kohkaamisen taustalle. Meille ei itse asiassa missään vaiheessa kerrota, mikä kaaos oikein valtakuntaa uhkaa. Kenties uhka on naisten vaatteisiin pukeutuva keisari, joka uskoo maagisiin ennustuksiin eikä ole kiinnostunut naisista jos nämä eivät ole myyteissä ennustettuja sankarittaria?

SUOSITUS: Fushigi Yuugi on oikein somaa tyttömangaa, joka ottaa genrekonventiot haltuun mallikkaasti. Watase piirtää pieteetillä niin miljöökuvauksen kuin lähikuvat ihastuneista hahmoistaan. Hän on myös pätevä tarinankertoja, joka ei anna söpöilyn jumiuttaa tarinaa. Itse olen niin kaukana kohderyhmästä, että etäisyyksiä pitää mitata astronomisilla yksiköillä, mutta voin nähdä että tämä vetoaa shoojo-genren ystäviin.

Viisi valhetta mangasta: Manga on kultakaivos

Aloitetaan anekdootilla. Nimeltä mainitsemattoman japanilaisen kustannusyhtiön edustaja on vierailemassa Frankfurtin kirjamessuilla. Hänelle esitellään paikallisten kustantajien laitoksia japanilaisista sarjakuvista. Osasto on massiivinen - nämä kuitenkin ovat Frankfurtin kirjamessut. Kierrettyään isäntiensä kanssa osastoa edustaja vaikuttaa hämmentyneeltä. “Mistä täältä pääsee seuraavaan kerrokseen?” hän tiedustelee. Isännät joutuvat selittämään, että tämä nyt valitettavasti oli kokonaisuudessaan tässä.

Japanin sarjakuvamarkkinat ovat valtavat. Eräs tärkeimmistä syistä siihen, miksi manga löysi tiensä suomalaisille kioskeille vasta hiljattain on se, että japanilaisia ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Jos viikottaisen mangapuhelinluettelon levikki japanissa lähentelee viittä miljoonaa, kannattaako julkaisijan käyttää resursseja ottamaan haltuun markkinat, jossa kuukausittainen pokkari saattaa yltää täpärästi viisinumeroiseen myyntiin?

Vasta kun mangan myynti notkahti, aktivoituivat japanilaiset kustantamot markkinoimaan tuotteitaan myös ulkomaille. Muun muassa tästä on seurannut mangan suosion huikea kasvu 2000-luvulla länsimaissa. On helppo katsoa nousevia käyriä ja kuulla kassakoneen kilinää päässään. Mutta vaikka suomalainen kustantaja saisikin tehtyä kustannussopimuksen japanilaisen yhtiön kanssa, merkit viittaavat eivät niinkään mangan suosion hiipumiseen, mutta sen suosion tasoittumiseen.

Vuonna 2006 japanilaiset sarjakuvamarkkinat kokivat huomattavan 4,2 prosentin notkahduksen. Kun puhutaan yli 3 miljardin euron markkinoista, muutamankin prosentin lasku on kymmeniä miljoonia. Japanin mangamarkkinat ovat olleet loivassa laskussa jo kymmenen vuotta. Syyksi epäillään nuorisokohderyhmän pienenemistä sekä vaihtoehtoisten medioiden suosion kasvua.

Länsimaissa puolestaan mangan myynnin kasvu on hidastumassa, tasoittumassa: kaupat ovat ymmärtämässä, miten paljon mangaa kannattaa asetella hyllyihin ja miten paljon sitä menee. Japani on ollut edelläkävijä mangan suhteen, mutta tuleeko mangan suosion hiipuminen näkymään suhteellisena myös länsimaissa?

Yksi syy suosion laantumiseen länsimaissa on yksinkertainen: varkaus. Internetin toinen sääntö – ensimmäisen ollessa "siitä on jo porno" - on "piraatit voittavat aina". Manga- ja animeharrastajat ovat järjestäytyneet tehokkaiksi vertaisverkoiksi, jotka eivät ainostaan levitä piraatteja mangasta ja animesta, vaan peräti kääntävät niitä itse. Niin sanotut fansubit leviävät nettiin tuoreeltaan, samalla kun mahdollinen käännös saattaa olla vasta harkinta-asteella.

Aika näyttää, mitä tapahtuu mangalle nuorisokulttuurina. Vaikka niin sanottu "manga-elämäntapa" häviäisikin, markkinat on jo luotu ja mangan aseman vakiinnutettu osana sarjakuvaa länsimaissa. Manga ei ole katoamassa mihinkään, mutta voimme nähdä jo suosion katon. Jos olemme onnekkaita, manga voi maksaa palkan joukolle kustannustoimittajia ja kääntäjiä, mutta manga tuskin tulee maksamaan kenenkään bemaria.

Viisi valhetta mangasta: Laatumanga tulee

Kunhan mangaa lukeva yleisö varttuu, alkaa oikeasti hyvän mangan julkaisu. Kunhan manga vakiinnuttaa asemansa markkinoilla, oikeasti hyvä manga syrjäyttää teineille suunnatun fantasiaviihteen. Kauppojen hyllyt täyttyvät Tezukasta, Taniguchista ja Tatsumista samalla, kun ratsastamme yksisarvisilla pilvien päällä ja takapuolestani lentää perhosia. Ihan kohta se aika koittaa. Ihan varmasti koittaa.

Optimistiset harrastajat ovat toistelleet niin sanotun laatumangan vain odottaen hetkeään. Laatumangalla tässä tarkoitan joko tunnustettuja klassikoita, vaihtoehtoista taidemangaa tai vähemmän tuttujen genrejen edustajia. Genrekirjo on usein toisteltu tosiasia puhuttaessa japanilaisesta sarjakuvasta. Todistettavasti se myös pitää paikkansa. Mangan piiriin kuuluu huikea skaala tarinoita erilaisista aiheista eri yleisöille. Mangaan mahtuu sarjakuvia liikemiehistä, tölkkinuudelin historista ja suolikaasulla toimivista kalazombeista*. Ennen pitkää, sanomme itsellemme, tämä diversiteetti alkaa näkyä täälläkin.

Olen itsekin toistellut tätä valhetta toisinaan. Kirjoittaessani vuonna 2004 lopulla Salapoliisi Conan -mangasta olin jo hivenen skeptinen: "koska koittaa sen aidosti hyvän japanilaisen sarjakuvan aika?", penäsin. Kenties se on koittanut, onhan tällä hetkellä suomalaisilla markkinoilla enemmän mangaa kuin koskaan. Katsotaanpa mitä on tarjolla – alla lista käännösmangasta aakkosissa. Nimen perässä on lista sarjakuvan lajityypeistä.

Akira - sci-fi / toiminta
Dragon Ball - fantasia / toiminta
Dream Kiss - romantiikka
Emma - romantiikka / historia
Fushigi Yuugi - fantasia
Fullmetal Alchemist - fantasia / toiminta
Gunnm - sci-fi / toiminta
Hiroshiman poika – draama / historia
Inuyasha - fantasia / toiminta
Kajika - fantasia / toiminta
Kamikaze Kaitou Jeanne - fantasia / toiminta
Kill me Kiss me - romantiikka / toiminta
Les Bijoux - fantasia
Neon Genesis Evangelion - sci-fi / toiminta
One Piece - fantasia / toiminta
Princess Ai - fantasia / romantiikka
Ragnarök - fantasia / toiminta
Ranma ½ - fantasia / toiminta / komedia
Salapoliisi Conan - rikos
Sandland - fantasia / toiminta
Time Stranger Kyoko - fantasia / toiminta
Tokyo Mew Mew - fantasia / toiminta / romantiikka
Yu-Gi-Oh! - fantasia / toiminta

Olen varma, että istutte monitoreidenne edessä mykistyneenä tästä tarjonnan kirjosta.

Neljä vuotta niin sanottua mangabuumia, ja silti lähes kaikki julkaistavat mangat ovat fantasiakertomuksia, jotka on suunnattu teini-ikäiselle yleisölle. Gekika puuttuu käytännössä kokonaan. Rikosjännäreitä edustaa vain Salapoliisi Conan, joka on enemmän Neiti Etsivää kuin Philip Marlowea. Käännetyt sci-fi-mangat ovat toiminnallisia ja lainaavat teemoja enemmän fantasiasta kuin niin sanotusta kovasta science fictionista. Kauhua ei ole lainkaan. Kokeilevaa sarjakuvaa ei ole lainkaan. Käännetyt ihmissuhdemangat ovat viihteellisiä teiniromansseja, vakavampaa arkikuvausta ei näy listalla. Ja ennen kaikkea, käytännössä kaiken käännösmangan kohdeyleisö on alla 18-vuotiasta. Nämä ovat teinisarjakuvia, Hiroshiman pojan kaltaisia yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta.

Tähän ei myöskään ole tulossa välitöntä muutosta. Kustantajat ovat löytäneet ostovoimaisen kohdeyleisön ja keskittyvät palvelemaan sitä.

Hypoteesi tuntuu olevan, että fantasiamangaa lukevat teinit kyllästyvät ennen pitkää viihdemangaan ja siirtyvät aikuisille suunnatun mangan pariin. Teinien markkinat muuttuvat aikuisten markkinoiksi ja eri genrejen eri kohderyhmille suunnattuja sarjakuvia aletaan julkaista. Suomen markkinat ovat pienet, mutta jos edellinen optimistinen olettamus toteutuu, voi laatumangan julkaisu olla kaupallisesti kannattavaa.

Tämä on hivenen nyrjähtänyt olettamus mangan harrastamisen luonteesta. Vaikka mangaharrastaja onkin keskimäärin kiinnostunut laajemmin japanilaisesta pop-kulttuurista, on ylimielistä olettaa että sama harrastaja kiinnostuu muustakin mangasta, vain siksi että se on mangaa. Nyt julkaistua mangaa yhdistää viihteellisyys ja toiminnallisuus. Samalla viihteellisyys ja toiminnallisuus muuttuvat ominaisuuksiksi, joita lukija vastaisuudessakin odottaa sarjakuviltaan.

Harva yleensäkään lukee sarjakuvia sen takia, että se on sarjakuvaa, puhtaasta kiinnostuksesta ilmaisumuotoon. Sarjakuvaa luetaan sen takia, että se tarjoilee miellyttävää sisältöä. Minä luen supersankarisarjakuvia, koska missään muussa mediassa supersankarigenren tarinoita ei tehdä yhtä hyvin. Samoin manga tarjoilee teineille suunnattuja toimintafantasioita paremmin kuin muu sarjakuva - tai muut mediat.

Hieman kärjistäen, kukaan täysjärkinen ei voi väittää, että toimintafantasiaan tykästynyt fani siirtyisi Dragon Ballista luontevasti Jiro Taniguchin Walking Manin pariin. Toinen kertoo supervoimaisten taistelijoiden yhteenotoista, jälkimmäinen taas, no, miehestä joka kävelee. Eikä sano mitään. Loppuhuipennuksessa hän rikkoo silmälasinsa. Ehkä olen yksin, mutta Toriyama-fanin muuttuminen Taniguchi-faniksi tuntuu hieman liian suurelta loogiselta harppaukselta.

Jos teini katsoo Hollywood-toimintaelokuvia, oletammeko, että hänestä kasvaa Ingmar Bergman-fani vain sen takia, että Jerry Bruckheimer ja Bergman tekevät molemmat elokuvia? Viimeisintä Idols-tuotetta fanittava nuori ei aikuisena lähde kuuntelemaan Gustav Mahlerin sinfonioita siksi, että molemmat ovat musiikkia.

Sarjakuvan lukeminen ja sarjakuvan harrastaminen ovat kaksi eri asiaa. Mangalla on kyllä tiettyä itseisarvoa juuri sen vuoksi, millä harrastajat suhtautuvat japanilaiseen pop-kulttuuriin yleensä: kaikki manga on lähtökohtaisesti jollain tasolla kiinnostavaa. Silti tilastot puhuvat puolestaan. Mangan lukijat haluavat toimintafantasiaa, ja sitä myös tarjoillaan heille ja sitä he ehdollistuvat vaatimaan. Laatumangan tulemisen odottaminen alkaa tässä vaiheessa muistuttaa enemmän Godot'n odottelua.


* Junji Iton Gyo – yksi karmivimmista lukemistani kauhusarjakuvista, vaikka jutun juju näin sanallistettuna saattaa kuulostaa hieman hämärältä. Suosittelen.

Viisi valhetta mangasta: Manga vie lukijoita muulta sarjakuvalta

Viisi valhetta mangasta -sarjan tämänkertainen väittämä on jonkinlainen vastareaktio mangan suosion nopeaan kasvuun. Nopeasti kasvava ja näkyvä mangan esiinmarssi on saanut lukijat ja kustantajatkin varpailleen: ajatellaan, että muu sarjakuva vuotaa lukijoita mangan piiriin. Voiko olla niin, että tulevaisuudessa ei luetakaan muuta sarjakuvaa kuin mangaa?

Tämä väittämä on rakennettu laholle perustalle. Se olettaa, että sarjakuvamarkkinat ovat nollasummapeli, jonka piirissä on rajattu määrä lukijoita joilla on rajattu määrä ostovoimaa, joka pitää jakaa kustantajien nimikkeiden kesken. Hieman realistisemmin ajatellaan, että kamppailu käydään lehti- ja kirjakauppojen hyllytilasta.

Perinteistä sarjakuvaa julkaisevat dinosaurukset, joita uhkaa sukupuutto pienten, ketterien manganisäkkäiden syödessä niiden munia – dramaattinen vastakkainasettelu, jolla ei varsinaisesti ole todellisuuspohjaa.

Yksi syy mangan suosioon on se, että mangatarjonnasta löytyy sisältöjä kohderyhmille, joita sarjakuva ei ole aiemmin palvellut. Esimerkiksi varteenotettavia teini-ikäisille tytöille suunnattuja tarinoita ei yksinkertaisesti ollut saatavilla sarjakuvina ennen Sangatsu Mangan Tokyo MewMew'n ja Egmont kustannuksen Time Stranger Kyokon kaltaisia julkaisuja. Suomen Disney-edustaja Sanoma Magazinesin pseudomanga W.i.t.c.h on konseptinsa puolesta täyttä "magical girl" -genren sarjakuvaa, joka palvelee samaa yleisöä kuin shojo-mangakin. Kaikki kolme mainittua sarjaa ovat olleet myyntimenestyksiä julkaisijoilleen.

On helppo tuomita lukeva yleisö markkinointikampanjoita seuraaviksi lampaiksi, mutta sisällöllä on merkitystä sarjakuvan suosioon. Monet mangat käsittelevät kohdeyleisölleen tärkeitä teemoja metaforan kautta. Shojo-genren sarjakuvat kaiken söpöilyn alla kertovat teini-iän ihastuksista samastuttavalla tavalla. Dragon Ballissa voi nähdä vertauskuvan nuoren miehen suorituksista ja koettelemuksista matkalla kohti aikuisuutta. Eräs mangan sisällöllinen myyntivaltti on se tapa, jolla ne eivät takerru toistamaan suosituksi todettua kaavaa loputtomiin. Hahmot muuttuvat, vanhenevat lukijoiden mukana ja sarjat lopulta päättyvät. Monissa jatkuvissa länsimaisissa sarjakuvissa juututaan hyväksi todettuun status quo'hon ja hahmot jäävät ajattomaan limboon niin pitkään kuin sarjakuvaa vain ilmestyy. Se on tietysti vain yksi tapa kertoa tarinoita sarjakuvalla, mutta manga tarjoaa vaihtoehdon.

Manga ei niinkään vie lukijoita muulta sarjakuvalta, kuin tuo uusia lukijoita sarjakuvan pariin. Manga on buumi -valheen yhteydessä todettiin mangafanien hakeutuvan mediasta toiseen saman tuoteperheen sisällä. Tämä toimii myös sisäänheittomekanismina sarjakuvan pariin: mangaa alkavat lukemaan myös ihmiset, jotka eivät aiemmin ole sarjakuvaa lukeneet.

Jos mitään, manga on toiminut piristysruiskeena sarjakuvan kustantamiselle yleensä. Pelko kirjakauppojen hyllytilan loppumisesta näyttää turhalta. Viime vuosien aikana yhdysvaltalaiset kirjakaupat ovat avanneet pitkän tauon jälkeen myymälänsä sarjakuvalle mangan suosion myötä. Samalla perinteiset kustantamot ovat alkaneet pakata sarjakuvieen mangapokkareita muistuttaviin kokoelmiin. Dinosauruksetkin mukautuvat, myös Suomessa. Sarjakuvaan vuosikausia flegmaattisesti suhtautunut Tammi ylläpitää alati laajenevaa Sangatsu-alamerkkiä ja yhtä lailla sarjakuvalle penseä Otava on julkaissut suomalaista pseudomangaa Vesi oli mustaa -teoksen ja syksyllä ilmestyvän Hokuto manga -kokoelman muodossa. Säännölliset vierailut Helsingin kirjakaupoista todistavat mangan tervehdyttävän vaikutuksen puolesta: sekä Suomalainen kirjakauppa että Akateeminen kirjakauppa ovat säännöllisesti laajentaneet sarjakuvaosastojaan.

Mangan ja muun sarjakuvan vastakkainasettelu on tarpeetonta. Minkä vain sarjakuvan suosion kasvaessa kaikki sarjakuvaharrastajat voittavat. Me voitamme.

Viisi valhetta mangasta: Manga on buumi

Viisi valhetta mangasta jatkuu valheella, jota tavallisimmin toistelevat itselleen muut kuin mangaharrastajat: he, joille manga ja siihen liittyvä kulttuuri on erilaista, vierasta ja pelottavaakin. Kutsutaan heitä vaikkapa perinteisen sarjakuvan harrastajiksi. Manga on buumi, ohimenevä muotivillitys joka katoaa ennen pitkää, kertoo valhe. Kunhan vain työnnämme päämme maakuoppaan tarpeeksi pitkäksi ajaksi, kissankorvaiset otakut kaikkoavat yhtä nopeasti, kun ilmestyivätkin. Mangan suosioon liitetyt termitkin kielivät pelonsekaisesta ihmetyksestä. Puhutaan mangan invaasiosta tai mangan hyökyaallosta, aivan kuin kyseessä olisi persoonaton luonnonilmiö; katastrofi, jonka jälkeen jälleenrakentaminen voi alkaa.

Kun Dragon Ball alkoi ilmestyä suomeksi vuonna 2003, näytti siltä, että sen suosio syntyi tyhjästä. Tuhannet nuoret mangaharrastajat ilmestyivät ei-mistään ja alkoivat ostaa suomenkielistä mangaa, jota alkukohun jälkeen alkoi ilmestyä enemmänkin. Suuri yleisö, yllättävä suosio – suomenkielisellä mangalla oli kaikki muoti-ilmiön tunnusmerkit.

Tämä on näköharha. Manga ei ole mikään kännykän soittoääni tai muu ajatusvirus, vaan osa japanilaisen pop-kulttuurin esiinmarssia, joka on jatkunut vaivihkaa vuosikausia. Japani hallitsee viihde-elektroniikkamarkkinoita ja vastaavasti monet suositut viihde-elektroniikan sisällöt ovat japanilaisten kehittämiä. Super Mario ei ole italialainen, eikä ole Sonic-siilikään. Helkkari, Pac-Man on ihonväriään myöten saarivaltion asukki. Samoin sukupolveni on osittain tiedostamattaan kasvanut japanilaisen animaation parissa. Muutaman esimerkin lapsuudestani poimien, Peukaloisen retket, Transformers ja Muumit joko perustuvat japanilaisiin konsepteihin tai ovat japanilaisten animaatiostudioiden toteuttamia. Japanilaista designia on hiipinyt myös esimerkiksi länsimaiseen mainosgrafiikkaan.

Dragon Ball -animaatio oli pyörinyt Suomen TV:ssa ennen sarjakuvan lanseeraamista, samoin kuin esimerkiksi umpijapanilainen Pokémonkin, mutta uskon, että japanilaisen populaarikulttuurin kuvastoa oli paljon tehokkaammin yleisön mieliin iskostanut esimerkiksi Final Fantasy -roolipelisarja. Kun manga tuli Suomeen, yleisö oli jo valmiina taskurahat kädessään. Japanilainen pop-kulttuuri on ollut läsnä vuosikymmeniä. Nyt vain on olemassa yleisö joka tiedostaa tämän ja tietoisesti hakeutuu japanilaisen pop-kulttuurin piiriin.

"Manga is like hip-hop. It's a lifestyle."
TokyoPopin toimitusjohtaja Stu Levy

Ylläoleva lainaus saattaa aiheuttaa hupaisia mielleyhtymiä otakuista lökäpöksyissä, mutta Levyllä on hyvä pointti. Vaikka onkin ihmisiä, jotka ainoastaan lukevat mangaa, on todennäköisempää että mangaharrastaja on laajemmin kiinnostunut japanilaisesta pop-kulttuurista: J-rockista, animesta, elokuvista tai videopeleistä. Samaan "manga-elämäntapaan" saattaa kuulua japanilainen muoti, cosplay-harrastus tai vaikka para-para-tanssiminen.

Japanilaiset viihdejätit ovat mestareita tuoteperheiden rakentamisessa. Suosittu manga poikii pian animaation, useita videopelejä ja vuorellisen muita oheistuotteita. Näin yksi suosituksi todettu idea viljellään useaan eri mediaan ja saavutetaan uusia yleisöjä sekä samalla kannustetaan yleisöjä liikkumaan medioiden ja mediasisältöjen välillä. Jos pidin tästä mangasta, saatan pitää siitä tehdystä animestakin. Jos taas pidin animesta, saatan pitää jostain muusta saman genren animesta. Jos pidin tämän animen tunnusbiisistä, voisin tykätä sen esittävän bändin muustakin tuotannosta. Ja niin edelleen.

"Jonottajien innostus ei rajoitu pelkkään musiikkiin. Asfaltilla istuvan tyttöporukan mieleen on myös japanilainen animaatioelokuva anime ja manga-sarjakuvat."
Samuli Leivonniemi Helsingin sanomissa 21.3.2007 kirjoittaessaan MUCC-yhtyeen keikalle jonottavista nuorista

Eilen asematunnellissa J-rock-yhtye MUCC:in nimikirjoituksia jonottavia nuoria todellakin yhdisti samanhenkinen estetiikka. Samat tunnistettavasti pukeutuneet ja meikanneet nuoret kansoittivat Helsingin AnimeConin nurmikkoa vuonna 2006 ja valtasivat Tennispalatsin Mangapäivänä 2005.

Palaamme taas identiteetin rakentamiseen. Japani-entusiastit verkostoituvat vahvasti ja muodostavat voimakkaita yhteisöjä, joissa vaihdetaan suosituksia ja jaetaan kokemuksia. Samanhenkinen, aktiivinen yhteisö yhteisen kiinnostuksen kohteen äärellä on omiaan vahvistamaan sekä kokemuksia että harrastajan identiteettiä nimen omaan japanilaisen pop-kulttuurin ystävänä.

Kaikki ylläoleva on luonnollisesti maallikon näkemys mangan ja yleensä japanilaisen pop-kulttuurin suosiosta. Kenties väkevämmin puhuvat myyntitilastot esimerkiksi Yhdysvalloista, jossa aiemmin sarjakuvaan penseästi suhtautuneet kirjakaupat ovat avanneet hyllynsä mangalle joka vastaavasti dominoi myyntitilastoja. Mangan suosio on ollut huomattava myös Saksassa ja perinteisesti sarjakuvaystävällisessä Ranskassa.

Viimeisetkin epäilijät voivat nostaa päänsä hiekasta: manga ei ole menossa mihinkään, vaan se on itse asiassa ollut täällä jo vuosikausia.

Viisi valhetta mangasta: Manga on tyyli

Tampere kuplii -tapahtumassa 31. maaliskuuta aion rokata naamoja polemiikillani “Viisi valhetta mangasta”. Esittelen viisi usein toistettua väittämää japanilaisesta sarjakuvasta, jotka todistan kykyjeni mukaan vääriksi. Samalla, kun suunnittelen esitystäni, kirjaan Katuojaan esseemuotoisesti esitelmäni viidessä osassa. Olkoon tämä myös jonkinlainen koealusta väittämilleni. Jos valheet tuntuvat tosilta, musta valkoiselta ja vasen oikealta, jättäkää kommentteja ja oikaiskaa minua. On kuitenkin kivuttomampaa tulla kritisoiduksi netissä kuin tuhansien – tuhansien, sanon! – otakujen edessä Tampereen lavalla.

Tätä ensimmäistä valhetta on jo aiemmin käsitelty muun muassa Katuojassa Rami Rautkorven kolumnissa Milloin manga ei ole mangaa?, mutta aiheeseen sopii palata.

Mitä mangatyylillä tarkoitetaan? Termiä on käytetty niputtamaan yhteen piirtäjiä – yleensä länsimaisia piirtäjiä – joiden esikuvat ovat japanilaisia. Tällä niin sanotulla mangatyylillä piirtävät sarjakuvantekijät lainaavat kuvastoa, joka on yleisempää japanissa - suuria silmiä, dekompressoitua kerrontaa. Tähän mangatyyliin kuuluu myös tiettyjä visuaalisien kuvakielen välineitä, joita japanilaisen sarjakuvan ulkopuolella harvemmin näkee, kuten vaikkapa chibi-pelkistyksiä ja tiettyjä hahmojen ilmeitä, jotka eivät sellaisenaan käänny länsimaisen sarjakuvakerronnan parissa varttuneelle lukijalle. Yleensä mangatyylillä tarkoitetaan niin sanottua söpöilevää moé-tyyliä, jonka määritelmä on yhtä häilyvä kuin mangatyylinkin.

Manga ei kuitenkaan ole mikään yhtenäinen tyyli, vaikka joihinkin maneereihin takertuvat lukijat voivatkin sitä sellaisena pitää. Jos mangatyyliin kuuluisi olennaisesti vaikkapa suuret silmät, ei esimerkiksi eurooppalaisia vaikutteita aikanaan hyödyntänyt Katsuhiro Otomo edustaisi mangatyyliä. "Mangatyylin" määritelmä, joka rajaisi yhden kuuluisimmista mangakoista pois ei pitäisi olla kenenkään mielestä hyödyllinen. Julkaistun mangan joukkoon mahtuu (melkein) yhtä monta tyyliä kuin tekijääkin.

Valhe on siis helppo todeta valheeksi, mutta sen syntyyn johtaneet prosessit ovat kiinnostavia. Vaikka ei oikeastaan mitään järkevää tarkoitakaan, mangatyyli ei ole kuitenkaan täysin käyttökelvoton termi, muutenhan se ei olisi kestänyt käyttöä näin pitkään. Idea tai käsite ei ole elinkelpoinen, jos ei kykene levittäytymään ja mukautumaan. Syitä kyseenalaisen termin käytölle on useita.

Osin kyse on markkinoinnista: markkinat esimerkiksi ovat väärällään "mangatyylisen piirtämisen" oppaita. Mangaa lukevat tarttuvat hanakammin heille suoraan suunnattuihin tuotteisiin. Se voi myös edustaa tiettyä suoraselkäisyyttä markkinoinnissa: jos manga tarkoittaa yksinomaan japanilaista sarjakuvaa, tietää ostaja saavansa juuri japanilaista sarjakuvaa; muu olkoon "mangatyylistä" sarjakuvaa. Tämä tietysti olettaen, että kustantamot pitävät linjansa manga-leiman käytössä. Toive lienee turha, sillä ainakin TokyoPop-yhtiö myy manga-nimikkeen alla eri maiden tekijöiden julkaisuja.

Mangatyyli-termi on myös identiteetin rakentamisen väline lukijoille ja piirtäjille. Japanilaisia sarjakuvia fanittava tekijä voi haluta leimautua mangatyyliseksi piirtäjäksi. Japanilaiseen sarjakuvaan tykästynyt harrastaja taas saattaa haluta täsmentää pitävänsä mangatyylisestä sarjakuvasta täsmentääkseen kiinnostuksen kohteitaan: sarjakuva kun on suomen kielessä yleisnimitys, joka ei ainakaan enää rajaa kovin tarkasti harrastajaa kiinnostavia julkaisuja.

Mangatyyli-termi toimii myös käänteisenä identiteetin rakentamisvälineenä. Se saa usein toimia yleisnimikkeenä kaikelle ei-toivotulle japanilaisessa sarjakuvassa. Mangatyyliä kuulee toisinaan käytettävän suoranaisena haukkumasanana, kun halutaan erottua mangaharrastajista. "Miks jotain mangaa?!", lainatakseni Aura Ijäksen sarjakuvan mangaa inhoavaa trollia.

"EI VOI!!!!!!!!!!! Manga on japanilaisen Japanissa japanilaisille tekemää sarjakuvaa eikä edes kansallisuuttaan muuttanut voi IKINÄ, KOSKAAn piirtää oikeaa mangaa. Näin se on. Kävin aiheen luennolla."

Nimimerkki kuroyuki Sangatsumanga.fi -sivuston foorumilla, aiheessa "Voiko suomalaisesta tulla oikea manga-artisti?"

Aihe liittyy laajemmin mangan määrittelyyn yleensä. Mikä tekee sarjakuvasta mangaa? Manga on lopulta ainoastaan japaninkielinen sana, joka tarkoittaa sarjakuvaa. Me länsimaalaiset vain käytämme sitä yleisnimenä japanilaiselle sarjakuvalle. Tästä luonnollisesti seuraavat loputtomat keskustelut siitä, mikä oikeastaan kuuluu mangan piiriin ja voiko länsimaalainen yleensäkään piirtää mangaa. Harrastajien pedanttisuus on paikoin järkkymätöntä. Katsokaa vaikkapa Finnmanga-antologian ylivarovaista alaotsikkoa: "Suomalaisten tekijöiden sarjakuvia japanilaisen tyylin inspiroimana." I can't believe it's not manga!, lainatakseni mainoslauseiden klassikkoja.

Väittely mangan piirtämisen oikeutuksesta on lähtökohtaisesti hivenen absurdi. Manga ei lähemmin tarkasteltuna ole mitään muuta kuin lippu, jonka alle kerääntyä, mutta silti sen piiriin pääseminen vaatii joko tiettyä kansalaisuutta, ihonväriä tai geeniperimää. Jos amerikkalainen piirtäjä saa japanin kansalaisuuden, piirtääkö hän sitten mangaa? Jos japanilainen piirtäjä muuttaa pois japanista, lopettaako hän mangan piirtämisen? Entä jos hänellä on kaksoiskansalaisuus? Saivartelua, mutta hetkenkin pohtiminen näyttää, miten veteen piirretyt viivat häviävät. Sarjakuvansa määrittelyyn ei pitäisi tarvita sukupuuta ja DNA-testiä.

Parhaan mangan määritelmän olen lukenut nimimerkki Egmontin Yookai'lta Kupoli.net:in foorumilla (via sutku): "Mangaa on nykyisin se sarjakuva, jonka tekijä on tehnyt mangana mangaa lukevalle yleisölle". Tekijän ja lukijan intentio ratkaiskoon, onko sarjakuva mangaa vai ei.

Japanilaisia ei länsimaisten kädenvääntö mangan ja mangatyylin määritelmistä tunnu kiinnostavan paitsi ehkä markkinoinnillisesta näkökulmasta. Jos japanilaisen käteen iskee länsimaalaisen sarjakuvan, hän saattaa kutsua sitä "komikkuksi" - väännös englannin kielen "comics" -termistä. Japanilainen sarjisfani siis leimaa ei varsinaisesti mitään tarkoittavalla sanalla - joka kuitenkin kalskahtaa jännittävän eksoottiselta - sarjakuvan joko erottaakseen sen tutusta sarjakuvasta tai erottuakseen itse sen lukijana perinteiseksi mieltämästään sarjakuvasta. Ei kai kuulosta tutulta?

Emme voi pysäyttää kielen evoluutiota. Manga ja mangatyyli käsitteinä rönsyilevät tarkoittamaan uusia asioita ja palvelemaan uusia isäntiä. Yritykset pakottaa niitä jäykkiin rajoihin – mukaanlukien tämäkin yritys – ovat tuomittu epäonnistumaan.


Mainittujen lähteiden lisäksi kolumnin lähteenä on konsultoitu Jari Lehtistä Kvaak.fi -foorumilla. Kolumnia kirjoitettaessa ei vahingoitettu Jari Lehtistä.

Avaruuden emo-pojat

TO TERRA ... VOLUME 1
Vertical
Keiko Takemiya
344 sivua, mustavalkoinen

Vertical on japanilaisiin klassikoihin erikoistunut kirjallisuus- ja sarjakuvakustantaja. He julkaisevat esimerkiksi Ozamu Tezukan Buddha-sarjaa. Kustantamon tuorein uutuus on Keiko Takemiyan TO TERRA... , käännös vuosina 1977 – 1980 ilmestyneestä tieteisfantasiamangasta.

Takemiyan miljöökuvaus on viehättävästi vanhentunutta. Shojo-tyylisten hahmojen univormut olkatoppauksineen ja epätodennäköisine päähineineen sekä avaruusalusten kliinisen puhtaat sisätilat ankkuroivat To Terra... :n seitsemänkymmenluvun tieteisfiktioon. Takemiya on piirtäjänä ja kertojana moitteeton. Hänen avaruusmaisemansa ovat kauniita ja hahmonsa hauskasti ilmeikkäitä.

Tarina etenee sujuvasti, mutta valitettavasti se ei parhaimmillaankaan ole kovin kiinnostava. Huonoimmillaan se on suorastaan nolostuttavan pöljä.

Tarinan tulevaisuudessa maapallo on kertaalleen hylätty, mutta sittemmin asutettu uudelleen. Planeetan säilyttämiseksi yhteiskunta on tiukasti tietokoneiden kontrolloima. Lapset synnytetään koeputkissa ja koulutetaan erityisillä siirtokunnilla, josta heidät sitten lähetetään asuttamaan maata. Satunnaisesti syntyvät telepaattiset Mu-ihmiset ovat järjestelmän anomalia ja Mu-väestöä pyritään pitämään aisoissa kylmästi eliminoimalla kaikki telepaateiksi paljastuneet lapset. Sankarimme Jomy sattuu olemaan Mu-messias, joka rekrytoidaan johtamaan valittu kansa takaisin Maahan. Välillä seurataan ihmiskuntaa sääteleville tietokoneille uskollista Keithia, joka noussee myöhemmin Jomyn nemesikseksi.

Kylmä, teknokraattinen hallinto vastaan joukko itsenäisiä kapinallisia etsimässä ihmisyyttään; kliseistä, kyllä, mutta periaatteessa hyväksyttävää. Tunkkaisimmistakin, monasti kierrätetyistä fantasiaelementeistä voi koostaa kiinnostavan kokonaisuuden, jos hahmot ovat tarpeeksi kiinnostavia tai tarina riittävän jäntevä. To Terra... :sta puuttuu molemmat.

To Terra... on tieteisfantasiaa, joten sen maailmakuvaukselle voi antaa tiettyjä erivapauksia. Minä kuitenkin vedän rajan siihen pisteeseen, jossa kokonaisuudessa ei ole mitään järkeä. Meille kerrotaan, että ihmisiä koulutetaan kouluplaneetoilla teini-ikään asti, jonka jälkeen heidän muistonsa pyyhitään ja heidät lähetetään Maahan... koulutettaviksi. Fiksuimmat saattavat huomata loogisen aukon tulevaisuuden yhteiskunnan rakenteessa. Jos tarinan sisäisen logiikan imploosio jää kuitenkin huomaamatta, ei hätää! Sama älyttömyys toistetaan noin neljä kertaa kirjan aikana, kun hahmot kokevat pakottavaa tarvetta oksentaa informaatiota dialogissa tai sisäisissä monologeissaan.

Mu'iden suunnitelmakaan ei varsinaisesti vakuuta. Sitä, miten he aikovat päästä Maahan ja mitä ihmettä he aikovat tehdä planeetalle täynnä vihamielisiä ihmisiä, ei varsinaisesti kerrota. Jomyn valittu kansa lähinnä istuu avaruusaluksessaan ja ampuu telepaattisia rakkausaaltoja kohti maata. Tarinan viimeisessä kolmanneksessa on hypätty eteenpäin kymmenisen vuotta, Jomyn tehtävä ei ole edennyt käytännössä mihinkään eikä hän ole oikeastaan saanut voimiaankaan hallintaan. Toisaalta heillä on vastassaan järjestelmä, jonka mielestä on hyvä idea pyyhkiä avaruuskadettien mielet ennen kriittistä koulutusjaksoa, joten puntit ovat jokseenkin tasan.

Tarinan kaikki näkökulmahenkilöt ovat rasittavia tiskirättejä, joiden tehtävänä on joko toistella faktoja maailmasta tai havahtua rooliinsa siinä. Havahtumisia käsitellään tietysti itkemällä, huutamalla, juoksemalla tilasta toiseen, hallusinoimalla ja kiukuttelemalla. Näiden emo-poikien kyynelehtiviä jättisilmiä katsellessa alkaa katsella kaihoten keittiön pöydällä lepäävää leipäveistä tai vaihtoehtoisesti toivoa, että tarinan mielenpyyhintälaite olisi kätevästi käsillä todellisuudessakin. Joskin silloin olisi vaara, että pyyhittyäni mieleni lukisin To Terra... :n uudelleen.

SUOSITUS: To Terra... on tarina, jossa asioita tapahtuu niiden symbolisen arvon takia tai siksi, että hahmot pääsevät potemaan niitä silmät kostuen. Se on kauniisti piirretty ja tunnelmallinen ja paikoin lupailee kiinnostavia käänteitä, joita ei kuitenkaan nähdä. Yli 350 sivua epäloogisia käänteitä, hämärää symboliikkaa ja avaruuden emo-poikia riittää – en aio hankkia jatko-osaa.

Hype: Sangatsu-päivä 24.3

Tänään: kaupallinen tiedote ja vähän analyysia.

Sangatsu manga järjestää piirtämisteemaisen iltapäivän Tammen tiloissa Helsingissä lauantaina 24. maaliskuuta. Päivä alkaa kello 12.30 Reima Mäkisen esitelmällä, jota seuraa Laura Loukolan ja Anna Stenmanin vetämä työpaja. Tapahtuma on kaikille avoin ja ilmainen. Olen ollut itse freelancerina koordinoimassa päivän ohjelmaa, joten luonnollisesti toivon paikalle mahdollisimman paljon osallistujia. Tervetuloa, siis! Lisätietoja saa Sangatsun sivuilta.

Mangaharrastukseen liittyy kiinnostavasti yhteisöllisyys sekä innostus itse piirtämiseen ja Sangatsun tapahtuma on yksi mahdollisuus lisää toteuttaa molempia. Mangaharrastus on enemmän kuin sarjakuvien lukemista: se liittyy olennaisesti laajempaan japanilaisen pop-kulttuurin harrastamiseen pelien, musiikin, elokuvien ja pukeutumisen muodossa. Mangaharrastajayhteisöt ovat voimakkaasti verkostoituneita ja aktiivisia, mutta myös samalla eriytyneitä muusta sarjakuva- ja popkulttuurista. Tämä osin siksi, että varsinkin nuorille harrastajille mangayhteisöt ovat kuitenkin identiteetin rakentamisen väline. "Samalla tavalla erilaiseen" vertaisryhmään hakeutuminen ei ole mitenkään poikkeuksellista millekään nuorisokulttuurille.

Mitä tulee niin sanottuun manga-tyyliseen piirtämiseen, on vähän turhankin tavallista suomia kotimaisia pseudomangan piirtäjiä hiilikopioiksi esikuvistaan. Minä en voi rehellisesti pitää aktiivista halua piirtää sarjakuvia huonona asiana, vaikka aloittelevat piirtäjätkin keskittyisivät imitoimaan japanilaisia suosikkejaan. Lähes kaikki piirtäjät kuitenkin aloittavat matkimalla esikuviaan; mangatyyliset tekijät vain kiinnittävät huomiota, koska heidän käyttämänsä kuvakieli ei ole samalla tavalla iskostunut lukijoiden päähän kuin vaikkapa perinteisen ranskalais-belgialaisen sarjakuvan keinot. Mangan läpimurto suomessa on luonut kokonaan uuden sarjakuvapiirtäjäsukupolven, josta nousee vielä monta kiinnostavaa tekijää.

Suomalaisen omakustannekentän - tai ehkä sarjakuvan yleensä - tulevaisuus versoo neniemme alla. Meidän pitää vain katsoa suurien silmien ohi ja tiedostaa tämä.

Huomioita kiertoratamekaniikasta

Olen hieman jäljessä Gunnmin suomennosten lukemisessa, mutta eivätpä pari aiempaakaan kirjoitustani tieteestä sarjakuvissa käsitelleet erityisen ajankohtaisia julkaisuja. Tässä siis joitain Gunnm 2: Rautaneitoa koskevia huomioita.

Gunnm on Yukito Kishiron tieteissarjakuva, jossa kyborgi nimeltä Gally seikkailee dystopisessa kaukaisen tulevaisuuden maailmassa. Sarja sisältää runsaasti äärimmäistä ja fysiologisesti äärimmäisen epätodennäköistä kehonmuokkausta kyberneettisillä osilla, puhumattakaan sitten Newtonin liikelakeja rikkovista taistelukohtauksista, mutta koko konseptin olennaisina osina nämä menevät epäuskon vapaaehtoisen hillitsemisen piikkiin. Toisin kuin aiemmin, en tullut nyt valittamaan vähäistä tieteellistä asiantuntemustaan liian pitkälle venyttävistä sarjakuvantekijöistä, vaan tuomaan esille yleisesti ottaen hyvin huolettomasti todellisuuden lainalaisuuksiin suhtautuvasta sarjakuvasta löytyvää tieteellistä ihmettä, vaikkakin toistaiseksi täysin hypoteettista sellaista.

Gunnm elää synkässä ja rähjäisessä Rautakaupungissa, jonka yllä leijuu toinen kaupunki nimeltä Salem. Salem on ankkuroitu jättimäisillä kaapeleilla Rautakaupungin ylle, mutta sitä ilmassa pitävä voima ei ole aivan ilmeinen. Sarjan toisessa pokkarissa asia selitetään ohimennen. Gallyn romanttisen kiinnostuksen kohde Yugo kertoo isoveljestään, joka haaveili matkustavansa jonain päivänä Salemiin. Takaumassa isoveli kuvaa Salemia näin:

Veikkaanpa, että Salem riippuu akselin varassa. Se pitää kaupungin ilmassa. Akseli ulottuu kaiketi ilmakehän yläpuolelle. Se kiertää planeetan keskipistettä täsmälleen oikealla nopeudella, jottei putoa maahan eikä loittone avaruuteen.

[...]

Luulenpa muuten, että akselin toisessa päässä on Salemin pari... avaruuskaupunki.

Kappale, joka kiertää planeetan keskipistettä putoamatta maahan ja loittonematta avaruuteen on yksinkertaisesti sanottuna pysyvällä kiertoradalla. Toisin sanoen Salem on satelliitti. Salemilla on lisäksi se erityisominaisuus, että se pysyy koko ajan saman maanpäällisen pisteen yläpuolella. Tämä tarkoittaa, että Salem on ns. geostationäärinen satelliitti.

Legendaarinen tieteiskirjailija Arthur C. Clarke — muiden muassa — kehitti aikoinaan geostationäärisen satelliitin idean tietoliikennettä varten. Geostationäärisen radan käyttö tähän tarkoitukseen on avaruustekniikan mitta-asteikolla jo rutiinia, mutta Gunnmin Salem edustaa huomattavasti kunnianhimoisempaa ja vaikeammin toteutettavaa sovellusta. Salemia ja sen vastakappaletta, avaruuskaupunkia, yhdistävä akseli mahdollistaa tavaran kuljettamisen kiertoradalle, ylös maapallon painovoimakuilusta, ilman kemiallista polttoainetta kuluttavien rakettien tai vastaavien kantolaitteiden apua. Massan siirrosta maan pinnalta kiertoradalle tällaisella avaruushissillä tulee lähes ilmaista, jos siihen yhdistetään massan laskeminen kiertoradalta alas, esimerkiksi asteroideista louhittujen raaka-aineiden jalostamista varten. Lisäksi kiertoradalta riippuvan akselin varassa leijuva kaupunki vain näyttää aivan hillittömän makealta.

Salemin kaltainen rakennelma tietenkin poikkeaa melkoisesti olemassaolevista geostationäärisistä satelliiteista. Karkeasti ottaen kuitenkin fysiikka on sama: Kun kappale kiertää Maata n. 35 786 km:n korkeudella, sen kiertoaika on sama kuin alla olevan maanpinnan. Salem-rakennelma ei tietenkään voi olla kauttaaltaan kyseisellä etäisyydellä maanpinnasta, mutta oleellista on se, että sen painopiste on oikealla radalla. Koska painovoima on sitä pienempi, mitä korkeammalla ollaan, Salem-rakennelman massakeskipisteen — joka sijaitsee akselin puolivälissä, mikäli päissä olevat kaupungit ovat saman kokoiset — tulee olla jonkin verran geostationääristä rataa korkeammalla. Helppoa, vai mitä?

Vaikeaksi asian tekee vain se, että todellisuus ei noudata ideaalisia malleja. Varsin perusteellisesti olosuhteet sotkee se, että suuri osa Salem-rakennelmasta on ilmakehän sisällä. Pidemmän päälle rakennelmaan kohdistuva ilmanvastus kuluttaa sen liike-energiaa, mikä saa sen putoamaan vähitellen kiertoradaltaan. Lisäksi tietenkin hetkelliset sääolosuhteet tekevät järjestelmästä epävakaan. Rautakaupunkia ja Salemia yhdistävien kaapelien on ehkä tarkoitus auttaa tämän ongelman ratkaisemisessa, mutta radalla pysymiseen tarvitaan epäilemättä myös työntömoottoreita.

Eikä varmaankaan edes kannata ajatella sitä, millaisista materiaaleista rakennelma on tehty. Pelkkään taipuisaan kaapeliin perustuva avaruushissi vaatii suurempaa vetolujuutta kuin mitä nykyisillä valmistusmenetelmillä pystytään saavuttamaan, ja Salemin akseli näyttää olevan satoja metrejä paksu...

Mutta voimme silti unelmoida, ja se, että Gunnm omalta osaltaan auttaa siinä, on hieno juttu.

Peräkammarin pojan kostoretki

OLD BOY 1
Dark Horse
Tsuchiya Garon, Minegishi Nobuaki
208 sivua, mustavalkoinen

Hieman nurinkurisesti olen nähnyt OLD BOY -sarjakuvasta sovitetun elokuvan yli kaksi vuotta aiemmin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, mutta mangaan tutustuin vasta äskettäin. Vaikka saman teeman eri sovitusten laadullinen vertailu saattaa olla kohtuutonta, on se minun tapauksessani ainakin rehellistä: tulkintani elokuvasta vaikuttaa vääjäämättä tulkintaani sarjakuvasta.

Molemmissa tarinan lähtökohta on sama. Kadulta kaapattua miestä pidetään vankina pienessä huoneessa vuosikausia, seuranaan ainoastaan televisio ja toisinaan pistäytyvät vahdit. Mies vapautetaan yhtä vähin selityksin kuin mitä kaapattiinkin. Herättyään kadulta sellissä itsensä vahvaksi treenannut mies alkaa kosto mielessään selvitämään vangitsijansa motiiveja.

Tsuchiya Garonin kirjoittama ja Minegishi Nobuakin kuvittama tarina on tyylipuhdasta ja ammattitaitoista gekikaa, jossa on kiinnostava lähtöasetelma. Ensimmäisessä osassa ei päästä juuri puusta pitkään, mutta voinee olettaa että sarjan edetessä noustaan ainakin lähelle elokuvan kreikkalaisesta draamasta lainaavia sfäärejä.

Mangan ensimmäinen osa on tunnelmaltaan hillitty, melkeinpä pohdiskeleva. Tämä on sinänsä kiinnostavaa, sillä korealaisen Park Chan-wookin ohjaama elokuvasovitus on alusta asti raivokas adrenaliinipaukku. Vastaavasti mangan kovin etäinen päähenkilö kalpenee elokuvan Choi Min-sikin hysteeriseen, loppua kohti suorastaan pateettiseen tulkintaan verrattuna. Juuri päähenkilön käsittely tekee Old Boy -elokuvasta sarjakuvaa kiinnostavamman. Mangan lakonista päähenkilöä ei tunnu kymmenen vuoden vankeus juuri liikuttavan eikä tämän taustoihin ehditä paneutua. Samalla myöskään minua lukijana ei liiemmin kiinnosta, mitä miehelle on tapahtunut tai tulee tapahtumaan. Elokuva pohjustaa päähenkilöä merkittävästi paremmin ja hänen kostoretkeensä on siten helpompi samastua.

Kaiken lisäksi elokuvassa on yksi lähihistorian hienoimmista tappelukohtauksista: kun tarinan päähenkilö tuhoaa räkä poskella ja puukko pystyssä selässään huoneellisen jengiläisiä paljain nyrkein, tietää tulleensa katsomaan poikkeuksellisen mainiota elokuvaa. Tarkastakaa videovuokraamonne.

SUOSITUS: Teknisesti etevän, mutta etäisen jännärin ensimmäinen kirja ei ole tarpeeksi kiinnostava, että ostaisin jatko-osia.


Sulkeudun viikonlopuksi keskisuomalaiseen taloon Internet-yhteyksien tavoittamattomiin pelaamaan lauta- sekä roolipelejä ja juomaan. Tästä johtuen en pysty päivittämään Katuojaa tuorein sisällöin ennen kuin vasta maanantaina. Mutta ei hätää - olen valmistautunut: viikonlopun aikana julkaistaan kirjoittamani pitkähkö katsaus Frank Millerin sarjakuviin kolmessa osassa. Teksti on alun perin kirjoitettu tietokirjaan, mutta se ei syystä ja toisesta koskaan päässyt kirjan sivuille asti. Seuraavan kolmen päivän sukellamme siis kaikkien suosikkiobjektivistin alati hämärtyvään tajuntaan. He's the goddamn Frank Miller!

Etukenossa juoksevien ninjojen voittokulku

Tänään: sukellus myyntitilastojen jännittävään maailmaan. Pidelkää hatuistanne.

Lehteenäni toimii Brian Hibbsin Newsaramalle koostama analyysi vuoden 2006 kirjakaupoissa eniten myydyistä sarjakuva-albumeista Yhdysvalloissa. Hibbsin käyttämä tilasto löytyy täältä.

Yhdysvaltalaisten sarjakuvien myyntilukujen seuraaminen on sinänsä hivenen kyseenalaista, sillä maan sarjakuvien jakelujärjestelmä on kasvanut kieroon jo pidemmän aikaa. Siitä lähtien, kun Diamond Comics Distributors -yhtiö hankki itselleen monopoliaseman sarjakuvalehtien jakelussa, on 22-sivuisesta sarjakuvalehdestä tullut yhä enenevässä määrin vaikeasti saatava ja kallis ylellisyystuote. Lehdet ovat kadonneet kioskeista ja sekatavarakaupoista yksinomaan sarjakuvan erikoisliikkeisiin.

Sen sijaan kirjakaupat ovat heränneet ottamaan enenevissä määrin sarjakuvia hyllyynsä. Ne kuitenkin keskittyvät pääsääntöisesti sarjakuva-albumeihin, lehtien jäädessä erikoisliikkeille. Sarjakuvien kirjakauppamyynti ei ole ainoastaan kasvanut tasaisesti viime vuosien aikana - sen kasvu on kasvanut tasaisesti.

Jenkit tilastoivat melko luotettavasti ja julkisesti sarjakuvamyyntiään. Nyt käsiteltävä tilasto ei ole täydellinen, koska se kattaa vain noin kolme neljännestä jenkkikirjakaupoista, mutta siitä voi haistella trendejä silti. Suomen vastaavia lukuja olisi kiinnostava analysoida, mutta kirjakauppojen julkistamat tilastot tapaavat olla kymmenen myydyimmän listoja, mikä tarkoittaa käytännössä listoja Aku Ankka -nimikkeistä. Huomioitakoon, että kirjakaupat listaavat asiakkaille myytyjen sarjakuvien määrää siinä missä Diamond listaa sarjakuvakauppialle myytyjä sarjakuvia, ottamatta huomioon palautuksia. Koska palautukset Diamondille eivät ole mahdollisia. Mitä sanoinkaan niistä kieroutuneista markkinoista?

Tässä vuoden 2006 kymmenen myydyimmän albumin lista:

1. NARUTO Vol. 9
2. NARUTO Vol. 1
3. NARUTO Vol. 10
4. NARUTO Vol. 11
5. V FOR VENDETTA
6. NARUTO Vol. 2
7. NARUTO Vol. 8
8. NARUTO Vol. 4
9. NARUTO Vol. 3
10. NARUTO Vol. 7


Kyllä, hivenen yksipuolinen lista. Yhdysvaltain suosituin sarjakuva tällä mittarilla on etukenossa juoksevista ninjoista kertova mangasarja Naruto, joka myi viime vuonna yhteensä yli miljoona kirjaa. Yksi hittisarja ei kuitenkaan tarkoita sitä, että manga hallitsisi kirjakauppamyyntiä. Mutta otetaanpa Top-10 listalta pois samojen sarjojen eri osat. Tulos näyttää tältä:


1. NARUTO Vol. 9
2. V FOR VENDETTA
3. FRUITS BASKET Vol. 13
4. KINGDOM HEARTS Vol. 2
5. BLEACH Vol. 1
6. KINGDOM HEARTS Vol. 3
7. WATCHMEN
8. DEATH NOTE Vol. 1
9. HALO GRAPHIC NOVEL
10. REJECTION COLLECTION

Kuusi listan kymmenestä on mangaa ja listan alapuolella odottaa lisää. Ikisuosikki Watchmen roikkuu listalla vuodesta toiseen. Pelilisenssisarjakuva Halo Graphic Novel on Marvelin myydyin albumi, joka on ainakin minusta melko yllättävää - en ole koskaan kuullutkaan mokomasta. Rejection Collection on puolestaan kokoelma julkaisemattomia New Yorker -strippejä.

V for Vendettan sijoittuminen on kiinnostavaa. Samoin kuin lähdeartikkelin mukaan kävi Sin Cityn kanssa edellisvuonna, elokuvasovitus on moninkertaistanut lähdeteoksen myynnin. Toisaalta suositut supersankarielokuvat eivät ole nostaneet merkittävästi supersankarilehtien tai -albumien myyntiä. Palaan eiliseen esitykseeni siitä, että supersankarisarjakuvan suosion puute ei johdu genrestä; se johtuu sarjakuvista jotka eivät tarjoile satunnaista lukijaa kiinnostavia tarinoita. Toisaalta sarjakuvien lehtimyynti on kasvussa Yhdysvalloissa, joten ainakin viimeaikaiset ns. tapahtumasarjakuvat ovat aktivoineet sarjakuvaliikkeissä asioivia harrastajia.

Mangan painiote englanninkielisestä sarjakuvasta on kuitenkin ilmeinen. Vaikka mangan myynnin kasvu onkin tasaantumassa, tulevaisuuden sarjakuvaa lukeva yleisö kasvaa japanilaisen sarjakuvan parissa. Tämä on jotain, jonka olemme tienneet jo jonkin aikaa, mutta saman asian puolesta puhuvat numerot ovat silti pysäyttäviä. Sama ilmiö on tapahtumassa Ranskassa, on jo tapahtunut Saksassa ja näkyy myös Suomessa. Usein toistellut lupaukset mangan laajasta laijityyppivalikoimasta ja eri yleisöille kohdennetuista tarinoista eivät kuitenkaan toteudu top-listalla: suosituin manga on nuorille suunnattua fantasiaviihdettä.

Tulevaisuus kuuluu etukenossa juokseville ninjoille.

Häirikköluokan häirikköope

GTO 1
Tokyopop
Tohru Fujisawa
192 sivua, mustavalkoinen


“37 miljoonaa kappaletta myyty maailmanlaajuisesti” väittää GTO:n ykköspokkarin kansi. Piti paikkansa tai ei, suosion syy on nähtävissä jo ensimmäisestä osasta. Tohru Fujisawan draamakomedia toimii monella tasolla.

GTO:n (Great Teacher Onizuka) nimihenkikö on 22-vuotias tyhjäntoimittaja, jonka elämä on umpikujassa. Rahakkaan työn saaminen ei onnistu ilman koulutusta eikä naisiltakaan oikein tunnu heruvan. Onizuka tyytyy tiirailemaan tyttöjen pikkuhousuja ostarilla ja hengailemaan vähä-älyisten nuorisorikolliskavereidensa kanssa. Törmättyään opettajansa kanssa heilastelevaan lukiolaistyttöön, inspiraatio iskee: Onizuka päättää alkaa opettajaksi, jalona tavoitteenaan päästä sekstailemaan koulutyttöjen kanssa.

Opettajaharjoittelijan arki paljastuu kuitenkin pian lannistavaksi. Onizukan luokka on täynnä häiriköitä, hän on opettajana täysin hukassa, muu opettajakunta on joko häiriintynyttä tai kyynistynyttä tai molempia ja ne ala-ikäiset tytötkin lähinnä vedettävät miestä. Kouluajan ulkopuolella Onizukan nuorisorikollistaustasta on kuitenkin yllättävää apua luokan häiriköiden panemisessa ruotuun.

GTO on ilmeinen voimafantasia ja sangen vetoava sellainen. Kun Onizuka löylyttää kouluhelvetin pahimpia teinihirviöitä prätkäjenginsä kanssa, on helppo olla hahmon puolella. Toisaalta Onizuka esitetään melko tyhmänä ja peverssinä hyypiönä. Oikeastaan kaikki GTO:n hahmot ovat jollain tasolla vinksahtaneita, mutta eivät silti yksiulotteisia karikatyyrejä. Tämä mahdollistaa draaman ja komedian välillä tasapainottelun, jossa Fujisawa onnistuu mallikkaasti, ainakin sarjan ensimmäisessä osassa. Tästä parhaana esimerkkinä koko lailla surrealistinen kohtaus, joka alkaa Onizukasta vaanimasta ihastustaan susipuvussa ja päättyy tytön pitkään monologiin lapsuudestaan. Fujisawa häivyttää absurdin komedian hienosti taustalle samalla kun hän vakavoittaa kohtausta (ja Onizuka riisuu kostyymiaan).

Laajemmalla tasolla Fujisawa irvailee japanilaiselle yhteiskunnalle. Iskuja saavat nuorten koulutyttöjen käsittely seksiobjekteina, nuorten haaveet äkkirikastumisesta työnteolla ja välinpitämätön koululaitos. Oletettavasti koululaitoksen suomiminen pääsee kunnolla vauhtiin tulevissa osissa, kun Onizuka vakiinnuttaa asemansa koulussa.

Piirtäjänä Fujisawa osaa mukautua tarinansa vaihteleviin tunnelmiin liioittelemalla hahmojensa reaktioita tarpeen mukaan. Toisinaan hänen sivunsa ovat työnnetty liian täyteen elementtejä ja lukeminen muuttuu hankalaksi. Fujisawan pahin maneeri ovat pienet puhekuplat, joissa hahmot täydentävät sanomisiaan sivukommentein. Näköni on edelleen melko täydellinen, mutta silti jouduin työntämään naamani käytännössä kiinni sivuun saadakseni niistä selvää.

SUOSITUS: Vahva alku supersuositulle sarjalle. GTO:n suosiosta todistavat myyntilukujen lisäksi siitä tehty animesarja, TV-sarja, elokuva ja ainakin yksi spin-off-manga, GTO: The Early Years.

Takaa-ajattu hirviön jäljillä

MONSTER 1 - 6
Viz Media
Naoki Urazawa
208-232 sivua, mustavalkoinen


Paljastan tässä arvioissa pääpiirteittän MONSTERIN ensimmäisen osan juonen.

Saksassa työskentelevä japanilainen Kenzo Tenma on aivokirurgi, yksi parhaista. Hänen pyyteettömyytensä ja vilpitön halunsa auttaa asettaa hänet toistuvasti törmäyskurssille sairaalan byrokraattien kanssa. Erinäisistä eturistiriidoista huolimatta Tenma pelastaa nuoren Johanin hengen ja on samalla menettää työnsä. Kun tämän lähimmät esimiehet kuolevat epämääräisissä olosuhteissa, hän säilyttää pestinsä.

Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin Tenmaa epäillään edelleen kollegoidensa murhista, mutta itse lääkäri pääsee totuuden jäljille: näyttää siltä, että Johanista on kasvanut rikollinen nero ja psykopaattinen sarjamurhaaja - tai hän on syntyjään hirviö. Syyllisyyden painamana Tenma lähtee ase kädessään Johanin perään, korjaamaan virhettään. Samalla Tenmaa epäilevät viranomaiset saavat puolestaan syyn jahdata tien päälle katoavaa Tenmaa.

Kun Tenma tutkii Johanin menneisyyttä, yhä monimutkaisempi väkivallan ja salailun vyyhti paljastuu. Tarina etenee verkkaisesti ja polveillen, seuraten Tenman ohella lukuisia sivuhahmoja kuten pakkomielteistä poliisietsivää, Johanin kohtaavia yliopisto-opiskelijoita sekä Tenman katkeraa ex-kihlattua Evaa. Ryyppäävään, elostelevan ja kostonhimoisen Evan kuvauksessa on häiritsevän misogynistisiä piirteitä, varsinkin kun tämä rinnastuu pyhimysmäiseen Tenmaan.

Derrick vastaan Takaa-ajettu vastaan Hannibal: Naoki Urazawan palkittu Monster on puhdas trilleri ilman fantasiaelementtejä, mitä nyt tarinan keskushahmojen eksentrisyys ja yli-inhimillinen kyvykkyys erottaa Monsterin maanläheisemmistä jännäreistä. Japanissa kahdeksantoistaosainen kokonaisuus on tätä kirjoitettaessa ehtinyt kuudenteen englanninkieliseen osaansa. Sivumennen sanoen, englanninkielisen laitoksen kansiratkaisu, jota hallitsee korni logo ja tuhruinen pikkukuva on poikkeuksellisen epäonnistunut. Sarjan osia on nopealla silmäyksellä lähes mahdoton erottaa toisistaan, tai oikeastaan yleensäkään ymmärtää minkä lajin mediateos on kyseessä.

Kiinnostavaa sinänsä on, että Monster sijoittuu Saksaan. Olen vieraillut maassa vain muutaman kerran, mutta Urasawan miljöökuvaus ainakin tuntuu uskottavalta. Myös Monsterin tarina nivoutuu kiinnostavasti – ja kiihkottomasti – Saksan lähimenneisyyteen.

Piirtäjänä Urasawa on toteavan ammattimainen. Hän liikuttaa tarinaa hyvin rauhallisin, varmoin ottein ja hänen kuvansa ovat runsaista yksityiskohdistaan huolimatta seesteisiä. Urasawa ei esittele taitojaan, vaan häivyttää ne taustalle, palvelemaan tarinaa.

Monsterin toistuvana teemana tuntuu olevan tilinteko menneisyyden kanssa ja jonkinlaisen pelastuksen etsintä. Se pakottaa Tenmaa liikkeelle ja tuntuu olevan myös mystisen Johanin toimien takana. Toisinaan ratkaisuissaan Urasawa lipsuu löperöön sentimentaalisuuteen, kun epätodennäköisen vilpitön Tenma pysähtyy pakomatkallaan laittamaan satunnaisen sivullisen asiat kuntoon. Päähenkilö on sarjan kenties keskeisin ongelma: Tenma on hahmo vailla varsinaisia paheita tai muita kiinnostavia ominaisuuksia. Hän jää lopulta melko värittömäksi sankarihahmoksi verrattuna paikoin hyvinkin värikkääseen sivuhenkilökaartiin.

SUOSITUS: Jännäri on genre, jota harvemmin näkee onnistuneesti sarjakuvaksi toteutettuna. Urasawa onnistuu luomaan kiinnostavan ja pitkän jännityskertomuksen hyvin hienovaraisin keinoin, turvautumatta helppoihin shokkeihin. Parhaimmillaan Monsterissa on mainiota jännitettä ja hyviä koukkuja, joiden ansiosta 18-osaisen sarjan seuraaminen tuntuu palkitsevalta.

Epäuskon jousitus koetuksella

THE TWO FACES OF TOMORROW
Dark Horse
James P. Hogan, Yukinobu Hoshino
576 sivua, mustavalkoinen

Yukinobu Hoshinon 2001 Nights on mestarillinen tieteissarjakuva. Harva, jos yksikään, sarjakuva tavoittaa parhaiden tieteisromaanien ihmeen tunnun niin väkevästi kuin Hoshinon eeppinen kronikka ihmiskunnan tulevaisuudesta. Hoshinon puutteet avaruusfysiikan ymmärtämisessä on helppo antaa anteeksi.

THE TWO FACES OF TOMORROW on Hoshinon vuonna 1993 ilmestynyt sarjakuvasovitus tieteiskirjailija James Hoganin samannimisestä romaanista vuodelta 1979. Dark Horse -kustantamon hiljattain julkaisema laitos teoksesta on jykevä, lähes 600-sivuinen kokoelma. Se on japanilaiselle sarjakuvalle poikkeuksellisesti albumikoossa ja sitä luetaan länsimaisittain vasemmalta oikealle.

Hieno kirja, kehno tarina.The Two Faces of Tomorrow ei ole mikään 2001 Nights.

Lähitulevaisuudessa tiedostavien tekoälyjen riskeistä huolestuneet tiedemiehet päättävät tehdä empiirisen kokeen kehittyneellä tekoälyllä. Neljäntuhannen tiedemiehen ja sotilaan ryhmä sulkeutuu jättimäiselle avaruusasemalle, jota hallinnoi Spartacus-keinoäly. Sitten he yllyttävät Spartacusta kapinoimaan itseään vastaan.

Ilmeisesti tulevaisuus on siis täynnä raivoavia, itsetuhoisia mielipuolia. Pidän itseäni pessimistinä, mutta en silti kirjoittaisi tarinaa, jossa tulevaisuuden älykkäimmät ihmiset eivät ymmärrä järjestävänsä maailman suurinta joukkoitsemurhaa.

Tarina on lähtökohdiltaan niin järjetön, että on vaikea päättää, mistä aloittaisin. Kapinoivat tekoälyt olivat klisee jo alkuperäistarinan kirjoitusvuonna. Aivan ensimmäisistä sivuista alkaen on tuskallisen ilmeistä, mitä tulee tapahtumaan. Ei auta, että tarinan hahmot tiedostavat tilanteen absurdiuden. Projektia tutkiva utelias toimittaja - klisee hänkin - heittelee viittauksia tohtori Frankensteiniin ja syyttää tiedemiehiä vastuuttomuudesta. Hahmo on täysin oikeassa, mutta epäuskottavan lähtöasetelman alleviivaaminen dialogissa ei varsinaisesti auta.

Puoleen väliin asti The Two Faces of Tomorrow on piinaavan ennalta-arvattava. Tiedemiehet tekevät jonkin liikkeen Spartacusta vastaan, taputtelevat toisiaan selkään kun luulevat onnistuneensa vain huomatakseen hetken kuluttua, että Spartacus oli sittenkin ovelampi. Tätä toistetaan, kunnes avaruusasema on täynnä ruumiita. Lopuksi tietokone voitetaan, kun se oppii rakastamaan. Liioittelen vain hieman, valitettavasti.

Vaikka tarina onkin höyryävä kasa kliseitä, toteutukseltaan The Two Faces of Tomorrow on koko lailla moitteeton. Hoshino on selvästi paneutunut Hoganin luomaan miniatyyrimaailmaan. Keskiössä olevan avaruusaseman suunnitteluun on selvästi panostettu niin tarinan kuin piirroksenkin tasolla. Kun taistelu Spartacusta vastaan muuttuu kujanjuoksuksi aseman tunneleissa, hyödyntää Hoshino oivaltavasti kuvitteellista arkkitehtuuriaan.

Hoshinon intohimo tieteisfiktioon näkyy hänen kauniissa avaruusmaisemissaan ja koneiden ja laitteiden yksityiskohdissa. Hänen sci-fi-kuvastossaan on tiettyä 80-luvun visioihin viittaavaa retrohenkisyyttä, joka sopii kokonaisuuteen mainiosti. Ihmishahmot on tehty huolimattomammin. Esimerkiksi yhdellä keskushenkilöistä on kampaus, josta en ole edelleenkään pystynyt päättelemään, mikä se on olevinaan. Se saattaa olla afro, mutta se näyttää enemmän siltä, kuin hahmo kantaisi aivojaan päänsä ulkopuolella. Kenties se on metafora.

SUOSITUS: Lukekaa ennemmin se 2001 Nights.

Poika ja kuoleman jumala

Tein mitä uhkasinkin. Nyt: hieman arvioita.

DEATH NOTE 1 – 7
Viz media
Tsugumi Ohba, Takeshi Obata
200 – 216 sivua, mustavalkoinen

Toisinaan sarjat ovat supersuosittuja syystäkin. Ahkerasti hypetetty ja ankarasti fanitettu mangasarja Death Note on esimerkillisen koukuttava.

Alun perin Shonen Jump -antologiassa ilmestynyt Death Note on koottu Japanissa 12 kirjaksi, joista englanniksi on käännetty tätä kirjoitettaessa 7. Teos on sovitettu elokuvaksi, jolle kaavaillaan jatko-osia sekä hiljattain alkaneeksi animesarjaksi.

Kyseessä on siis ilmiö. Ensimmäisen osa luettuaan sarjan suosion syyt voi ymmärtää. Toisin kuin voisi sarjan pituuden puolesta pelätä, Death Note lähtee liikkeelle juosten. Tapaamme Light Yagamin, lukiolaispojan, joka löytää shinigami-demonin, eräänlaisen kuoleman jumalan, muistikirjan. Kun kirjaan kirjoittaa ihmisen nimen, tämä kuolee. Pian näemme shinigamin vaatimassa kirjaansa takaisin, mutta Light onkin jo ottanut sen käyttöön: kirja on täynnä nimiä. Light on päättänyt tehdä maailmasta paremman paikan, raato kerrallaan.

Sarjan varsinaiseksi kantavaksi juoneksi muodostuu eräänlainen nyrjähtänyt etsivätarina. Light saa vastaansa teinimestarietsivä L:n, joka yrittää pysäyttää Kira-nimimerkin taaksen kätkeytyvän Lightin murha-aallon ja samalla pysyä itse hengissä. Ratkaisu on kiinnostava. Kirjoittaja Tsugumi Ohba pelaa avoimella kädellä: lukija tietää, kuka on syyllinen ja miten murhat tehdään, mutta Kira ja L:n välinen kimurantti peli pysyy silti ennalta-arvaamattomana. Soppaa sotkemassa nähdään muuan muassa poliiseja, FBI-agentteja, Kira-faneja ja lisää shinigameja. Toisinaan tarina juuttuu paikoilleen, kun seurataan lähinnä huoneessa istuvia etsiviä puimassa erilaisia hypoteeseja. Puuduttavista suvannoista kuitenkin päästään taas liikkeelle, kun Ohba sekoittaa pakkaa uusilla käänteillä.

Maailman paras etsivä vastaan maailman etevin sarjamurhaaja! Sinänsä epätodennäköisestä lähtöasetelmastaan huolimatta Death Note ottaa itsensä äärimmäisen vakavasti eikä yritä etäännyttää lukijaa ironialla, vaikka tarinassa toisinaan huumoria viljelläänkin. Ohban uhkapeli toimii eikä kokonaisuus ole toistaiseksi muuttunut itsetarkoituksellisen pönäkäksi, vaikka vaara onkin koko ajan olemassa.

Kiinnostava näkökulma Death Noteen avautuu päähenkilöitä tarkastelemalla. Lukijan samastumiskohteiksi tarjotaan kaksi ylimaallisen etevää teini-ikäistä sosiopaattia, siinä missä tarinan aikuiset ovat lähinnä hyödytöntä yleisöä. Asetelma on samankaltainen kuin vaikkapa Akirassa tai Battle Royalessa: lapset vastaan aikuiset, panoksena tulevaisuus. Death Notea voikin halutessaan lukea vertauskuvana Japanin poikkeuksellisen syvästä sukupolvien välisestä kuilusta.

Kuvittaja Takeshi Obata on tuttu toisesta huippusuositusta mangasta, Hikaru no Go'sta. Obatan jälki on miellyttävän hillittyä ja selkeää, melkeinpä kliinistä. Se palvelee ensisijaisesti tarinaa. Obata elävöittää Death Noten pitkiä dialogikohtauksia välittämällä mainiosti eksentristen hahmojen ruuminkieltä.

SUOSITUS: Death Note on saamansa suosion arvoinen fantasiasarjakuva. Se ottaa keskeisen premissinsä anteeksipyytelemättömän vakavasti ja lähtee kirien liikkeelle, sukeltaen jo ensimmäisessä osassaan vastustamattoman monimutkaisiin ajatusleikkeihin. Aika näyttää, jaksaako tarina pysyä kiinnostavana koko 12 osan pituutensa, mutta toistaiseksi Death Note ei ole pettänyt.

Huomioita valosta

Aiempi kolumnini tieteellisistä virheistä Yukinobu Hoshinon sarjakuvassa 2001 Nights nostatti vastalauseita kahdessa Katuojan lukijassa, jotka valitettavasti rohkenivat esittää kommenttinsa ainoastaan yksityisesti. Referoin nyt nämä kommentit ja annan niihin vastineeni johdantona seuraavalle ansiokkaan sarjakuvan ylianalysoinnilleni.

Ensimmäinen kommentti koski yleisesti ottaen tapaa, jolla käsittelin 2001 Nightsia: Ei sitä ole tarkoitettu luettavaksi tuolla tavalla. Olen tästä eri mieltä. Minusta Hoshino on ottanut tieteelliset näkökohdat hyvin vakavasti: Niiltä osin, mistä hänellä on selvästi ollut käytettävissään taustatietoa, hän on esittänyt asiat sangen pikkutarkasti kuvituksessaan ja selittänyt ideat perusteellisesti tekstiosuuksissa. Uskon, että hän ei olisi tietoisesti tehnyt niin helposti korjattavia virheitä asioissa, joiden esittäminen siten, kuin hän ne esitti, ei ollut välttämätöntä juonen kannalta. Mutta jospa kuitenkin oletetaan, että 2001 Nightsia ei ole tarkoitettu luettavaksi sillä tavalla, luonnontieteellisiä näkökohtia kriittisesti tarkastellen. Siinäkin tapauksessa ongelma on jokseenkin sama, kuin minkä edellisessä kolumnissani esittelin: Sarjakuvien maailmasta ei löydy yhtä vakavastiotettavaa tieteisfiktiota kuin proosasta. Ei löydy mitään, mikä olisi tarkoitettu luettavaksi sillä tavalla. Ja syy on selvä. "Kyllä minä pystyisin, mutta minä en vain halua", sanovat yhtä uskottavasti nikotinisti, jota kehotetaan lopettamaan paha tapa, ja sarjakuvantekijä, jota pyydetään ratkaisemaan massa-energiaekvivalenssin yhtälö.

Toinen kommentti koski lausetta: "'Vaimean gammasäteilyn' sijasta antimateriakappaleen pinnan pitäisi olla valaistu kuin urheilustadion." Tämä antoi sen virheellisen vaikutelman, että tarkoitin sähkömagneettista säteilyä näkyvän valon aallonpituuksilla. Tarkoitukseni oli kuitenkin vain kuvata säteilyn kokonaistehon suuruutta, ei sen aallonpituutta. Valo ja sähkömagneettinen säteily menevät käsitteinä iloisesti sekaisin alan kielenkäytössä, kun ei tarvitse välittää ihmisen silmän fysiologisista oikuista. Insinöörien tiedetään jopa valaisevan asioita radioaalloilla, mikä ei siis ole, maallikoille tiedoksi, sama asia kuin se, että käytetään kännykän näyttöä taskulamppuna.

Jos kuitenkin eräs asia maallikonkin pitäisi valosta ymmärtää sekaannuksetta, niin se on jotain sellaista, mitä Alan Moore ei voi meille opettaa. Moore on ehkä kaikkien aikojen paras sarjakuvakirjoittaja, mutta luonnontieteilijänä hän on... ehkä kaikkien aikojen paras sarjakuvakirjoittaja. Hieman hankalaksi asian tekee se, että hän on selvästi hyvin innostunut tieteestä. Vaikka hän onkin takkutukkainen ja -partainen hörhö, joka täysin tyytyväisenä palvoo villasukasta tekemäänsä jumalaa, hän ilmeisesti kuitenkin arvostaa tiedettä tapana ymmärtää asioita. Se ei silti tarkoita, että Alan Moore itse ymmärtäisi niitä asioita.

Yksi suosikeistani Mooren Tomorrow Stories -antologialehdessä oli Jack B. Quick, jossa pieni maalaispoika joutui kommelluksiin hillittömien tiedekokeilujensa takia. Jack B. Quick on kiistatta sarjakuva, jota ei ole tarkoitus lukea sillä tavalla. Paikkansapitävien tieteellisten faktojen noukkiminen fiktion seasta olisi pyrkimys, jota en suosittelisi kenellekään, ja johon kovin moni ei varmastikaan ole ainakaan tietoisesti hairahtunut. Silti yksi tarina on jäänyt erityisesti mieleeni siksi, että Moore näyttää tehneen siinä aidon, perustavanlaatuisen virheen, joka on saattanut vääristää hyvin valitettavalla tavalla lukijoiden käsitystä valon luonteesta.

Tomorrow Storiesin numerossa 2 julkaistussa tarinassa "The Unbearableness of Being Light" Jack B. Quick huolestuu oivaltamastaan mahdollisuudesta, että valon kulkureitin mutkat eivät aiheudukaan voimakkaista gravitaatiokentistä, vaan juopuneisuudesta. Tämän takia Jack auttaa poliisimies-Peteä pidättämään huomattavaa ylinopeutta kulkevan valon. Kun poliisi ei onnistu saamaan pidätetyltä valolta lausuntoa, Jack kertoo keksineensä keinon:

"You see, sound is the same stuff as light, but at a longer wavelength! This light-squeezer that I just patented will stretch it out until we can hear it!"

Tämä idea on perinpohjaisesti virheellinen. Ääni on aineessa aaltomaisesti etenevä mekaaninen häiriö, ja puhuttaessa äänestä yleisessä kielenkäytössä tämä häiriö on ilmanpaineen muutos. Valo, tai siis sähkömagneettinen säteily, sen sijaan voidaan käsittää sekä aaltomaisesti etenevänä häiriönä sähkömagneettisessa kentässä että sähkömagneettisen vuorovaikutuksen välittäjähiukkasina, fotoneina. Molemmille tulkintatavoille on yhteistä se, että toisin kuin ääni, jonka liike on aina suhteellista sitä kuljettavaan väliaineeseen nähden, valo kulkee myös tyhjiössä, ja aina havainnoijan liiketilasta riippumattomalla nopeudella. Suihkukone voi kiriä kiinni itse aiheuttamansa äänen, mutta avaruusalus jää omasta valostaan aina jälkeen valonnopeudella.

Jos viimeisen vuosisadan, tai oikeastaan 120 vuoden tieteellisistä edistysaskelista pitäisi ihmisen mitään asioita ymmärtää, niin tämä on ehdottomasti yksi: Ääni ja valo eivät ole samaa tavaraa.

Tähdentäisin myös, että vaikka äänen aallonpituudet (ihmisen kuulemille taajuuksille ilmassa 1,7 cm – 17 m) ovat pidempiä kuin näkyvän valon aallonpituudet (400 nm – 700 nm), sähkömagneettista säteilyä esiintyy käytännössä kaikilla mahdollisilla aallonpituuksilla. Äänen aallonpituuksia vastaava sähkömagneettinen säteily sisältyy VHF- ja UHF-aaltoihin, joita käytetään TV-ja radioliikenteessä.

Jack B. Quickit ovat tietenkin vain humoristista viihdettä, ja asiavirheiden huomaaminenkaan ei estä nauttimasta niistä. En kuitenkaan voi olla miettimättä, kuinka paljon suurempi saavutus olisi sellainen sarjakuva, joka esittää luonnontieteellisiä ihmeellisyyksiä yhtä nokkelasti ja hauskasti kuin Jack B. Quick, mutta tekee sen syyllistymättä karkeisiin asiavirheisiin.

Huomioita materiasta ja antimateriasta

Sisältää spoilereita Yukinobu Hoshinon sarjakuvasta 2001 Nights Vol 1.

Sarjakuva on kovan tieteisfiktion esittämisessä jotakuinkin yhtä rajoittunut väline kuin elokuva. Visuaalinen ilmaisu soveltuu ihmeen tunnun luomiseen, mutta tieteiskonseptien käsittely onnistuu tehokkaimmin proosassa. Harva tieteissarjakuva kuitenkaan pääsee edes lähelle täyttä potentiaaliaan, koska sarjakuvantekijät eivät juurikaan ymmärrä luonnontieteiden päälle. Asia nyt vain on niin, että Arthur C. Clarken tarinoissa ei käytetä Warren Ellisin keksimää teknologiaa, vaan päinvastoin.

Clarken Avaruusodysseian ja Tuhannen ja yhden yön tarinat yhdistävä 2001 Nights on yksi parhaista lukemistani tieteissarjakuvista, mutta sen luoja Yukinobu Hoshino ei myöskään näytä tietävän avaruusfysiikasta muuta kuin mitä jossain Tieteen kuvalehden japanilaisessa vastineessa on raportoitu. Ensimmäinen 2001 Nights -kokoelma huipentuu tarinaan, jossa joukko astronautteja tutkii aurinkokunnan laidalta löytynyttä antimateriaplaneetta Luciferia. Antimaterian historia alkuräjähdyksestä lähtien ja Luciferin muodostuminen esitetään varsin uskottavasti ja tyylikkäästi, mutta juoni tukeutuu muutamissa kohdissa eräiden fysikaalisten ilmiöiden puutteelliseen ja suoranaisesti virheelliseen ymmärrykseen.

Kuten mistä tahansa asiaa käsittelevästä populaariartikkelista epäilemättä käy ilmi, antimateria on eräänlainen tavallisen aineen peilikuva. Jokaisella alkeishiukkasella on antimateriavastineensa, jolla on sama massa mutta vastakkainen varaus. Kun hiukkanen kohtaa antimateriavastineensa, tapahtuu annihilaatio: Hiukkaset katoavat, ja niiden massaa vastaava energia, tutun kaavan E = mc² mukaisesti, vapautuu elektromagneettisena säteilynä. Reaktioon osallistuviin ainemääriin nähden vapautuvan energian määrä ei ole ainoastaan suunnaton verrattuna arkipäiväisiin kemiallisiin reaktioihin, kuten bensiinin hapettamiseen polttomoottorissa, mutta myös ydinvoimalaitoksissa hyödynnettävään fissioreaktioon verrattuna. Kuten 2001 Nightsin tarinassa hyvin käy ilmi, tämän takia antimateria on sekä potentiaalisesti mittaamattoman arvokas energialähde että kauhistuttavan vaarallista.

Tutkimusmatkailijoiden lähestyessä Luciferia he toteavat, että planeetta ei näy lainkaan tutkassa. Tämä selitetään sillä, että tutka-aaltojen elektronit katoavat kohdatessaan planeetan positronit. Myöhemmin planeetan renkaan läpi kulkeva kapseli pelastuu kuin ihmeen kautta annihilaatiolta, kun sitä lähestyvät jääkimpaleet katoavat vuorovaikuttaessaan tutka- ja radioaaltojen kanssa. Ongelma on vain siinä, että tutka- ja radioaallot ovat sähkömagneettista säteilyä, joka ei sisällä elektroneja tai mitään muitakaan massallisia hiukkasia, joita voisi luokitella materiaksi. Sen, että elektromagnetismin välittäjähiukkaset ovat fotoneja, pitäisi olla korkeintaan lukiotason tietoa.

Siinäkin tapauksessa, että avaruuskapselin ympärille jotenkin olisi syntynyt tarinassa esitetty suojavalli (jonka pitäisi sisältää elektronien lisäksi myös protoneja antiprotonien kumoamiseksi), seuraukset olisivat todellisuudessa hyvin erilaiset kuin Hoshino on esittänyt. Materian ja antimaterian kohtaaminen ei ole kohtalokasta pelkästään sen takia, että se saa materian katoamaan, vaan myös vapautuvan energiamäärän takia. Tarinassa viitataan tähän tosiasiaan, mutta sen käsittely ei ole lainkaan johdonmukaista. Tässä pieni laskelma, jota Hoshino ei vaivautunut tai kyennyt tekemään: Otetaan noin 1 kg antimateriajäätä ja annihiloidaan se vastaavalla määrällä materiahiukkasia, kuten tarinassa nähdään tapahtuvan. Vapautuva energiamäärä on 2 kg * (3 * 10⁸ m/s)² = 18 * 10¹⁶ J. Tämä energiamäärä vastaa noin 40 megatonnin räjähdystä, eli yli kahtatuhatta Hiroshimaan pudotettua ydinpommia. Noin metrin päässä avaruuskapselin edessä. Siitä ei selviä ehjin nahoin, vaikkei itse suoraan osuisikaan antimateriaan.

Itse asiassa nyt kun on todettu, että Hoshino ei aivan ole sisäistänyt ilmiön mittasuhteita, voidaan palata vielä tarinan alkuun, jossa Luciferin olemassaolosta saadaan ensimmäinen merkki, kun mineraalirahtarit tutkivat tuhoisin seurauksin Jupiterin tienoille eksynyttä antimaterialohkaretta. Juuri ennen räjähdystä yksi astronauteista varoittaa lohkaretta avaruuskävelyllä lähestyvää toveriaan oudosta havainnostaan: Jokin reaktio kappaleen pinnalla synnyttää vaimeaa gammasäteilyä. Kuinka vaimeaa?

Aurinko menettää massaa aurinkotuulen muodossa noin 10⁹ kg/s. Jos oletetaan, että massa virtaa tasaisesti joka suuntaan (todellisuudessa tiheys on suurempi planeettojen ratatasossa), Jupiterin kohdalla yhden neliömetrin läpi kulkee joka sekunti karkeasti ottaen 10^-15 kg ainetta. Tarinan mukaan antimaterialohkareen läpimitta oli 270 metriä. Tämän perusteella voidaan laskea, että aurinkotuulen kohdatessa lohkareen pinnan vapautuu joka sekunti noin 10⁷ J. Se ei ole paljon megatonneissa, mutta se vastaa kymmentätuhatta 1000 watin valonheitintä. "Vaimean gammasäteilyn" sijasta antimateriakappaleen pinnan pitäisi olla valaistu kuin urheilustadion.

Nämä eivät ole vaikeita laskuja. Ne kuitenkin edellyttävät, että fysiikan tuntemus on hieman parempi kuin mitä voi saavuttaa pelkästään populaarijulkaisujen valmiiksipureskeltuja tiedeartikkeleja lukemalla. Proosan puolella se ei ole mitenkään kohtuuton vaatimus tieteisfiktion kirjoittajalle, mutta sarjakuvamaailmassa siitä voi vain unelmoida. Olosuhteisiin nähden 2001 Nights on parasta tieteissarjakuvaa, mitä olen lukenut, hyvässä ja pahassa.

Milloin manga ei ole mangaa?

Oli aika, jolloin olin tyytyväinen, koska olin vihdoin ymmärtänyt, mitä manga on. Tiesin, että manga on japaninkielinen sana, joka tarkoittaa sarjakuvaa. Sen sijaan, että sanottaisiin "japanilainen sarjakuva", sanotaan "manga". Voitaisiin ehkä väittää, että syy on pelkästään käytännöllinen: "Manga" on paljon lyhyempi fraasi kuin "japanilainen sarjakuva". Tuskin kukaan kuitenkaan sanoo, että hän lukee "comicseja" (comiceja?). Luemme amerikkalaista sarjakuvaa (kanadalainen ja eteläamerikkalainen sarjakuva ovat tietenkin eri asia). Käytännöllisyyshän merkitsee myös ymmärrettävyyttä: Jos ymmärtää, mitä "amerikkalainen" tarkoittaa (siis eri asiaa kuin kanadalainen ja eteläamerikkalainen), ja mitä "sarjakuva" tarkoittaa, ymmärtää myös niiden yhdistelmän.

Olin oivaltanut jujun olevan juuri siinä, että manga ei ole niin helposti ymmärrettävissä. Se on shibboleth, eli sana, jonka käyttö erottaa tietyn ryhmän muista. Joskus se jopa toimii melkein täsmälleen samalla tavalla kuin alkuperäinen shibboleth Raamatun kertomuksessa, jossa gileadilaiset tunnistivat vihollisensa efraimilaiset siitä, että he eivät osanneet suhauttaa sanan alkua oikein. Silloin tällöin nimittäin näkee jonkun ummikon kirjoittavan, useimmiten joko hämmentyneen uteliaana tai vainoharhaisen tuohtuneena, "magnasta", mikä tietenkin aiheuttaa tirskuntaa ja ehkä jopa alentuvan ystävällistä opastusta mangan sekä sen oikeinkirjoituksen ihmeelliseen maailmaan. Ilmeisesti "magna" on meille akateemista koulutusta arvostaville suomalaisille aika tuttu sana, valitettavasti vain ei japanin kielen opintojen yhteydestä.

Sanan käyttö kuppikuntalaisuuden välineenä ei tietenkään ole mitenkään kehuttavaa toimintaa, ja yleensä suhtaudunkin nuivasti muotisanoihin, joita käytetään aseena jonkinlaisissa klikkisodissa, etenkin jos niille on olemassa paremmat vastineet. Suosikkiesimerkkini on "graphic novel" eli "graafinen romaani", joka myös esiintyy kielitaidottomien ihmisten kääntämänä muodossa "graafinen novelli". Termi on syntynyt sanan "comics" vähemmän kuin ylevien sivumerkityksien seurauksena. Englanninkielisessä sarjakuvakulttuurissa on ehkä ollut välttämätöntä kehittää ilmaisu, joka kuvaa mittakaavansa ja merkityksiensä puolesta kunnianhimoisia teoksia paremmin kuin "koomiset". Suomen kielessä sellaista ongelmaa ei kuitenkaan ole. Suomen kielessä parempi vastine on sarjakuvaromaani, kunhan vain pidetään mielessä, että "romaani" ei tässä yhteydessä oikeastaan tarkoita samaa kuin proosassa. Ironista on se, että useimmat "graafiset romaanit" ovat tarinansa puolesta enemmänkin "graafisia novelleja", mutta yritäpä saada jenkit tai britit kutsumaan luomuksiaan "graphic short storyiksi".

Olen kuitenkin ollut taipuvainen ajattelemaan, että manga sisältää myös muita merkityksiä, joiden takia se ei ole suoraan korvattavissa sanaparilla "japanilainen sarjakuva". Esimerkiksi ilmaisu "mangatyyli". Se on monille jo kirosana, eräänlainen shibboleth itsessään, ja siten minäkin suhtauduin siihen jonkin aikaa. Siitä tulee välittömästi mieleen kaksi ilmiötä: Länsimaiset piirtäjät, jotka jäljittelevät suosikkimangojensa piirrostyyliä; sekä länsimaiset sarjakuvafanit, jotka ruikuttavat siitä, kuinka heidän suosikkisarjakuvansa pilataan mangatyylillä. Ilmeisin vastalause on se, että mitään mangatyyliä ei ole olemassakaan. Manga sisältää aivan yhtä paljon vaihtelua piirrostyyleissä kuin länsimainen sarjakuvakin; eli ei kovinkaan paljon, vääräleuka sanoisi.

Mangatyylillä piirtävät länsimaiset sarjakuvantekijät ovat kuitenkin aivan todellinen ilmiö. Puhutaan jopa pseudomangasta, jossa mangan jäljittely on tietoista ja tarkoituksenmukaista. Dirty Pair on pseudomanga, joka perustuu japanilaiseen piirrosanimaatioon (animeen, kuten gileadilaiset sanoisivat), mutta sen piirtäjä on amerikkalainen Adam Warren. Dirty Pairin piirrostyyli on ilmiselvästi japanilaisvaikutteista, vaikka kyseiset vaikutteet eivät esiinnykään kaikissa japanilaisissa sarjakuvissa. Niin sanotun mangainvaasion seurauksena yhä useampien länsimaisten piirtäjien tyylissä näkyy näitä vaikutteita, ja lopputulosta voisi ihan hyvin kutsua vaikkapa mangatyyliksi. Paitsi että joskus se on pelkkää hevonkukkua. Eivät pelkät isot silmät ja isot jalkaterät ole merkki mangavaikutteista. Aku Ankallakin on isot silmät ja isot jalkaterät, sösses sentään.

Erästä suomeksi julkaistavaa sarjakuvaa -- en nyt halua mainostaa, joten kutsutaan sitä vaikka Niveljalkaishenkilöksi -- on piirtänyt kaveri nimeltä Humberto Ramos. Ramosin piirrostyyli poikkeaa melkoisesti valtavirrasta, hän piirtää isoja silmiä ja isoja jalkateriä, ja hänet on leimattu mangatyyliseksi. Jokin siinä vaivasi minua pitkään. En vain yksinkertaisesti nähnyt hänen sarjakuvissaan mitään ilmeisiä merkkejä mangavaikutteista. Rytmitys, sommittelu, hahmojen ilmeet -- en havainnut niissä mitään samaa kuin lukemissani mangoissa. Mutta hän piirtää isoja silmiä ja isoja jalkateriä, joten sen täytyy olla mangatyyliä. Siinä mielessä taustalla voi olla mangavaikutteita, että mangan suunnaton suosio Yhdysvalloissa on laajentanut käsitystä siitä, miltä valtavirtasarjakuva voi näyttää. Ramosin tyyli ei varmaankaan olisi mennyt sellaisenaan läpi ennen mangainvaasiota. Mutta mistä Ramosin vaikutteet sitten ovat peräisin, elleivät mangasta -- tai Aku Ankoista?

Sarjakuvataiteilija Kari Sihvonen sen minulle kertoi muutama viikko sitten. Graffitit. Olin kuin salaman iskemä. Tai en minä tiedä, ei minuun ole ikinä salama oikeasti iskenyt. Mutta kyllä minä graffitit tiedän. Kävin Kaitaan yläastetta, ja siellä hopparit bombasivat ja flaidasivat päivästä toiseen, ja löipä yksi jopa minua olkapäähän tussi nyrkkinsä sisällä, ja samalla liukastui ja lensi persiilleen loskaan. Hei, olen minä alhaalla katujen kanssa, mies. Graffititpa hyvinkin. Samanlainen anatomian vääristyneisyys ja viivan kulmikkuus. Muistakaa nyt, ettei ole mangaa kaikki mikä kiiltää, ja haastaa luutuneet käsitykset siitä, miltä hyvä populäärisarjakuva näyttää.

Avoimeksi jäi kuitenkin kysymys, tarkoittaako manga jotain muuta kuin vain yksinkertaisesti japanilaista sarjakuvaa. Itse asiassa Yhdysvaltojen sarjakuvamarkkinoilla mangainvaasio näkyy piirrostyylien lisäksi myös siten, että perinteisiä jenkkisarjakuvia pakataan samanlaiseen kuosiin kuin käännösmangoja. Ajatellaan varmaankin, että Spider-Girl -pokkari tarttuu helposti käteen samalla kuin Tokyopopin uusin. Ongelmana vain on se, että nämä sarjakuvat on tehty tehty tavallista lehtikokoa ja laadukasta, kiiltävää paperia silmällä pitäen, ja jälki kärsii kutistamisesta ja karkeammasta paperista. Toisaalta kehitys on koko ajan kulkemassa kohti kirjakaupoissa myytäväksi kelpaavia, kaikin puolin huolitellusti tuotettuja sarjakuvakirjoja, ja kuukausittaiset lehdet ovat vain keino nyhtää vanhoilta faneilta ne kirjakauppojen suuntaan tehtäviin panostuksiin tarvittava pääoma. Sitten on kuitenkin joitain lehtiä, joiden kokoelmaversiot itse asiassa näyttävät huonommilta kuin niiden ainoastaan sarjakuvan erikoisliikkeissä myytävät alkuperäisjulkaisut. Pokkarimuodossa julkaisu tuntuisi järkevältä, jos värit jätettäisiin pois kokonaan, mikä näkyisi myös julkaisun hinnassa. Kuitenkin työläästä tietokonevärityksestä vain pidetään itsepäisesti kiinni. Ilmeisesti on jäänyt täysin huomaamatta se, että värien puute ei ole ollut mikään este mangan suosion jatkuvalle kasvulle.

Ehkä todellinen mangatyyli onkin se, missä muodossa sarjakuvia julkaistaan Japanissa. Amerikkalaisille kustantamoille näyttää edelleen olevan täysi kauhistus se ajatus, että teoksen ensimmäinen julkaisu tapahtuisi täysin kertakäyttöisessä lehdessä, jonka painolaadun tärkein kriteeri on se, saako tarinasta selvää. Kiiltävälle paperille painetaan näyttävästi väritettyjä, viiden minuutin lukutuokion tarjoavia, ylihinnoiteltuja, parikymmensivuisia läpysköjä, ja sitten ihmetellään, että miten sarjakuvamarkkinat voivat olla Japanissa niin paljon suuremmat. Olisiko se mangan todellinen merkitys? Ei se, miten sarjakuvaa Japanissa piirretään, vaan se, missä muodossa se saatetaan lukijoiden käsiin. Epäilemättä tämä ajatus menee siinä harhaan, että aivan kuten kaikkea mangaa ei piirretä samalla stereotyyppisellä mangatyylillä, niitä ei varmastikaan kaikkia myöskään julkaista samassa stereotyyppisessä mangaformaatissa.

Lopullisen iskun yksinkertaiselle käsitykselleni mangasta antoi Reima Mäkinen mainitessaan viestissään Kvaakin keskustelualueella gekigan. Sain selville, että vaikka manga onkin japaninkielinen sana, joka tarkoittaa sarjakuvia, sen kirjaimellinen merkitys on "vastuuttomat kuvat". Jostain kumman syystä tämä nimitys on vaivaannuttanut sellaisia japanilaisia sarjakuvantekijöitä, jotka ajattelevat tekevänsä jotain vakavastiotettavaa, ei-niinkään-vastuutonta. Siispä keksittiin nimitys gekiga, "dramaattiset kuvat". Ja yhtäkkiä olenkin samassa tilanteessa kuin "comicsin" ja "graphic novelin" suhteen. Ymmärrän täysin syyt tähän semanttiseen kikkailuun alkuperämaassa, mutta koska suomen kielessä ei esiinny samoja sivumerkityksiä, meillä ei ole oikeastaan tarvetta näille termeille muuten kuin shibboletheina. Vai onko?