Katuoja palaa

Olen Otto Sinisalo. Luen sarjakuvia, ja siksi minä juon.

Olen kirjoittanut sarjakuvista nyt kahdeksisen vuotta. Merkittävä osa teksteistä on julkaistu Katuoja-blogissa, ensin Kalaksikukko-verkkolehden alaisuudessa, sittemmin Blogger-blogipalvelun kautta. Nyt Katuoja muuttaa jälleen, tällä kertaa Suomen sarjakuvaseura RY:n Sarjakuvablogit.com -palveluun.

Blogger-palvelu on lopettamassa tuen FTP:n yli julkaisulle, joten Katuojan päivittäminen nykyisessä osoitteessaan muuttuu mahdottomaksi. Katuoja siirtyy nyt Wordpress-sovelluksen päälle rakennetun Sarjakuvablogit.com -sivuston alaisuuteen. Ja totta puhuen, oli jo aikakin.

Lukuisista keksinnöistäni Sarjakuvablogit.com saattaa olla paras. Se on vähän päälle vuoden ikäisenäkin kerännyt merkittävän joukon eteviä kotimaisia sarjakuvapiirtäjiä julkaisemaan luonnoskirjojaan ja nettisarjakuviaan. Sellaisena palvelu on tärkeä osa suomalaista sarjakuvakenttää. Puhun "keksinnöstäni", koska satuin eräänä krapulapäivänä Sarjakuvakeskuksen takahuoneessa ehdottamaan, että voisimme Sarjakuvaseuran nimissä tarjota sarjakuville räätälöidyn vaihtoehdon Vuodatus.net:ille ja vastaaville kotimaisille blogipalveluille. Muutaman päivän kuluttua kommentistani palvelin oli hankittu, blogialusta asennettu ja ensimmäiset blogit perustettu - kaikki ilman minkäänlaista työpanosta minulta. Sarjakuvablogit.com -palvelua ylläpitää joukko eteviä Sarjakuvaseuran työntekijöitä, mutta olenkin aina pitänyt itseäni enemmän ideamiehenä kuin toteuttajana. (Tämä ei estänyt minua ottamasta vastaan Kemin sarjakuvapäivien Lehti-Lempi -palkintoa, tosin.)

Joten: alkaen tästä viikosta, Katuojaa julkaistaan osoitteessa katuoja.sarjakuvablogit.com. Päivittäkää kirjanmerkkinne.

Hype: Kultaturbo

Täytin 30 ja ainoa mitä sain, oli tämä henkilökultti:

Klikkaa suuremmaksi, tulosta ja ripusta ala-asteesi tai seurakuntasi ilmoitustaululle! (Taide: Pertti Jarla)

Kulteista puheenollen, voit nyt alkaa "seuraajakseni" Twitter-mikroblogipalvelussa, joka on suosittu tapa välittää tarpeettomia tiedonmurusia, päivityksiä syömistäsi voileivistä ja muuta tekstisaastetta. Yritän käyttää ko. palvelua kirjaamaan lyhyitä päivityksiä ja linkkejä, jotka liittyvät - aivan, arvasitte! - sarjakuviin. Päästöjäni voi lukea kirjautumatta palveluun Twitter-sivuni kautta.

Vuoden 2008 Muutoksen illuusio -luentokiertueeni palaa yllättäen, tällä kertaa Ouluun. Ensi torstaina 20.8, osana Oulun taiteiden yön ohjelmaa, luennoin supersankarisarjakuvien historiasta Oulun kaupunginkirjastossa. Paikalla on muutakin sarjakuvaohjelmaa, muun muassa Jaana Suorsan satutunti, Mikko Jylhän sarjispaja ja näytös Watchmen-elokuvasta.

Stahanovilainen tietotyön sankari ja kollaboraattorini Rami Rautkorpi on onnistunut korjaamaan Suomen sarjakuvaseura ry:n Sarjakuvablogit.com -palvelun tehokkuusongelmat, tai ainakin osan niistä. Nyt suomalaisen nettisarjakuvan ykkösportaali toimii taas jouhevasti!

Aikanaan kirjoittamani NaNoWriMo-romaani ei ole "yllättäen" vieläkään löytänyt julkaisijaa - minulla on vasta 7 hylkäyskirjettä eri kustantamoilta - mutta sitä on myös luettu. Tuoreeltaan teoksen arvioi Mari Ahokoivu blogissaan ja nyt arvostelun on tehnyt jäljittelemättömään tyyliinsä Tuukka Teponoja. Myönnettäköön, että molemmat hävisivät marraskuisen vedonlyöntimme siitä, kuka kirjoittaa pisimmän kirjan, häviäjien ollessa velvollisia kuvittamaan ja arvioimaan voittajan teoksen. Lyhyempään tulokseen päätyneet Ahokoivu ja Teponoja ovat nyt julkisesti maksaneet velkansa.

Ahokoivusta puheen ollen: taiteilijan esikoisalbumi ilmestyy syyskuussa. Ahokoivu on pitkäaikainen yhteistyökumppanini, joka on muun muassa kuvittanut kirjoittamani Anime-lehden kolumnit, joten suositukseni saattaa olla puolueellinen. Mutta silti: käykää ostamassa Löydä minut tästä kaupungista. Olen nähnyt luonnokset ja ne näyttävät fantastisilta.

Kolmekymmentä

Olen tänään kolmekymmentä vuotta vanha. Jos olisin syntymävuonnani ilmestynyt sarjakuva, olisin vessapaperille painettu, kellastunut pulp-lehti, joka kiinnostaisi lähinnä keräilijöitä.

Tämän kyseenalaisen merkkipäivän kunniaksi olen koonnut listan 30 mainiosta sarjakuvasta. Olen jättänyt suosiolla pois monet sarjakuvan vakiintuneet klassikot ja koostanut listan teoksista, joita suosittelisin itselleni, jos en olisi vielä lukenut niitä, niin vinksahtaneelta kuin se ehkä kuulostaakin.

Lista heijastelee paitsi mieltymyksiäni, mutta myös omaa lukuhistoriaani. Monet teokset ovat 2000-luvulta tai sellaisia, jotka olen lukenut 2000-luvulla. Kokoelmakirjojen yleistyttyä englanninkielinen sarjakuvamaailma muuttui omituisesta keräilyharrastuksesta edes jossain määrin järkeväksi toiminnaksi, jossa pystyin kävelemään kauppaan ja ostamaan minua kiinnostavan kirjan 22-sivuisen läpäreen sijaan.

Listassa on vääjäämättä paljon supersankareita. Supersankarisarjakuvat toivat minut sarjakuvan pariin ja olen edelleen genrelukija ja sinä päivänä, kun koen että minun pitää pyydellä sitä anteeksi, lopetan sarjakuvien lukemisen kokonaan.

Lista on aakkosissa.




1. 2001 NIGHTS (Hoshino)
2001 Nights on isojen ideoiden avaruusoopperaa - kenties genren paras edustaja sarjakuvassa. 2001 Nightsin kaltaista sense of wonderia tihkuu ani harva tieteisromaani ja vielä harvempi sarjakuva.


2. THE ADVENTURES OF LUTHER ARKWRIGHT (Talbot)
"Maailman ensimmäinen sarjakuvaromaani" yhdistelee 2000AD-henkistä tieteisfantasiaa Talbotin underground-ilmaisuun. Brittiläinen UG-sarjakuva levisi 1970-luvulla pilvikaupoissa. Luther Arkwrightia lukiessa tämä seikka ei jää epäselväksi.

3. AGE OF BRONZE (Shanower)
Eric Shanowerin hidastempoinen historiallinen eepos Troijan sodasta. Unohda Millerin hysteerinen 300 ja muut "historialliset" sarjakuvat - Shanower näyttää, mitä tapahtuu kun historiantutkija ja ensiluokkainen tarinankertoja pääsee käsiksi miekka- ja sandaaligenreen.

4. ALIAS (Bendis / Gaydos)
Nykyään taajaan pilkatun Brian Bendisin Marvel-maailmaan sijoittuva etsiväsarja Alias oli ensimmäisiä "aikuisia" Marvel-sarjakuvia, joskin aikuinen tarkoittaa tässä tapauksessa kiroilua ja peppuseksiä. Alias on kuitenkin Bendisia parhaimmillaan ja albumissa 4 päähenkilömme oksentaa ukkosen jumala Thorin kengille, joka on jo itsessään hieno asia.

5. ALL-STAR SUPERMAN (Morrison / Quitely)
Huikein ja olennaisin koskaan kerrottu Teräsmiestarina. Vain yksi monista tämän listan esimerkeistä siitä, miten kultasormi Grant Morrison onnistuu kerta toisensa jälkeen löytämään vuosikymmeniä vanhoista hahmoista jotain traagisen olennaista - ja samalla kertomaan hyvän tarinan.

6. THE AUTHORITY (Ellis / Hitch)
Ellis ja Hitch repivät supersankarit 2000-luvulle, unohtaen saippuaoopperan ja keskittyen spektaakkeliin. The Authority olisi Michael Bay -filmi sarjakuvana, jos Michael Bay osaisi ohjata elokuvia.

7. EVAN DORKIN: DORK
Maito ja Juusto -sarjakuvasta tuttu Dorkin revittelee nokkelasti tabuilla ja sarjakuvakliseillä räävittömässä huumoriantologiassaan. Varsinainen syöksylasku taiteilijan psyykeen nähdään sarjan toisessa albumissa, jossa Dorkin kuvittaa vavahduttavasti hermoromahduksensa reaaliajassa.

8. FILTH (Morrison / Weston)
Grant Morrison tekee oodin kuolleelle kissalleen ja onnistuu tekemään sarjakuvamestariteoksen. Tiivimpi vaihtoehto Morrisonin magnum opukselle, The Invisiblesille: The Filth tarjoilee samat teemat tiiviimmässä paketissa.

9. THE GOON (Powell)
Eric Powellin hirviörieha on selkeästi Hellboyn henkinen perillinen - mutta hauskempi. The Goon on yksi niitä sarjakuvia, jotka voivat vaihtaa vaihdetta farssista tragediaan ilman, että se tuntuisi lainkaan luonnottomalta.

10. HUMAN TARGET (Milligan / Biukovic)
Peter Milliganin kirjoittama jännäri on toimintasarjakuvaa esimerkillisimmillään. Edvin Biukovicin varhainen kuolema oli todellinen menetys, vaikka myöhemmätkin Milliganin Human Targetit (sans Biukovic) olivat sangen vinkeitä.

11. LEAGUE OF EXTRAORDINARY GENTLEMEN (Moore / O'Neill)
Suomeksi nimellä Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga julkaistu sarja on Alan Mooren nokkela, nihilistinen ja intertekstuaalisiin viittauksiin hukkuva pulp-aarreaitta. Moore onnistuu myös yllättämään sentimentaalisuudellaan, ja toisen osan finaali ei olekaan vähempää kuin sydäntäsärkevä.

12. MARSHAL LAW (Mills / O'Neill)
Jos Miller ja Moore tappoivat supersankarit, Mills ja O'Neill tanssivat niiden haudoilla tässä ultraväkivaltaisessa kyberpunk-satiirissa. Vaikka myöhemmät osat häviävät hieman yhdentekevän satiirin suohon, FEAR AND LOATHING -albumi on brutaalin kylmää sarjakuvapunkkia.

13. MONSTER (Urasawa)
Naoki Urasawan sarjamurhaajatrilleriin kätkeytyy liikuttavaa humanismia. Urasawa on selkeästi sukupolvensa kirkkaimpia ääniä Japanissa - 21ST CENTURY BOYS näyttää ensimmäisten osien perusteella nousevan vielä Monsteriakin huikeammaksi eepokseksi.

14. NEMESIS THE WARLOCK (Mills / O'Neill / Talbot)
Goottilaisen tieteissarjakuvan nörttitaivas ja hienoin yksittäinen tarina, joka kuunaan nousi brittiläisestä 2000AD-antologiasta. Se tiivistää 2000AD:n parhaat puolet: satiirin, komedian ja julkean yhteiskuntakritiikin.

15. NEW X-MEN (Morrison / useat)
Vaikka Chris Claremont teki X-Men-tuoteperheestä sen jättiläisen joka se on nykyään, Grant Morrison kirjoitti parhaat Ryhmä-X-tarinat. Jo sarjan 1. ruutu kertoo, mistä tulee olemaan kysymys: siinä Kyklooppi toppuuttelee riehuvaa Wolverina ja kehottaa tätä lopettamaan tappelun - New X-Men on Morrisonin yritys kertoa pasifistisista supersankareista.

16. POWERS (Bendis / Oeming)
Bendisin puhelias poliisidraama supersankarimaailmassa, Oemingin jännällä art deco -tyylillä kuvittama. Bendisin keskusteluvetoista, hidastempoista ja kokeilevaa kerrontaa parhaimmillaan.

17. PREACHER (Ennis / Dillon)
Garth Ennisin läpimurtohitti, joka yhdistelee jumalanpilkkaa, väkivaltaa ja perversioita ollen silti yllättävän sentimentaalinen western-pastissi. Myös Ennisin ja Dillonin pitkä yhteistyö Hellblazer-sarjassa kestää hyvin aikaa.

18. PUNISHER (MAX) (Ennis / useat)
Uudempaa Ennisiä. Kymmenosainen Punisher on synkintä kostajafiktiota jota on kuunaan sarjakuvamuotoon tehty. Se saavuttaa nihilistisen huippunsa SLAVERS-albumissa, joka on niin kyynisen armoton rikostarina, että lukija kokee tarvitsevansa suihkun sen jälkeen.

19. SCOTT PILGRIM (O'Malley)
Videopelisukupolven toimintaromanssissa kung-fu-taistelevan nimihenkilön on päihitettävä mielitiettynsä 7 pahaa ex-poikaystävää. Super Mario kohtaa kakskyt-ja-risat sukupolven romanssit - hauskaa, absurdia mutta yllättävän totta. Eikö elämä olekin tasohyppelypeli?

20. SLEEPER (Brubaker / Phillips)
Kovaksikeitetty vakoilujännäri vie lukijan supersankarigenren hämärään alamaailman. Brubaker tekee mitä parhaiten osaa ja laittaa joukon kiehtovia sosiopaatteja juonimaan toisiaan vastaan.

21. TOP TEN (Moore / Cannon)
Alan Mooren poliisidraama yli-ihmisten täyttämästä kaupungista. Moore kuvittajineen pyörittää mestarillisesti kymmenien hahmojen kaartia ja palauttaa ihmissuhdedraaman onnistuneesti supersankarien fantasiamaailmaan.

22. TRANSMETROPOLITAN (Ellis / Robertson)
Warren Ellisin läpimurtotyö on rakkauskirje journalismille sekä hurmaavan hävytön kuvaus tulevaisuudesta, jossa mikä tahansa on mahdollista - sääli vain, että ihmiset ovat edelleen lyhytnäköistä roskasakkia.

23. SWAMP THING (Moore / useat)
Sarjakuva, joka synnytti Vertigo-alamerkin ja jota kaikki Vertigo-taiteilijat yrittivät vaihtelevalla menestyksellä imitoida. Swamp Thing olisi kenties parasta kauhusarjakuvaa, jonka tiedän, elleivät olisi olemassa...

24. UZUMAKI & GYO (Ito)
... Junji Iton kylmäävät kauhusarjat, joissa tekijä esittelee makaabereja kauhunäkyjään lukijalle suorastaan sadistisella vimmalla. Ito tietää parhaiten, miten herättää pelkoa ja inhoa sarjakuvan lukijassa.

25. UMBRELLA ACADEMY (Way / Bá)
Minua kaksi vuotta vanhempi Gerard Way on paitsi menestynyt rock-laulaja, myös sarjakuvakäsikirjoittaja, joka esikoisteoksellaan näytti, että voisi hyvinkin olla Grant Morrisonin manttelinperijä. Vihaan sinua, Gerard Way.

26. WAR STORIES (Ennis / useat)
Unohda Korkkarit: Ennis näyttää kuinka tehdään sotasarjakuvia. Englanninkielisen sarjakuvan virallinen sotahullu briljeeraa historiantuntemuksellaan, mutta ei säästele lukijaa sodan turhuudelta ja julmuudelta. Ennisin Battlefields-sarja jatkaa samoilla linjoilla.

27. WATCHMEN (Moore / Gibbons)
Flippety floppety floo.

28. WE3 (Morrison / Quitely)
Söpöt kotieläimet muuttuvat kyborgitappajiksi Morrisonin kyberpunk-eläinsadussa. Viimeistään, kun kärsinyt koe-eläinkoira kohtaa emäntänsä, silmät kostuvat. GUD DOG.

29. X-STATIX / X-FORCE (Milligan / Allred)
Milliganin kirjoittama ja Allredin mestarillisen velmusti kuvittama mediasatiiri pitää sisällään vetoavan supersankarioopperan. X-Statix on surullinen muistutus Marvelin 2000-luvun alun kulta-ajasta, jolloin yhtiö oli valmis kokeilemaan uusia, radikaalejakin ideoita.

30. YLI 10 000 KOIRAN KOIRANÄYTTELY (Nissinen)
Listan ainoa kotimainen. Nissinen popkulttuurilukutaito tuntuu olevan samantyyppinen kuin itselläni, vaikka hänen sarjakuvansa eivät muistuta mitään tämän listan sarjakuvia. Siltikin Nissisen punk-sarjakuviin ei voi olla ihastumatta, paitsi jos on huumorintajuton hirviö - jollainen en vielä myönnä olevani. Katsotaan 10 vuoden päästä uudelleen.

Seitsemän vuoden kutina

Minä olen Otto Sinisalo. Tervetuloa Katuojaan.

Tänään olen kirjoittanut sarjakuvasta 7 vuotta päivälleen. Ensimmäinen Katuoja-palsta ilmestyi Sfnetin uutisryhmiin 4.2.2002 ja sarjakuvaharrastukseni on sittemmin sanotaanko nyt vaikka laajentunut hieman. Mutta sen sijaan, että märehtisimme nostalgiassa, katsomme tulevaisuuteen. Alla on joitain satunnaisia poimintoja sarjakuvavuodelle 2009.

Hyvältä näyttää, 2009.

Sarjakuvat ovat olleet ideapolttoainetta Hollywoodille jo vuosia eikä sarjakuvasovitusten määrä tunnu ainakaan vähentyvän satunnaisista flopeista huolimatta. Toissaviikolla minulla oli kyseenalainen kunnia nähdä Rami Rautkorven siipimiehenä Frank Millerin esikoisohjaus The Spirit, joka jää elokuvahistoriaan hämmentävässä epäpätevyydessään. The Spirit on elokuva, joka ei tule unohtumaan, niin poikkeuksellisen käsittämätön se on. Sillä ei ole väliä, että se perustuu Will Eisnerin arvostettuun sarjakuvaan. Spirit ei koskaan hahmona ollut merkittävän ikoninen – hän on tyyppi, jolla on hattu – vaan tärkeintä oli Eisnerin kyky tehdä näkemyksellisiä sarjakuvatarinoita. Sillä on väliä, että elokuva koostuu kohtauksista, jotka sukeltavat niin syvälle nolostuttavaan campiin, että syöksyvät kaiken hyvän ja oikean läpi jonkinlaiseen pelkästä huonoudesta koostuvaan meta-maailmankaikkeuteen. The Spirit on merkkipaalu sarjakuvaelokuvissa ja kenties elokuvassa yleensä. Se on niin järjetön, että sille ei yksinkertaisesti löydy vertailukohtaa.

Vuoden 2009 kenties tärkein filmatisointi on Zack Snyderin Vartijat-sovitus. Olen varovaisen optimistinen mitä hankkeeseen tulee, vaikka sarjakuvakerrontaa uudistaneen Watchmenin sovittaminen elokuvaksi on ideana yhtä mielekäs kuin minun sohvani sovittaminen musikaaliksi. Snyder on kuitenkin tehnyt jo kaksi sovitusta – Kuolleiden aamunkoiton ja 300:n – ja molemmissa hän on todistanut ymmärtävänsä alkuperäismateriaalia. Vartijoiden ensi-ilta on maaliskuussa ja minä olen jo nyt hieman innoissani.

Leffojen menestyksestä huolimatta yhdysvaltalaisten valtavirran sarjakuvakustantamojen tulevaisuus näyttää juuri nyt sangen ankealta. Ainakin Marvelia ja DC:ta uhkaa taloudellinen ahdinko lukijamäärien pudotessa ja yksittäisten lehtien hinnan kasvaessa. Nostamalla 22-sivuisen läpyskän kansihinnan neljään dollariin ovat kustantajat tuominneet perinteisen jenkkisarjakuvan syvemmälle marginaaliin.

Eiffel-torni on menettänyt järkensä! (Umbrella Academy)

Sekä Marvel että DC ovat jo pitkään tarponeet myös luovassa konkurssissa, siirtyen aavistuksen epätoivolta haiskahtaen megacrossoverista toiseen. Huolestuttavampaa on, että ainakin DC:n kymmeniin lehtiin levinneet tarinapökäleet ovat näemmä onnistuneet mahdottomassa: ne ovat tehneet Grant Morrisonista keskinkertaisen. Sekä Morrisonin kirjoittamat Final Crisis ja Batman R.I.P ovat saaneet murska-arvioita kautta linjan. Naurettavinta tässä on se, että Morrison on vastuussa 90-luvun lopun JLA:sta, yhdestä kaikkien aikojen parhaasta mainstream-supersankarisarjakuvasta.

Muutenkin yhdysvaltalainen popsarjakuva näyttää sangen ankealta ainakin minun näkökulmastani. Suosikkikirjoittajani ovat joko väsähtäneet kuten Morrison, kadonneet kuten Alan Moore tai jääneet polkemaan paikoilleen kuten Garth Ennis ja Warren Ellis. Tämä surettaa minua, koska pidän hyvästä genresarjakuvasta ja tietyntyyppiset genretarinat toimivat parhaiten juuri sarjakuvina.

Pystyn kylmiltäni nimeämään ainoastaan kourallisen amerikkalaisia sarjakuvia, joiden ilmestymistä odotan aidosti. Kieron Gillenin ja Jamie McKelvien Phonogramin ensimmäinen osa oli jotain merkillisen uutta ja jatko-osa The Singles Club tuntuu vieläkin kiinnostavammalta. Viimeaikainen ihastukseni on ollut Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim -sarja, josta aion myöhemmin kirjoittaa pidemmin. Sarjan viimeiset 3 osaa ilmestyvät ilmeisesti kaikki vuonna 2009. Lisäksi tänä vuonna nähdään jatkoa Gerard Wayn ja Gabriel Bán Umbrella Academylle, joka oli paras viime vuonna lukemani englanninkielinen sarjakuva. Tapa, jolla Way ottaa supersankarigenren haltuun ei ole vähempää kuin ilmiömäinen: jos pidät supersankarigenrestä, lue Umbrella Academy tai lyö itseäsi, koska olet tyhmä. Aion myös antaa Grant Morrisonille uuden mahdollisuuden, koska olen heikko: jatko-osa vuoden 2004 sydäntäsärkevälle Seaguylle ei voi olla huono, eihän?

Jenkkimainstreamia suomessa julkaiseva Egmont kustannus jatkaa Spider-Manin ja X-Menin julkaisua. Paradoksaalista kyllä, suomalaisissa Marvel-julkaisuissa on viime aikoina nähty kohtalaisen hyvää viihdesarjakuvaa. Hämähäkkimiehessä hiljattain tapahtunut konseptin osittainen uudelleenkeksiminen on ärsyttänyt faneja, mutta sen jälkeen on nähty toimivimpia Hämähäkkimiestarinoita vuosiin. Samoin Ryhmä-X:ssa käynnistynyt pitkä tarinakokonaisuus tuntuu pitkästä aikaa seuraamisen arvoiselta. Toisaalta koska Egmont julkaisee suomessa vain murto-osan yhdysvalloissa ilmestyneistä tarinoista, kustantamon on mahdollista poimia kirsikat kakusta ja jättää yhdentekevät täytesarjat julkaisematta.

Ei, ei Daada books!

Suomessa sarjakuvavuosi alkoi lopetusilmoituksilla: Marko Turusen ja Annemari Hietasen luotsaama Daada books on lopettamassa kustannustoimintaansa ja samoin pillit pussiin laittoi Happy Horse -kollektiivi. Daada on potkinut jo vuosia tutkainta vastaan tuoden markkinoille eurooppalaista laatusarjakuvaa, jota kukaan ei ole edes osannut toivoa: Martin tom Dieckia, Anke Feuchtenbergeria, Yvan Alagbéa. Happy Horse on puolestaan jaksanut viihdyttää vilpittömällä halullaan järkyttää sarjakuvilla, kuin yli-innokas sarjakuvia piirtävä koiranpentu. Toisinaan kollektiivi on onnistunut julkaisemaan kirotun terävää mustaa huumoria, parhaimpina ehkäpä Jukka Tiluksen välähdyset nyrjähtäneestä sielunmaisemasta. Happy Horsen tekijät onneksi jatkavat sarjakuvien tekemistä omilla tahoillaan ja Daada julkaisee loppuun vinkeän Ufoja Lahdessa -lehtisarjan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kiinnostavaa suomenkielistä materiaalia olisi tulossa myös vuonna 2009. Yhdeksänkymmenluvun lopun totaalisen käännössarjakuvalaman merkkejä ei ole ainakaan vielä ilmassa. Esimerkiksi Like kustannus on julkaisemassa Alison Bechdelin Fun Home -sarjakuvan suomeksi nimellä Hautuukoti. Bechdelin omaelämäkerralinen muistelmateos saattaa paperilla kuulostaa toivottoman kliseiseltä omakustannesarjakuvalta: Fun Home maalaa rehellisen kuvan tekijän vaikeasta isäsuhteesta ja heräämisestä homoseksuaalisuuteen. Bechdel on kuitenkin riittävän hauska ja terävänäköinen nostaakseen kokonaisuuden merkittävästi triviaalia muistelmateosta kiinnostavammaksi.

Huuda Huuda -pienkustantamo on nousemassa täyttämään muun muassa Daadan jättämää aukkoa linjakkaalla kustannusohjelmallaan. Kustantamon maaliskuun uutuuksista kiihottavin on Ruppert ja Mulot -kaksikon Uhkapeliä. Sen sisällöstä en tiedä käytännössä mitään, mutta herrojen ensimmäinen suomennos Apinatarha kirvoitti minut aikanaan puhumaan siitä vuoden 2007 käännössarjakuvatapauksena. Kiinnostavaa on myös se, että Huuda Huuda on julkaisemassa Yong-Deuk Kwonin Yölinjalla-sarjakuvan, ollen harvinainen esimerkki suomalaisesta sarjakuvakustantamosta, joka julkaisee aasialaista indieta.

Mainstream-mangaa nähdään edelleen kioskihyllyjen täydeltä. Alkuvuoden tärkeimpänä käänteenä suomalaisessa mangakentässä oli Punainen Jättiläinen -pienkustantamon myynti Sangatsu manga -linjan omistavalle Tammelle. Toivon mukaan resurssien keskittäminen johtaa uskaliaampiin julkaisuhankkeisiin. Tällä hetkellä seuraamisen arvoisia mangasarjoja suomessa ovat lähinnä jännäri Death Note (Egmont) ja klassinen ekoscifi Tuulen laakson Nausicaä (Sangatsu).

Mitä tulee suomalaiseen sarjakuvaan, henkilökohtaisena suosikkinani jatkaa lannistumaton Jyrki Nissinen, jonka jokaisessa Borgtron-lehdessä on jotain naivistisen nerokasta. Lehteä julkaisee Zum Teufel -kustantamo, joka on myös vastuussa viime vuoden parhaasta kotimaisesta albumista, Nissisen Yli 10 000 koiran koiranäyttely -sarjakuvaromaanista.

Muuten kotimaisen sarjakuvan kiinnostavimmat laineet liplattavat Internetissä. Sarjakuvablogista on muodostumassa eräänlainen uusi sarjakuvan underground, paitsi ainoastaan esteettisessä mielessä. Suosituimpien blogien päivittäiset kävijämäärät kun saattavat hyvinkin olla nelinumeroisia. Marraskuussa esitelty Sarjakuvablogit.com -sivusto on nykyisellään tärkein keskus suomalaiselle nettisarjakuvalle.

Vuoden 2009 ankeat talousnäkymät eivät ainakaan toistaiseksi ole vaikuttaneet kotimaisiin sarjakuvatapahtumiin. Tampere kuplii -tapahtuma poreilee keskuuteemme jälleen maaliskuussa, 27.3 – 29.3. Olen jälleen osallistumassa tapahtuman ohjelmaan.

Samoin tulen esiintymään FinnCon-AnimeConissa, joka järjestetään tällä kertaa Helsingin kaapelitehtaalla.10. - 12.7. Riemukseni mustapukuisten sci-fi-harrastajien ja nuorien cosplayaajien keskelle laskeutuvat kaksi kirjailijasuosikkiani, George R. R. Martin ja Alistair Reynolds.

Näiden ohella järjestetään jälleen Kemin sarjakuvapäivät sekä noin tuhat erilaista con-päätteistä tapahtumaa sekä tietysti henkilökohtainen silmäteräni Helsingin sarjakuvafestivaalit, jotka järjestetään 12. - 13.9 Gloriassa ja Lasipalatsissa. Olen juuri laittamassa niin sanotusti bändiä takaisin kokoon, festaritalkoot kun ovat jokseenkin ympärivuotiset. Jos puoletkaan suunnitelmistani toteutuvat, voin luvata, että kunniavieraslista tulee olemaan kerrassaan tavallistakin merkillisempi. Muina vuodenaikoina Helsinkiläisen sarjakuvakulttuurin sydämenä toimii Kallion Sarjakuvakeskus.

Katuojan ohella tekstejäni tulee myös vuonna 2009 ilmestymään säännöllisesti Anime-lehdessä, Sarjainfossa ja Tähtivaeltajassa. Kaikki ovat siis laatujulkaisuja!

Tältä näyttää uusi sarjakuvavuosi ja Katuojan kahdeksas vuosi. Nyt: juhlitaan kuin olisi 2009.

Fiktiopolis tai kuinka lakkasin huolehtimasta ja kirjoitin romaanin

Ensimmäinen romaanini, Fiktiopolis, on valmis.

"Valmis" voi tässä tapauksessa olla törkeää liioittelua. Vajaassa kolmessa viikossa kirjoitettu proosateelmä on tuskin millään mittarilla "valmis", vaikka NaNoWriMo-standardien mukaan olenkin voittaja:

Haluaisin kiittää äitiäni ja isääni ja akatemiaa

Tekstini pituus ylitti kisan vaatimat 50 000 sanaa viime sunnuntaina. Valvoin lauantaiyön läpi tekstini kanssa ja väänsin tarinan loppuun sunnuntaina, Sillä Sen Täytyi Kuolla. Kokonaisuus on 50 889 sanaa, 412386 merkkiä ja 160 A4-tulostesivua pitkä (fontti 12, riviväli 1,5, ei sisennyksiä) ennen kunnollista oikolukua. Tekstimassa on suurempi, kuin mitä kirjoitan kokonaisen normivuoden aikana. Romaanin pituuteen mahtuu esimerkiksi parisen sataa sarjakuva-arvioita.

NaNoWriMo on näin jälkikäteen tarkasteltuna koko lailla älyvapaa hanke. NaNoWriMo on huono massiivimoninpelaajaroolipeli, jossa leikitään kirjailijaa. Välillä pysähdytään vertailemaan high scorea. 10 000! 35 000! 50 000! Voitto! Lisäksi käytössä on erilaisia palkkeja ja käyriä, jotka nousevat sitä mukaan, kun pelaaja hakkaa näppäimistöä. Kenellä on suurin? On vaikea kuvitella, että romaanin pikakirjoittaminen opettaa kenestäkään parempaa kirjoittajaa.

Toisaalta minun on myös vaikea kuvitella, millä muulla tavalla romaanin voisi kirjoittaa. Romaanin työstäminen tarkoittaa, että kirjoittajan pitää kuljettaa mukanaan tarinan hahmoja, teemoja ja tapahtumia kaiken aikaa. Minä aloin kyllästyä niihin jo parin viikon jälkeen. Kyllästyin selittämään lukijalle, mistä tarinassa on kysymys. Kyllästyin odottamaan, koska pääsisin kirjoittamaan kiinnostavia juonenkäänteitä ja kun lopulta pääsin kirjoittamaan niitä, toivoin että pääsisin nopeasti seuraavaan kohtaukseen. Ja kyllästyin hahmoihin, jotka harhailivat kohtauksesta toiseen puhuen latteuksia, ryypätäten, tupakoiden, nussien, itkien, kusten housuunsa ja tappaen toisiaan. Jos joutuisin pyörittämään kokonaisuutta päässäni esimerkiksi vuosia, yrittäisin ennen pitkään lobotomiaa ruosteisella haarukalla.

(Ovatko romaanit avain kirjailijan ajatuksiin? Jos näin, hahmoistani päätellen vihaan ihmisiä. Kaikki romaanin hahmot tuntuvat olevan epäpäteviä häviäjiä, jotka ovat näemmä alati purskahtamassa itkuun. Kiitos fiktio, tunnen itseni todella kypsäksi juuri nyt.)

Mutta onko Fiktiopolis hyvä romaani? Totta puhuen, ei harmainta aavistusta. Olen edelleen täysin sokea omille kyvyilleni tai niiden puutteelle.

Jos haluat lukea tekstini - anteeksi, romaanini - laita sähköpostia tai jätä kommentti yhteystietoinesi, niin lähetän sen. En julkaise sitä Katuojassa, vielä ainakaan. Ajattelin lähettää sen käsikirjoituksena valikoiduille kustantamoille.

Kaikesta huolimatta on parempi olla hylätty kirjailija kuin pöytälaatikkokirjaija.

Pakota itsesi tekemään II: The Pakottaminen

Olli Sulopuisto kirjoittaa Katuojan kommenteissa koskien 24 tuntia sarjakuvaa -tempaustani: "Mikset vaan tee samalla vaivalla romaania?"

Hyvä on, herra Sulopuisto. Hyvä on:

Olen kirjautunut National Novel Writing Month -tapahtumaan. Kyseessä on siis tätä nykyä kansainvälinen tapahtuma, jonka osallistujat yrittävät raapia marraskuun aikana kokoon 50 000 sanaa pitkän romaanin.

Proosan kirjoittamisessa kohtaan aivan toisenlaisia ongelmia kuin sarjakuvan piirtämisessä. Sarjakuvakriitikkona ja ko. median suurkuluttajana ymmärrän, miten sarjakuva toimii. Vaikka kuvat päässäni eivät käännykään sellaisina paperille, osaan jokseenkin koota ja rytmittää tarinan järkevästi. Mutta romaani? Olen kusessa: olen melko sokea, mitä tulee hyvän proosatekstin ominaisuuksiin saati sitten hyvin rakennetun romaanin ominaisuuksiin. Tiedän, jos nautin jostain kirjasta, mutta toisin kuin sarjakuvassa, en välttämättä tiedä miksi.

Kaiken lisäksi todennäköisesti tulen yrittämään välittää vaikeasti sanallistettavia konsepteja. On epätodennäköistä, että romaanini kertoo esimerkiksi 30-vuotiaan helsinkiläismiehen itkurunkkauksesta, niin helppoa kuin sen kirjoittaminen olisi ja niin varmasti kuin se toisikin minulle esikoiskirjapalkintoja. Lisähaastetta tuo myös kuun puoliväliin varaamani matka Atlantin toiselle puolelle, joka syö minulta viikon tehokasta kirjoittamisaikaa. Tämä tosin myös tarkoittaa sitä, että romaanin osia tulee suurella todennäköisyydellä sijoittumaan New Yorkiin.

Mutta ongelmat sikseen. Kuten muutkin kohtaamani haasteet, aion hakata päätäni tätä vasten kunnes jokin antaa periksi.

Hei, minä olen Otto Sinisalo. Kirjoitan romaanin marraskuussa. Siitä tulee uskomaton.

Annotoitu Etusivu

24 tuntia sarjakuvaa -sarjakuvani on valmis. Sen nimi on Etusivu ja se on 48 sivua pitkä, koska halusin päteä.

Koska halusin myös noudattaa tapahtuman improvisaatiohenkeä, ulkoistin sarjakuvani ideoinnin: Rami Rautkorpi ympyröi minulle artikkeleita ja fraaseja Metro-lehdestä, joihin pohjasin tarinani.

Opin joitain asioita. Tavoitteeni oli tehdä kaikki mahdollisimman minimaalisesti. Jos en osaisi piirtää jotain, piirtäisin jotain muuta. Kävi ilmi, että maailma on täynnä asioita, joita en osaa piirtää. Itse asiassa suurin osa käsitteistä inhimillisen kokemuksen piirissä ovat taitojeni ulottumattomassa. Opin arvostamaan uudella tavalla Rob Liefeldia: peitä heikkoutesi, älä piirrä, mitä et osaa. Toisin sanoen, piirrä irvistäviä naamoja koko ajan. Lisäksi opin, että kynän hinkkaaminen paperia vasten on oudon tyydyttävää, silloinkin kun sitä toistaa lähemmäs 20 tuntia.

Valmiin työni voitte lukea Sarjakuvakeskuksen sivuilta. Jotkin kuvista näyttävät vielä olevan kääntämättä vaakaan, mutta korjausta odotellessanne voitte treenata niskalihaksianne.

Ja tässä ovat merkintäni, kirjoitettuna 24 tuntia sarjakuvaa -määräajan vielä umpeutumatta. Kyllä, saatan olla väsynyt.


ETU- JA TAKAKANSI: Nämä piirsin viimeisenä. Lukijakommentit keräsin netistä ja paikalla olijoilta.

SIVU 1: Aloitan dekompressiolla samalla, kun mietin mitä oikeastaan aion tehdä tarinalla.

SIVU 2: Tämä sivu on pelkkää hälyä, mutta muutaman sivun jälkeen keksin huomiovärit.

SIVU 3: Tämän sivun kompositioon olen verrattaen tyytyväinen. Viivassani näkyy - ja näkyy koko sarjakuvan läpi - Charles Schulz ca. vuosi ennen kuolemaansa -tyyppinen kosketus.

SIVU 4: Otsikkoruudut ovat vain yksi käyttämistäni keinoista lihottaa sivumäärää. Tässä episodissa alan käyttämään huomiovärejä sillä ilmeisesti tykkään yrittää värittää viivojen sisällä.

SIVU 5: Miltä näyttää pakkopaita? Ei ainakaan tuolta.

SIVU 6: Tämän sivun ensimmäisestä ruudusta pidän, lähinnä dialogin vuoksi. "Aha ha kulli" on jotain, jota olen varmaan pidemmänkin aikaa halunnut kirjoittaa.

SIVU 7: Ja nyt, puuvärejä. Minä nyt vaan tykkään värittää.

SIVU 8: Jokaisessa kappaleessa käytetään jotain uutta tekniikkaa, lähinnä ylläpitämään omaa mielenkiintoani. Myös: bongaa sukuelimet.

SIVU 9: Ruutuja, jotka ovat myös puhekuplia! Olen varmasti jonkinlainen nero.

SIVU 10: Lisää huomioväriä. Rusehtava, koska olemme kahvilassa. Myös: maailman jäykin ovenavausote.

SIVU 11: Brian Bendis -imitaationi alkaa. Kynsien maalaaminen on mukana siksi, että halusin pitää kohtauksen liikkeessä. Ja värittää juttuja.

SIVU 12: Otan käyttöön vahaliidut. Tämä on hyvä, koska en pysty vahingossakaan piirtämään tarkasti mitään niillä, varsinkaan, kun ne alkavat murentua epämääräiseksi liidun varren päässä kulkevaksi mössöksi, jota yritän hinkata irti paperia vasten.

SIVU 13: Olen keksinyt mielestäni hyvän vitsin, joten jatkan sen polkemista hengiltä.

SIVU 14: Dinosauruksia!

SIVU 15: DINOSAURUKSIA!

SIVU 16: Tarinan ensimmäinen satunnainen ylävitonen. Jumalauta, osaan piirtää käden kahdessa asennossa, toinen joista on high five.

SIVU 17: Feidaamme ulos ennen pikkuhousujuttuja, joka lienee parasta kaikille.

SIVU 18: Olen perverssillä tavalla ylpeä "koirakuiskaajasta", sillä jouduin vähän aikaa miettimään, miten kirjoitan tarinaan koiran haastattelun ilman, että se vaikuttaa pakotetulta surrealismilta.

SIVU 19: Kusenkeltainen huomioväri merkitsee tästä eteenpäin teknisiä laitteita. Koska minä sanon niin. "Yli 40 koiran kenneli" on viittaus sekä lähteenä olleeseen uutiseen että Jyrki Nissisen Yli 10 000 koiran koiranäyttely -albumiin.

SIVU 20: Taavitsainen, koira joka seisoo aina sivuttain kameraan. Myös: kennelin nenättömän isännän omituisen irtonaiselta näyttävä parta.

SIVU 21: Ponnistan taiteelliset voimani äärimmillen ja kuvitan olkansa yli katsovan miehen.

SIVU 22: Toinen taidonnäyte: hahmo, jonka ilme muuttuu!

SIVU 23: Koiravisio alkaa. Ajattelin varmaan Grant Morrisonin WE3:a tätä työstäessäni, mutta tärkein motiivini oli käyttää paljon sivuja vähään asiaan. Ja päästä värittämään. Tai ehkä olin jo tässä vaiheessa koukussa tussihöyryihin.

SIVU 24: Koiravisio-osat on piirretty noin kello 24 tienoilla ja kolmen siiderin jälkeen. Taavitsaisen monologi mukailee silloista älyllistä kapasiteettiani. Sain sivun 24 valmiiksi kello 24. Tämä saattoi olla jonkinlainen välitavoite.

SIVU 25: Pidän ketjuista tällä sivulla. Ne olivat myös helppo piirtää.

SIVU 26: Tässä vaiheessa koiravisiolta alkaa loppumaan symbolit. Alemman ruudun väritysratkaisu johtuu laiskuudesta: alun perin ajattelin täysharmaata taustaa.

SIVU 27: Letku! Alempi keltainen muoto mukailee "ruokintakäden" hahmoa.

SIVU 28: Toistoa, joka johtuu laiskuudesta jälleen. Silti: kammottava käänne!

SIVU 29: Tästä sivusta pidän. Taavitsainen harmaata taustaa vasten välittää kohtauksen tunnelman tyydyttävästi.

SIVU 30: Miten helvetissä piirretään kännykkään puhuva ihminen? Ei ainakaan näin.

SIVU 31: Lisäsin harmaat huomiovärit tähän, koska ilman niitä sivu näyttää raivokkaan tympeältä. Myös hahmon satunnainen ylävitonen näyttää nyt siltä, että hahmo nojaa ikkunaan.

SIVU 32: Mitä tällä ihmisellä on päässään? Hattu? Hiukset? Ameeba? Kuka tietää. Onnettomuuden värit ovat jostain syystä Amppari-mehujään värit. Jostain syystä aina, kun yritin värittää tummanpunaisella, tartuin pinkkiin. Letkuttaja on myös pinkki, vaikka ajattelin sen olevan tummanpunainen.

SIVU 33: Päähenkilö savuaa kansion takana, koska päätin, että hän polttaa. Mutta koska sitä ei pohjusteta kuvalla, näyttää siltä, että hänen korvastaan nousee savua.

SIVU 34-35: Pidän lokikirjakohtauksesta siksi, että sain täytettyä sivutolkulla tilaa leikkelemällä. Lisäksi tässä kohtaa minimalismini toimii tyydyttävästi. Ja loputon keskustelu kiveksistä huvitti minua tässä vaiheessa, noin aamuviideltä.

SIVUT 36-37: Tässä on Etusivun kaksi onnistuneinta ruutua: kaksi värisöhröä, joihin innostuin piirtelemään spiraalikuvioita. Edelleen, tusseilla söhriminen on näemmä kivaa.

SIVU 38: Suomessa pitäisi olla lehti, jonka nimi on Toimintauutiset. Tässä vaiheessa olin jo päättänyt, että toimittajan työpiste on talon logon M-kirjaimen vieressä.

SIVU 39-40: Alkuperäiset lehtileikkeet, sivuntäytteeksi ja referenssiksi. Pornolehdet löytyivät todellisessa maailmassa Kiteeltä.

SIVU 41: Jos et tiedä mitä piirtää, piirrä lähikuva kasvoista. Kiitos, Rob Liefeld!

SIVU 42: Letkuttaja. Väri-jolla-on-naama-lookiin päädyin, kun tajusin että en oikeastaan tiedä, mikä Letkuttaja on. Pidän hänen repliikistään kylläkin.

SIVU 43: Rohkeita kokeiluja perspektiivillä, noin kello 7 aamulla.

SIVU 44-45: Kiihottavaa dialogia ja yritys vääntää tarina väkisin kokoon. Tässä hitaimmatkin lukijat ymmärtänevät, että en osaa piirtää yksinkertaistakaan hahmoa samalla tavalla peräkkäisiin ruutuihin.

SIVU 46: Halusin yhden ruudun, jossa toimittaja ja Letkuttaja ovat yhtä aikaa. Ja tässä se on.

SIVU 47: Vaikka Letkuttajan konsepti on hämärä, tämän punchlinen keksin jo aloittaessani. Kyseessä on vitsi, jolle on 48-sivuinen pohjustus. Pidän siitä silti: "Se on letku".

SIVU 48: Ylväs tavoitteeni noin aamukymmeneltä oli piirtää toimittaja loikkaamassa rakennuksesta. Sen sijaan pieni hahmo näytti taivaalla roikkuvalta hakaristiltä, joten peitin se lapulla ja turvauduin tärkeimpään kainalosauvaani, teennäiseen minimalismiin. Lopussa näemme tietty päähenkilön näkökulmasta "letkun". Tuplamittainen 24 tuntia sarjakuvaa -sarjakuva valmistui noin aamukymmeneltä.

Pakota itsesi tekemään

On hyvä kokeilla uusia asioita. Tai ainakin vanhoja asioita, jotka on jättänyt taakseen jo aikaa sitten.

Conga!

En "osaa piirtää" termin klassisessa merkityksessä. Ei niin, että pitäisin teknistä osaamista edellytyksenä hyvän sarjakuvan tai yleensä hyvän taiteen tekemiselle. Mitä sarjakuviin tulee, hyvinkin vähällä teknisellä taituruudella pärjää, jos vain ymmärtää jonkin verran sarjakuvakerronnan päälle. Katsokaa vaikka Hugleikur Dagssonia tai Cyanide and Happinessin piirtäjiä, jotka onnistuvat tekemään paikoin pahuksen hauskaa sarjakuvaa ilman sen merkillisempiä lahjoja.

Vuosituhannen alussa harjoittelin piirtämistä. Minulla ei ollut suuria taiteellisia kunnianhimoja, halusin vain opetella uuden taidon puhtaasti haasteen vuoksi. Luin piirtämisen oppikirjoja ja etenin askel askeleelta. Piirrä vaasi. Piirrä maisema. Piirrä Kapteeni Amerikka potkaisemassa Hitleriä kiveksille. (Kivekseen?) En kuitenkaan ollut tyytyväinen etenemisnopeuteeni. Jokseenkin silloin, kun pääsin useamman pakopisteen perspektiivin kohdalle itse ohjaamissani opinnoissa, aloin heittelemään tusseja ympäri huonetta. "Kahden pakopisteen perspektiivi? Kahden? Haistakaa paska, te ja teidän pakopisteenne! Kuolkaa kirkuen, epäsikiöt!"

Sanotaanko vaikka, että kärsivällisyyteni ei riittänyt pitkäjänteiseen harjoitteluun. Jos olisin tiennyt tuolloin mitään sarjakuvan tekemisestä yleensä, olisin ihan hyvin voinut jatkaa piirustelua. Piirtämisen prosessi itsessään - liikuta kynää, kuvia syntyy - on kuitenkin miellyttävä. Taannoin vain paperille syntyvät kuvat eivät koskaan vastanneet kuvia mielessäni ja johtivat jonkinasteiseen turhautumiseen.

Onneksi iän myötä myös standardit laskevat. Tänään alkaa kansainvälinen 24 tuntia sarjakuvaa -tapahtuma, ja aion osallistua. Piirrän ensimmäisen graafisen novellini Helsingin sarjakuvakeskuksella. Valmista työtä voi odotella noin ... 25 tunnin kuluttua. Lopputuloksesta tuskin löytyy teknistä taituruutta, perspektiivejä tai järkeä, mutta en poissulje Hitlerin esiintymisen mahdollisuutta. Joka tapauksessa lopputulos tulee olemaan epäilemättä hämmästyttävä.

Kuvia skenestä

"Mitä mulla oli ennen skeneä? Ei mitään. Ei siis mitään!"
- Sarjakuvataiteilija (nimi muutettu) Rooster-ravintolassa sunnuntaina 7.10.2007

ROBOTRABBIT
Ninni Aalto
Nettisarjakuva

Skenessä on kivaa, ja kun skene on Lahdessa, Lahdessa on kivaa. Kuinka kivaa, kysytte? Esimerkiksi näin kivaa ja näin.



Ninni Aallon RobotRabbit on tuore lisäys suomalaiseen sarjisblogikenttään. Aalto on kuitenkin kaikkea muuta kuin uusi tekijä. Hän on useita lehden- ja kirjankansia tehnyt kuvittaja, sarjakuvataiteilija, jonka töitä on julkaistu mm. Tähtivaeltajassa ja Schattenissa sekä pitkän linjan järjestöaktiivi. "Inessä skenessä", siis.

Sarjakuvablogien viehätys ja risti on siinä tavassa, jolla ne yhdistelevät luonnoskirjaa ja päiväkirjaa. Blogimerkinnät ovat usein hetken vaikutelmia tai hauskoja sormiharjoituksia. Parhaimmillaan sarjisblogimerkinnät ovat aidompia ja välittömämpiä kuin albumeihin tai lehtiin päätyneet työt. Syynä tähän on juuri matala julkaisukynnys, joka estää tekijää miettimästä sarjakuvaansa piloille. Toisaalta samasta syystä johtuen merkittävä osa blogisarjakuvaa on materiaalia, joka ei sellaisenaan kelpaisi paperijulkaisuun.

Aalto on parin viikon päivitysten perusteella siitä kiinnostava tekijä, että hänen työnsä ovat selkeästi hiotumpia kuin monien hänen kollegoidensa. Aallon piirroksissa ei ole luonnosmaisuutta kuin vain nimeksi: jos nämä ovat luonnoksia, Aalto piirtää valmista suoraan tussilla. Hänen viivatyössään on tarkkuutta ja voimaa, jossa voi nähdä vaikutteita Hernandezin veljeksiltä tai vaikkapa Terry Moorelta. Huomioitavaa on myös hänen sarjakuviensa huolellinen ja tarinan mukana elävä tekstaus.

Ensimmäisessä pitkässä blogisarjakuvassaan Aalto tarttuu vanhaan tuttuun standardiin, sarjakuvamuotoiseen röpöttelyraporttiin. Sisäpiirin skenevitsejä siis, mutta tarpeeksi etäältä kuvattuja ollakseen huvittavia myös sarjakuvassa esiintyviä hahmoja tuntemattomille. Aalto kunnostautuu myös karikatyyripiirtäjänä. Hän tavoittaa olennaisen ihmisen piirteistä ja saa heidät toimimaan sarjakuvahahmoina. Aalto myös piirtää ihmiset todellisuutta kauniimpina, rypyt siloiteltuna ja ruvet häivytettyinä. Minä tosin näytän Aallon sarjakuvissa vesipäiseltä mutantilta, mutta kyseessä voivat olla skenettämisen jäljet kasvoillani.

RobotRabbit on lisätty ainakin allekirjoittaneen selaimen kirjanmerkkeihin. Aalto on kyvykäs tekijä, jolta on ilmestynyt epätyydyttävän vähän julkaisuja. Toivon mukaan sarjakuvablogin päivittäminen aktivoi ja rohkaisee Aaltoa julkaisemaan lisää.

Katuoja lähtee Lahteen

Lahden sarjakuvan lokakuu 2 järjestetään Lahdessa huomenna lauantaina. Sarjakuvan lokakuu on sekoitus näyttelyitä, performansseja, akateemista seminaaria ja myyntiä. Yksipäiväinen tapahtuma järjestetään minimaalisilla resursseilla, mutta järjestämässä on lukuisia erinomaisen päteviä sarjisaktiiveja. Tiedän, sillä olen työskennellyt heidän kanssaan itse.

Osallistun tapahtumaan tälläkin kertaa yleisönä. Vaikka päivään mahtuukin runsaasti erilaista ohjelmaa, tapahtuman olennaisin anti on merkattu julisteeseen suurimmalla fontilla:



Kyllä, luvassa on jälleen maksaa kouristavaa hauskaa niin kuin vain Lahdessa voi!

On ilo nähdä, että myös Lahden tapahtumalla on jatkuvuutta. Vuoden aikana on todistettu uusia sarjakuvatapahtumia niin Lahdessa, Turussa kuin Tampereellakin ja kaikille on todistettavasti suunnitteilla jatkoa. Skene elää!

Nopea tilannetiedote

Hei, Otto Sinisalo! Mitä olet tehnyt viime kuukaudet?



Kiitos, Otto! Takaisin studioon.

Tänään työmoraalin rappeutumisessa

Katuoja on kesälomalla. Kesäloma tapauksessani tarkoittaa tilannetta, jossa olen töissä, kamppailen deadlineja vastaan ja organisoin Sarjisfestareita.

Paitsi työn, kesä on myös rakkauden aikaa. Tästä muistuttakoon tämä tuore kuva DC-sankari Salaman tulevasta seikkailusta, jossa jonkinlainen vagina dentata on raiskaamassa sankaria lonkeroillaan:


Se on trendi, ja DC:kin haluaa näyttää, että osaa! Näihin kuviin ja tunnelmiin; hauskaa kesää, kaikki!

Hype: Minun tilani

Annoin periksi, ja liityin: nyt eksistoin fantastisessa fantasiamaailmassa, jossa julkkikset ovat kavereitani ja indierockbändit kilvoittelevat suosiostani. Uusi kotini on myös rikottujen nettileiskojen (mitä tuo kuva tekee tuossa?), käsittämättömien navigointiratkaisujen (miksi kursorini on risti?) ja epätodennäköisten taustamusiikkien (jos My Chemical Romance kuvaa parhaiten sielunelämääsi, harkitse avun hankkimista) maailma. Minulla on nyt MySpace-tili, niin kuin kaikille muillakin viileillä jätkillä.

Kuvassa: viilee jätkä.

MySpacesta näyttää tulleen yksi suosituimmista Internet-olemisen muodoista. Se on viimeisimmän tiedon mukaan maailman viidenneksi käytetyin verkkopalvelu. Pääasiassa se näyttää toimivan promootiokanavana muusikoille sekä väylänä miljoonille ihmisille kertoa, mitä musiikkia kuuntelevat ja millainen fiilis heillä juuri nyt on.

On lukuisia syitä olla hankkimatta MySpace-tiliä. MySpacen omistaa poliittisesti oikealle kallistuva Fox-mediakonglomeraatti. MySpace on hedelmällinen haittaohjelmien pesimä-alue. MySpace tarjoaa rajallisen ja erittäinen huonosti käytettävän liittymän oman sivustonsa CSS:n kustomointiin, joka johtaa kammottaviin ulkoasuratkaisuihin, jotka yleensä rikkovat validiussääntöjä, käytettävyyskäytäntöjä sekä kaikkea hyvää ja inhimillistä. Epäilen myös, että MySpacen "lisää kaveri" -mekaniikka ei useimmiten johda mihinkään järkevään kommunikaatioon: olen nyt esimerkiksi yksi Jim Leen* ja Brian Michael Bendisin kymmenistätuhansista "frendeistä". Viimeinkin olen sisäpiirissä!

Siltikin miljoonien käyttäjien kanavan haltuun ottaminen oli ajatuksena liian houkutteleva. Kenties oikein käytettynä MySpacen hypekone mahdollistaa mielekkään tiedottamisen ja verkostoitumisen. Yritän ylläpitää MySpace-läsnäoloa ja katsoa, mihin se johtaa. Sivuston palveluihin kuuluu myös blogi, johon kirjaan mahdollisuuksien mukaan tuikitärkeää tietoa tämänhetkisestä mielentilastani ja musiikkivalinnoistani.

Jos siis olet jo MySpacessa, tervetuloa liittymään verkostooni: voimme olla Internetin parhaat kaverit.


* Tosielämässä Jim Lee on kaatanut drinkkini ja minä sittemmin varastanut hänen taksinsa, mutta säästettäköön tämä tarina muistelmiini.

Artikkelin puuttuminen saa Batmanin itkemään

Koska en ehtinyt sunnuntaina koneen äärelle, jäi sunnuntaille kaavailtu artikkeli julkaisematta. Supersankarisarjakuvahenkisesti teen nyt ns. retconin ja lisään tämän poissaoloilmoituksen sunnuntaille. Myöhemmin tänään (siis maanantaina - tämä aikamatkailu on haastavaa) julkaistaan arvio. Sillä välin, tässä kuva itkevästä Batmanista:

Itke, Emo-mies, itke!

Minä valehtelin

- Muistatko, lukija, kun lupasin, että lopettaisimme päivittäisen sisällön tuottamisen?
- Aivan niin, Sinisalo. Sinä lupasit!



- Minä valehtelin.

Ahh laaaihd. Hieno, hieno elokuva.

Kuitenkin, olen palannut Kiinasta ja tämä on päivittäisten artikkelien sarjassa Katuojan sadas. Kiitokset Ramille, joka on aktivoitunut sarjakuvakriitiikkona poissa ollessani. Emmekä suinkaan ole lopettaneet: julkaisujonossa on vielä pari matkaraporttia ja epäilemättä lisää tekstejä Ramilta.

Tässä muutama pikku-ilmoitus sarjakuvan ja muun kulttuurin liepeiltä:

Kemin 26. sarjakuvapäivät lähestyvät ja lentoliput, tällä kertaa pohjoiseen, polttelevat taskussani. Kemin sarjispäivät elävät muutoksen aikaa. Tärkeän ja perinteisen tapahtuman rahoitus on muuttunut, samoin kuin organisaatiokin, mutta epäilemättä tuttu arktinen hysteria on ennallaan. Kemissä tapaat kaikki ne sarjistyypit, jotka tapaisit kotikulmillasikin, mutta nyt tapaat ne Kemissä! Ja vielä enemmän päissään kuin tavallista! Pysykää kanavalla Hotelli Merihovin aulasta käsin lähetettyjä krapulaisia tilannekatsauksia varten.

Ilja Rautsilla Helsingin Kalliosta on blogi, jota hän aikoo taasen alkaa päivittämään. Rautsi on leffakriitikko, jonka hämmentäviä, oman mielenterveytensä kustannuksella tekemiä sukelluksia kaikkea hyvää ja inhimillistä loukkaavan "elokuvataiteen" syövereihin voi lukea mm. Elitisti-verkkolehdestä. Uwe Bölliin ja Christopher Lambertiin pelottavalla intohimolla suhtautuva Rautsi on vimmaisimmissa kirjoittamishuum(e?)issaan yksi parhaista gonzoleffakirjoittajista, joita tiedän.

Halpaa kaljaa! Minä! Juomassa halpaa kaljaa! Myös: musiikkia. Hesan yliopiston vaihtoehtomusahörhöjen FOAM-järjestön Kevätjuhlassa Uudella ylioppilastalolla soitetetaan levyjä huomenna torstaina 24.5. klo 20 alkaen; sisäänpääsy ilmainen. Aiemmat kokemukset FOAM:in klubeilta ovat ainakin todistaneet laajaa ja hyvää makua uuden musiikin suhteen. Ja hei, halpaa kaljaa.

Ei vielä kuollut

Ei hätää, Katuoja on selviytynyt Oton pitkällisistä poissaoloista ennenkin — katsokaa vaikka viime vuoden lopun arkistoja. Luvassa on siis päivityksiä... ainakin kerran kuukaudessa. Pyydän, säästäkää aplodit loppuun.

On noin kolme syytä siihen, minkä takia en voi luvata jatkavani Oton puolesta uuden sisällön tuottamista Katuojaan päivittäin. Ensinnäkin kirjoittaminen on vaikeaa. Se ei tarkoita, että vihaisin kirjoittamista, se vain tarkoittaa, että vihaan ihmisiä, jotka saavat sen näyttämään helpolta, kuten esimerkiksi Otto.

Jos tarkkoja ollaan, niin kirjoittaminen on vaikeaa vain siinä tapauksessa, että halutaan aina olla tarkkoja. En mielelläni kirjoittaisi mitään, mikä ei ole totta. Tässä on se ongelma, että kun kirjoittaa jotain, mihin on täysin mahdotonta sanoa vastaan mitään, niin kukaan ei vaivaudu sanomaan yhtään mitään. Kommentteja tulee niin harvoin, että edes spamboteille vastaaminen henkilökohtaisesti ei ole liian suuri vaiva. Valitettavasti niitäkään ei nykyään näy yhtä usein kuin ennen vanhaan. Tiedän, että joku lukee kirjoituksiani ainoastaan siitä, että hän kertoo siitä minulle silloin, kun tapaamme kasvokkain. Siispä pyrin tulevaisuudessa kirjoittamaan huolimattomammin aina kun vain mahdollista, koska se lisää sekä Katuojan kirjoitusten että kommenttien määrää.

Toinen ongelma on se, että minulla on yli 30 senttimetrin (keskeytän tämän lauseen ilmoittaakseni, että tämä kirjoitus ei tule sisältymään siihen eilen mainittuun kategoriaan, valitettavasti) korkuinen pino lukemattomia sarjakuvia. (Enkä edes laske siihen mukaan Essentialien ja Showcasejen pinoa, joka taitaa jäädä odottamaan eläkevuosiani.) Aina kun saan jotain luettua, sen julkaisemisesta on ehtinyt kulua puolisen vuotta, eikä siitä kirjoittaminen oikein tunnu enää ajankohtaiselta. Mutta tämä ongelma liittyy pitkälti edelliseen, koska vanhoista vanhoista sarjakuvista kirjoittaminen olisi silti sarjakuvista kirjoittamista, mitä taas kirjoittamatta oleminen ei ole. Silti jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu minusta jostain syystä moitteettomammalta.

Kolmas ongelma on se, että vaikka viitsisinkin kirjoittaa jotain lukemistani sarjakuvista... en välttämättä halua. Hämähäkkimies-lehtien kääntäjänä tunnen olevani jäävi keskustelemaan Hämähäkkimies-sarjiksista, vaikka saatankin sanoa niistä muutaman kaikkea muuta kuin suoran sanan, jos esimerkiksi Otto nostaa ne puheenaiheeksi. En oikeastaan haluaisi sanoa mitään sarjakuvista, jotka saattavat vielä joskus ilmestyä suomeksi Egmontilta. Täytyy yrittää pysyä väleissä, katsokaas. Muutama Marvelin sarjakuva ehkä jää silloin tällöin turvalliselle alueelle. Katsotaan nyt. Toinen vaihtoehto olisi tietenkin vain kirjoittaa häpeämättömiä hypetyksiä aina kun jokin kääntämäni Hämähäkkimies-julkaisu ilmestyy. Mikä tietenkin edellyttäisi sitä, että pysyisin ajan tasalla siitä, milloin mitäkin on ilmestymässä...

Toisin sanoen — pitäkää odotuksenne riittävän alhaisina, niin eiköhän tästäkin kriisistä selviydytä. Ainakin kaikkien innolla odottamia tulevien sarjakuvakirjojen listoja aion kirjoittaa enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Ja ehkä jotain muutakin.

Kolmen naamoja rokanneen kuukauden dynastia

Katuojan päivittäinen julkaisusykli valitettavasti loppuu toistaiseksi. Helmikuun yhdeksäntenä päivänä alkanut kokeilu päättyy nyt, kolme kuukautta myöhemmin. Jokseenkin urakan puolessa välissä toivoin, että ehtisin sataan artikkeliin, mutta lähden maasta huomenna ja palattuani saan sarjakuvan saralla keskittyä uusiin haasteisiin, pääasiassa Helsingin 22. sarjakuvafestivaalien organisointiin.

Sadan kirjoituksen tavoitteesta siis jäädään, mutta olen tyytyväinen siihen, että pystyin ylläpitämään tahtia näinkin pitkään. Sarjakuvaneuvos Heikki Jokinen kertoo mielellään anekdoottia Sarjainfo-lehden alkutaipaleelta, jolloin satunnainen kulttuuritoimija ihmetteli neljästi vuodessa ilmestyvää lehteä katsoessaan, miten muka sarjakuvasta voi löytää noin paljon asiaa. Asetankin itseni jalustalle ja julistan nyt, että olen ensimmäisenä Suomessa todistanut, että sarjakuvasta voi veistää asiaa vaikka joka ikinen jumalan päivä kaiken muun säätämisen ohessa. (Maailmallahan tämä ei ole mitenkään uutta tai merkillistä.)

Päivittäinen blogaaminen on antanut minulle mahdollisuuden laajentaa Katuojan skaalaa arvioista esimerkiksi ajankohtaisten aiheiden kommentointiin, joka onkin mielekäs tämä hyödyntää välitöntä blogiympäristöä. Samalla olen tullut linkittäneeksi lukijoita ympäri suomalaisen sarjakuvan alati kasvavaa sarjisblogiverkostoa.

Omasta mielestäni ja myös palautteesta päätellen kiinnostavimmat tekstit ovat näemmä syntyneet, kun olen lähtenyt rikkomaan tuttua kaavaa kieli hieman posken puolella. Mainittakoon tässä Muumi-lehden dekonstruointi, artikkeli tupakoinnista sarjakuvissa ja faktapaketti Lex Luthorista ja Tohtori Doomista. Katuojaan usein kommentteja jättänyt nimimerkki "Ilja Rautsi Helsingin Kalliosta" on huolestunut mielenterveydestäni ja kysyy, jouduinko lunttaamaan edellä mainittua faktakoostetta kirjoittaessani. Luonnollisestikaan en, mitä nyt muutaman viitteen tarkastin. Mielenterveyteni on siis mitä mainioimmassa kunnossa!

Myönnettäköön, että aivan joka päivä en ole kirjoittanut sarjakuvasta. Toisinaan olen hairahtunut kirjoittamaan esimerkiksi popkulttuurista laajemminkin. Jostain syystä juuri artikkelit, jotka eivät ole suoranaisia sarjakuva-arvioita ovat houkutelleet eniten linkkejä ja kommentteja. Mitäs sarjakuvablogin lukijoita te muka oikein olette? Vakavasti puhuen, jos olen kirjoittanut ohi aiheesta, olen tehnyt sen vain, kun minulla on ollut mielestäni kiinnostavaa tai hauskaa sanottavaa. Arvioita olen saattanut tehdä rutiinillakin ilman sen merkillisempää inspiraatiota.

Tämä kolmikuukautiskauden, joka tullaan epäilemättä muistamaan Kolmen naamoja rokanneen kuukauden dynastiana, mittavin yksittäinen hanke oli Viisi valhetta mangasta -juttusarja, joka myös esitettiin livenä Tampere kuplii -tapahtumassa. Alun perin vartin tietoiskuksi ideoitu polemiikki paisui viisiosaiseksi kokonaisuudeksi ja tunnin luennoksi. Täydellinen se ei ole ja varsinkin sarjan loppua kohti käy ilmeiseksi, että valheita oli alun perin neljä. Palaute on kuitenkin ollut laadukasta sekä runsasta ja luento oli jonkinasteinen yleisömenestys. Joskin luotettavien lähteiden mukaan osa Tampereen yleisöstä ei niinkään keskittynyt sisältöön vaan sen esittäjään, koska olen ilmeisesti vastustamattoman ihana. Sääli särkeä sydämenne, tytöt ja pojat, mutta tämä bishounen on varattu!

Päivittäiset tekstit ovat myös näkyneet kävijätilastoissa. Kolmen kuukauden aikana on sivuille rekisteröity reilusti yli 10 000 käyntiä ja päivittäinen kävijämäärä on kaksinkertaistunut. Kiitoksia myös kaikille kommentteja jättäneille - palaute on aina tervetullutta. Samoin pitää kiittää kaikkia Katuojaan linkittäneitä, muun muassa nimimerkki "Toni Jerrmania", nimimerkki "Egmontin Janne Suomista" ja nimimerkki "Zum Teufel! -kustantaja Petteri Ojaa, jonka tulevaan julkaisuun olen juuri tehnyt esipuheen".

Erityiskiitos kuuluu myös Rami Rautkorvelle, joka paikkasi artikkeleillaan poissaolojani ja sai minut pohtimaan, minkälaista sisältöä tuottaisin Katuojan uuteen erektio-artikkelikategoriaan.

Ja nyt, loppu on lähellä. Ja niin kohtaan viimeisen verhon! Ystäväni, sanon sen selkeästi: esitän asiani, josta olen varma. Olen elänyt täysillä, käynyt kaikki valtatiet. Ja enemmän, enemmänkin! Kyllä, oli aikoja - kuten tiedättekin - jolloin yritin haukata enemmän kuin pystyin pureksimaan. Mutta aina, epäilyksen hetkinäkin, jauhoin kaiken ja syljin sen ulos. Kohtasin haasteet ylväänä seisten; ja tein sen omalla tavallani.

Lopuksi, iso Jack Kirby -käsi kaikille teille lukijoille:



Otto Sinisalo kuittaa Katuojasta.

Syytän muusaa

Miksi kukaan meistä tekee mitään? Jos ei ole pakko, joko elääkseen, elättääkseen tai muusta väistämättömästä velvollisuudesta? Miksi emme vain istu kotonamme ja tuijota seinää?

Syytän muusaa. Teen aina niin.

Kun puhun muusasta, en välttämättä tarkoita ihmistä, vaan inspiraatiota yleensä, oli se lihallinen tai ei. Kun pyörii keskellä yötä sängyssä puiden juuri ennen nukkumaan menoa saamaansa ideaa, muusa puhuu. Kun aloittaa työskentelemään jonkin hankkeen parissa eikä suostu lopettamaan, ennen kuin se täydellinen? Muusa, jälleen.

Kyseessä ei tarvitse olla taiteen tekeminen. Muusa voi inspiroida tekemään parempia putkiremontteja, vakaampia tietokoneohjelmia tai, poimiakseni satunnaisen, täysin sepitteellisen esimerkin, parempia vitsejä Hämähäkkimies-sarjakuvista.

Joskus voimme olla onnekkaita ja muusa ei olekaan ainoastaan abstrakti mielentila, vaan ihmishahmoinen inspiraatio: lihaa ja verta. Joku, jonka kanssa voimme puhua; joku, jota voimme koskettaa.

Yli vuoden ajan olen ollut onnekas.

Olen neurootikko, joka analysoi asioita puhki. Useammin kuin en, tiedostan missä tilanteessa olen ja mitä ihmiset ympärilläni ajattelevat. Tällä on tapana halvauttaa päätöksentekoani. Yksin minun pitää ponnistella saavuttaakseni keskinkertaisuuden huimaavat korkeudet.

On olemassa valokuva, minusta ja hänestä. Se on poikkeuksellinen, mutta ymmärtääksenne miksi, katsokaa vaikka muita minusta otettuja kuvia. Kun linssi osoitetaan minuun, kiusaannun, alan tiedostaa tilannetta. Kyräilen; valokuvissa hymyilen ani harvoin. Tässä valokuvassa kuvaaja on kuitenkin onnistunut kaappaamaan hetken, jossa olen unohtanut itseni, eksynyt kerrankin jonnekin muualle kuin omaan päähäni. Se on harvinaista, mutta muusa voi antaa sen minulle. Hänen kanssaan voin nousta keskinkertaisuuden yläpuolelle. Jos teen jotain poikkeuksellisen hyvää tai poikkeuksellisen oikein, hän on todennäköisesti vaikuttanut asiaan.

Syytän muusaa. Teen aina niin.

Kallion ja Kovácsin unikuvat

Kuten Reetta Laitinenkin on havainnut, elämme sarjakuvallisesti kiireisiä aikoja. Tämä näkynee Katuojassa tavallista lyhyempinä artikkeleina. Tiedossa on muutenkin palvelukatkoksia, sillä kaikella todennäköisyydessä olen Kiinassa puolet toukokuusta.

Eilen sarjakuvaskene sekä muu kulttuurikerma kokoontui siis Galleria Leossa ja sen Pinnan alla -näyttelytiloissa (Mechelininkatu 15), jossa julkistettiin Kati Kovácsin ja Pauli Kallion viimeisin yhteistyö, Väritetyt unet, ja albumin originaaleista koottu näyttely. Pinnan alla -galleria on kiinnostava, joskin hivenen klaustrofobinen näyttelytila, joka sijaitsee Kirjataivas-myymälän kellarissa. Ikkunattomassa tilassa töiden valaisu on selkeä haaste ja varsinkin pienet sarjakuvaoriginaalit vaativat tiirailua sangen läheltä. Tämä on toisaalta ongelma melkein kaikissa sarjakuvaoriginaalinäyttelyissä. Nimensä mukaisesti albumi ja näyttely sarjakuvittavat Kallion uninäkyjä ja kaikesta päätellen Kallion näkee merkittävästi kiinnostavampia unia kuin minä. Pitkästä aikaa suomessa vieraileva Kovács on yksi parhaita suomeksi julkaisevia sarjakuvapiirtäjiä, jolla on välitön, suorastaan fyysinen tyyli kuvata ihmishahmoja. Näyttelyssä on esillä myös Kovácsin maalauksia.

Samassa tilaisuudessa avattiin myös valokuvaaja Aino Martikaisen valokuvanäyttely. Yhteiset avajaiset kahdelle koko lailla erilaiselle näyttelylle eivät olleet luontevimmat mahdolliset, mutta toisaalta tulinpa pitkästä aikaa käyneeksi myös valokuvanäyttelyssä. Martikaisen järvimaisemat olivat seesteisiä, mutta eivät erityisen dramaattisia. Merkillisesti jännittävämmät kuvat yksityiskohdista suomalaisilta rannoilta oli jätetty selailtavaan näyttelykansioon.

Näyttelyt ovat auki 18.4.-8.5.2007.

Toimittaja 2.0

Hei uudet lukijat!

Kävijätilastointini mukaan Katuoja on hiljattain linkitetty sekä Tähtivaeltaja-lehden sivuilla että Animeunionin foorumilla ja uusia kävijöitä tippuukin sivuille hiljakseltaan. Tämä on myös poikkeuksellisen kiireinen viikko, enkä ehdi välttämättä kirjoittaa kunnon arvioita kuin vasta viikonloppuna, joten pieni esittelyteksti täyttäköön tänään aikaa ja tilaa.

Katuoja on nettipalsta - eli "blogi", kuten nuoret sanovat - joka käsittelee tavallisesti sarjakuvia. Vaikka toisinaan saatan hairahtua muun popkulttuurin saralle tai suoranaiseen täytekamaan, Katuojan fokus on nimen omaan sarjakuvassa. Olen niitä harvinaisempia lukijoita, jotka ovat kiinnostuneet sarjakuvasta yleisesti välineenä. Tämä tarkoittaa sitä, etten keskity ainoastaan muutamaan genreen tai tyylisuuntaan, vaan käsittelen sarjakuvia mahdollisuuksien mukaan mangasta nettisarjakuvan kautta yhdysvaltalaiseen supersankarisarjakuvaan. Sivustolle kirjoittaa myös pitkäaikainen kollegani Rami Rautkorpi, Katuojan tiedetoimittaja.

Synnyttävätkö ideat uusia ideoita? Viimeisen kahden kuukauden ajan olen yrittänyt julkaista Katuojassa uutta sisältöä joka ikinen päivä. Tarkoitukseni on ollut luoda kirjoitusrutiini, joka kehittäisi minua kirjoittajana etevämpään, hauskempaan ja tehokkaampaan suuntaan ja joka laukaisisi minut suoraan idea-avaruuteen sellaisella vektorilla, etten koskaan tulisi takaisin alas. Toistaiseksi kokeilu on ollut menestyksekäs: aikataulu on pitänyt, olen saanut kourallisen juttuja myytyä, tehnyt muutaman uuden kontaktin paperimediaan sekä pitkästä aikaa kirjoittanut myös hieman proosaa. Suurin siunaukseni on se lähes täydellinen itsekritiikin puute, jota ilman tämä kaikki jumittuisi pöytälaatikkoon.

Myönnän toki, että blogin kirjoittaminen on ei niinkään itsekästä mutta itsekeskeistä toimintaa, eräänlaista kirjallista masturbointia. Bloggaaminen samalla, kun tarkastelee blogin kävijätilastoja lähentelee taas masturbointia peilin edessä. Tämä kaikki samalla, kun kävijät kommentoivat tekee tästä ... en tiedä, peilin edessä masturbointia samalla, kun joku taputtaa vieressä? Taisin rikkoa tämän metaforan. Tuokaa uusi!

Kuitenkin, nettiin kirjoittelua - varsinkin tilanteessa, jossa ei ole määriteltyä kohdeyleisöä tai toimittavaa tahoa yleisön ja kirjoittajan välissä - värittää tietty narsismi. Tuomme ajatuksemme ja mieltymyksemme kaikkien luettavaksi. Teksti ei ole enää neutraalia, se henkilöityy kirjoittajaansa, joka muuttuu itse sisällöksi. Me olemme kaikki gonzojournalismin äpäriä, merisairaina suurella haimetsästyksellä, täynnä ... pelkoa ja inhoa? Helkkari, voiko joko tuoda minulle metaforan, joka ei mene rikki!?

Kuitenkin. Web 2.0! Tervetuloa Katuojaan!

Mitä yritin sanoa: Tampere kuplii -jälkiraportti

Internet kertoo minulle, että olen loistava: "Ainoa luento, jossa kävin oli Otto Sinisalon Viisi valhetta mangasta, mutta se olikin sitten erittäin antoisa."

Kuitenkin: Tampere kuplii. Tapahtuma vaikutti kaiken kaikkiaan tavattoman onnistuneelta, vaikken nähnytkään siitä kuin siivun. Järjestäjien sinnikkyys selätti taloudelliset hidasteet ja Tampereen sarjakuvaskene pääsi kerrankin näyttäytymään Tampereella. Menestyksekkään pilottihankkeen jälkeen on helpompaa esimerkiksi lähestyä uusia sponsoritahoja. Suomi on yhtä sarjakuvatapahtumaa rikkaampi, ja olen siksi tyytyväinen.

Aion tietysti myös varastaa kaikki Tamperelaisten hyvät ideat Helsinkiin, mutta c'est la vie, sanoi Chris Claremont kun sydäninfarktin sai.

Lähdin Tampereelle lauantai-aamuna kuumeeni laskettua edellisyönä siedettäviin lukuihin, laukussani edelleen keskeneräiset luentomuistiinpanot. Ensimmäiset otakut havaitsen jo Helsingin asemalla. Hämeenlinnasta kyytiin nousseet mangaharrastajat tekevät jotain perin ei-suomalaista: havaittuaan hengenheimolaisen toinen teinitytöistä istuu toisen viereen ja kysyy "hei, oletko sä menossa Tampereelle?". Tämän jälkeen alkaa keskustelu suosikki-j-rock-yhtyeistä ja piirustusharrastuksesta ja lopulta esittäytyminen. Mitä minä kirjoitinkaan siitä verkostoitumisesta?

Tampereella navigoin tapahtuma-alueella ja istahdan kahville. Tätä seuraa hetken aikaa harhailua kirkkaassa lauantai-aamupäivässä sekä raiderini vaatimusten lunastaminen. Teknisten esiintymisvälineiden lisäksi vaadin järjestäjiltä seuraavaa (nyt lainaan vanhaa sähköpostiani):

"vihreitä Vogue-savukkeita avatussa askissa, josta on poistettu muovit ja yksi savukkeista on käännetty rasiassa - tämä on tärkeää - ylösalaisin"

Kun aski ojennetaan minulle, avaan sen ja totean tapahtuman olevan ammattimaisesti järjestetty. Siirryn vetämään nettisarjakuvapaneelia, jonka on kuvittanut ansioituneesti sarjisbloggaaja Hillo.

Paneelin jälkeen istun lounaalle Rami Rautkorven kanssa syömään tanskalaisten kuuluisuuksien mukaan nimettyjä voileipiä. Keskustelemme taikuudesta ja mahdollisuudesta käyttää bullet time -kameroita eroottisessa elokuvassa. Keskustelulla saatan tarkoittaa sitä, että minä puhun ja Rami etsii poistumisteitä.

Viisi valhetta mangasta -live alkaa kolmelta ja teen parhaani hypnotisoidakseni yleisön marssimalla rytmikkäästi lavan päästä päähän puhuessani. Koska välikysymyksiä ei juuri kuulu, koen onnistuneeni. Vajaa sata henkeä vetävä sali on täynnä, joten ihmiset ilmeisesti rakastavat valehtelua. Esityksen jälkeen kuulija lähestyy kysymyksellä: "Mitä oikein yritit sanoa?" Zen koan vai sarkasmia: päättäkää itse.

Esityksen jälkeen baari, baari, klubi. En ehdi nähdä myyntitilaa enkä itse asiassa kokonaan mitään ohjelmaa, jossa en itse esiinny. Mutta kyseessä on skene: menen sinne skenettämään. Saan tavata ihmisiä, joita näen harvemmin ja nauttia onnistuneen tapahtuman hysteerisen väsyneen onnellisesta tunnelmasta. Terveisiä vain kaikille, joita tapasin ja joille en välttämättä ehtinyt puhua!

Kello yhdentoista paluujunassa Tuttu Toimittaja (nimi muutettu) sammuu toistuvasti, kaatuen syliini ravintolavaunussa. Puhun seurueen kolmannen henkilön kanssa, ja mainitsen Tampereella olleen paikalla kaikenikäisiä, vanhoista miehistä pikkutyttöihin. Tässä vaiheessa Tuttu Toimittaja ponnahtaa ulos koomastaan (ja sylistäni) kuin vieteri. Hänen lasittuneet silmänsä fokusoivat hetken. "PIKKUTYTTÖJÄ!" hän kiljaisee.

Kiitos, Tampere. Ensi vuoteen.

Väliaika

Olen vieläkin sairaana, ja menossa huomenna esiintymään Tampere kuplii -tapahtumaan. Uhraatkaa jotain jumalillenne puolestani.

Tästä syystä ei varsinaista päivitystä tänään, mutta hei! Tässä olisi hassuja kuvia! (via Lavonardo)



Vanhojen sarjakuvien freudilaisille lipsahduksille nauraminen on vähän kuin ilkkuisi kehitysvammaista koiranpentua, mutta en silti pysty lopettamaan ylläolevalle ruudulle nauramista. Vaikka näin sen ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten.

Wank! Hysteeristä!

Toinen on parempi kuin Toinen

Tiesittekö, että Katuojalla on kirjastoluokitus? En minäkään, ennen kuin vasta tänään suorittaessani päivittäistä Google-hakua omalla nimelläni. (Yleensä peilikuvani katselun ja omien haastattelunauhojeni kuuntelemisen välissä.) Kirjastot.fi -sivusto on määritellyt Katuojan luokkaan 86.13, “Sarjakuvien historia ja tutkimus”.

Ja mikään ei tietenkään sano “Sarjakuvien historia ja tutkimus” samalla tavalla kuin artikkeli, jossa valitetaan taas SPIDER-MAN-lehden viimeisimmästä numerosta.


SPIDER-MAN 2/2007
Egmont kustannus
J. Michael Straczynski, Mike Deodato, Peter David, Mike Wieringo
52 sivua, värillinen

Numerossa 2/2007 Toinen-kokonaisuus laahautuu kohti loppuaan. J. Michael Straczynskin kirjoittama ensimmäinen osa koostuu lähinnä pitkästä unijaksosta, jossa Hämähäkkijeesuksemme odottelee kotelossaan jälleensyntymää. Ja voi veljet, minkälaisesta unijaksosta!

Edellisnumeron patsastelu ei nähtävästi ole täyttänyt Straczynskin teennäisyyskiintiötä. Hän sukeltaa urheasti omaan henkiseen peräaukkoonsa ja kaivaa sieltä kasan jämäkkää monologia, jonka ympärille rakentaa koko jakson. Tämän tasoista materiaalia suoltavat tavallisesti lähinnä kutosen ratikassa mielikuvituspuhelimiinsa juttelevat katujen miehet ja naiset:

”Sen pukeminen... merkitsi, että voisit riisua sen. Mutta nyt... hämähäkki... on riisunut sinut.”

“Hämähäkki nukkui... ja uneksi olevansa mies ...Ja mies nukkui... ja kuvitteli olevansa hämähäkki...”

Luojan tähden... auttakaa... aivoni ylikuormittuvat ... liikaa pisteitä ... kuulen William Shatnerin ... äänen päässäni. Yhdentekevät lauseet ... kuin Superman returns ... elokuvassa ... isästä tulee poika ... pojasta tulee isä ... miehestä tulee hämähäkki ...

Taottuani päätäni läpitunkemattomaan proosaan vaikuttaa siltä, että Straczynskin mukaan syy siihen, miksi Peter kutsuu itseään Hämähäkkimieheksi on tarve käsitellä joitain epämääräisiä pelkoja, jotka liittyvät Peterin kohtaloon. Pukeutumalla Hämähäkiksi Peter pystyi elämään Hämähäkkivoimiensa kanssa ja ilmeisesti samalla tukahduttamaan potentiaaliaan. Sillä, että Peteria puri radioaktiivinen hämähäkki ei siis ole hämähäkkiteeman kanssa varsinaisesti mitään tekemistä.

Tämä on epäilemättä täysin järkeenkäypää planeetta Straczynskillä. Oletan, että siellä Straczynski käsittelee tolkullisten tarinoiden pelkoansa pukeutumalla radioaktiiviseksi monologiksi (“monologin suhteellinen pituus ja kestävyys!”).

Kun viimeksi pohdin, että Straczynskin tarinoiden taso on laskenut, minua muistutettiin, että Straczynskin ensimmäisessä Hämähäkkimies-tarinassa on seuraava vertaus:

"Joskus ajattelen, että sellaista kaikuluotainta ei olekaan, joka voisi kertoa hänen myötätuntonsa syvyyden."

Ettemme syyttäisi kääntäjää, otetaan vielä sama alkukielellä:

"I sometimes think there isn't a sonar in existence that can sound out the depth of her compassion."

Kirjoittajan kyvyttömyys on nähtävästi aina ollut läsnä. Nyt se vain on päässyt vapaaksi, kuten myötätunnon meressä uiva sukellusvene, joka nyt torpedoi rakkauden öljytankkereita.

Melkko jyrkkä muutos laadussa nähdään lehden puolessa välissä, jossa alkaa Peter Davidin kirjoittama jakso. Davidin tarinoissa on mainiota välittömyyttä. Hän osaa vaihtaa draamasta komediaan vaivattomasti, hyvänä esimerkkinä kohtaus jossa Hämähäkkimies kyydittää vaimoaan kaupungin keskustassa. Samalla kun pariskunta puhuu suhtautumisestaan Peterin “kuolemaan” ehditään kampata käsilakkuvaras ja ohimennen suututtaa Jonah Jameson. Se on hauska kohtaus, jossa kuitenkin ehditään saattaa yksi pidemmän tarinakokonaisuuden teemoista käsiteltyä. Se saa minut entistä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Davidin tulkinta hahmosta on paras aikoihin. Hänen tarinoitaan kuvittava Mike Wieringo on myös tämän hetken supersankaripiirtäjien kärkeä: selkeä, dynaaminen tyyli ja ilmeikkäät ihmishahmot täydentävät Davidin tarinoita hienosti.

Tapa, jolla tarinan “Toinen” lopulta esitellään lienee jonkinlainen merkki siitä, miten David suhtautuu tarinakokonaisuuteen. Hämähäkkiolio nähdään ensimmäistä kertaa hämmentävän epädramaattisessa ruudussa keskellä sivua. Sankarin uudet voimat esitellään takaa-ajokohtauksessa joka on jännittävä kuin kävelymatka lähikauppaan ruokaostoksille. Toinen näyttää konseptina kiinnostavan Davidia jokseenkin yhtä paljon kuin minua.

SUOSITUS: Poikkeuksellisen epätasainen lehti, jossa psykedeelisen huono pönöttäminen vaihtuu äkkiä hauskaan supersankaritoimintaa. Toinen näistä on parempi kuin Toinen.

Väliaikatietoja

Tämänkertainen Katuoja on omistettu maailman parhaiten nimetyn omakustannesarjakuvan luojalle Jussi Salakalle. Kuulessaan, että yritän päivittäistä blogaamista, hän totesi sen olevan helppoa. Vapaasti lainatakseni, "Otto vain kirjoittaa mitä kuuntelee, ja minkälainen tunnelma sillä on". Hyvä on, herra Salakka. Tämä erä on teidän:

Current mood: Partying
Currently listening: Andrew WK: Party Hard

On hetkiä, jolloin sarjakuvista kirjoittaminen ei vain onnistu. Tämä on niitä hetkiä: jos kaikki sujuu mutkitta, olen tämän ilmestyessä keskellä Suomenlahtea matkalla Tallinnaan huippusalaiselle sarjakuva/bilettämistehtävälle.



Poissaollessani julkaisen Katuojassa lisää täytettä. Sillä välin voitte vaikkapa lukea maailman toiseksi parasta nettisarjakuvaa, Jeffrey Rowlandin Overcompensatingia. Rowland osaa muistaa muistuttaa itseään siitä, mikä on olennaista. Voimme kaikki oppia häneltä jotain.